Jarno Mela

Minja Koskela pohtii keväällä ilmestyneessä teoksessaan, miksi äitiys on yhä tiukasti lokeroitua.

Vasemmiston poliittinen asiantuntija, kirjailija ja tuore Helsingin kaupunginvaltuutettu Minja Koskela kirjoittaa teoksessaan Äidiksi tuleminen: ”Halusin ymmärtää raskautta paitsi kokemuksellisena myös kulttuurisesti tuotettuna tilana. Raskauden alusta asti kysyin itseltäni, miltä raskaus minusta tuntuu, mutta olin kiinnostunut kysymään myös, millaisia merkityksiä tuntemukseni kulttuurisesti saavat.”

Koskela kirjoittaa vallasta ja siitä, miten raskauden kokemus muotoutuu valtasuhteista. Hänen mukaansa patriarkaatti luo puitteet naisena olemiselle, raskauden kokemiselle ja äidiksi tulemiselle. Äitiys on edelleen yhteiskunnallisesti kaikkia naisia määrittävä positio.

– Tämä kertoo paljon meidän hyvin ahtaasta yhteiskuntamallistamme olla äiti. Äitien mahdollisuuksia toimia muinakin kuin äiteinä voidaan toki laventaa poliittisilla päätöksillä, mutta minua hämmentää se, kuinka tiukka ja ahdas äidin rooli yhä on.

Biologiakortin vilautus antaa kelle tahansa luvan kysellä naisilta heidän lisääntymisestään.

Koskela sanoo, että koko äitiyden käsityksen pitäisi olla paljon nykyistä laajempi. Yksi syy kirjan kirjoittamiselle oli siinä, ettei hän tunnistanut itseään yleisistä käsityksistä ja halusi selvittää, mistä tuo tunne kumpusi.

– Äitiyteen ladataan paljon yhteiskunnallisia oletuksia, ja minusta tuntui, ettei oma äitiyden kokemukseni istunut niihin oletuksiin. Halusin peilata omaa kokemusta yleistä narratiivia vasten.

ILMOITUS

Henkilökohtainen kirja

Äidiksi tuleminen on hyvin henkilökohtainen teos, jossa käsitellään äitiyttä ja siihen valmistautumista yhteiskunnallisen kehyksen läpi.

– Uskon, että äitiyteen liittyvissä keskusteluissa henkilökohtaisuus ja poliittisuus menevät lomittain.

Äitiys ja vanhemmuus ovat yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta valinnat siitä, haluaako ihminen saada tai voiko hän ylipäätään saada lapsia, ovat todella henkilökohtaisia.

Siksi esimerkiksi synnytystalkoista puhuminen on tuntunut monista naisista syyllistävältä.

– Synnytystalkoot oli Antti Rinteeltä vähän nolo lipsahdus. Hän sanallisti syntyvyyden laskun huolipuheeksi, joka sitten kohdistettiin jälleen kerran naisiin. Sellaisella puheella tehdään sukupuolittunutta yhteiskuntahierarkiaa ja luodaan tila ja oletus sille, että kaikki haluavat äideiksi. Samalla sillä annetaan hyväksyntä lapsiuteluille.

Biologiakortin vilautus antaa kelle tahansa luvan kysellä naisilta heidän lisääntymisestään. Utelut saattavat ärsyttää tai loukata sen kohteeksi joutuvaa ihmistä. Koskela kertoo, että hänen keskenmenoon päättyneen raskautensa jälkeen vauvautelut satuttivat.

Tämä keskenmenokokemus kulkee myös kirjan kaikissa tasossa mukana.

– Omaa keskenmenoa läpikäydessä olin hämmentynyt siitä, kuinka vähän asiasta puhutaan ja miten vähän tartuntapintoja siinä oli. Halusin, ettei se olisi enää niin hirveä tabu.

Koko raskauskeskusteluun olisi hyvä saada uusia puhetapoja, sillä nykyisellään raskauskokemus nähdään kaavana, jossa kaikki tapahtuu tietyllä tavalla.

– Raskauden kokemuksen sanallistaminen tuntuu edellyttävän sitä, että raskaana ollut ihminen on saanut lapsen. Yhteiskunnassamme raskaus on selkeä transformaatio siihen, että sinusta tulee äiti. Oma keskenmenoni loi toiseen raskauteen hirveän pelon siitä, että mitä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä.

Koskela aloitti kirjan kirjoittamisen jo ensimmäisen raskautensa kohdalla. Silloin kaikki oli suoraviivaista ja yhteiskunnallista, eikä hän edes osannut kuvitella, että raskaus päättyisi kesken. Toisen raskauden kohdalla kaikki oli tosin ja mukana kulkivat pelko ja haurauden kokemus.

– Kun avasin ensimmäistä kertaa ensimmäisen raskauden muistiinpanot, niin niitä oli aika raskasta lukea. Vaikka siinä välissä ei ollut kulunut edes vuotta, niin tuntui silti siltä kuin lukisin jonkun muun raskaudesta.

Äitiyden kategoriat

Koskela kirjoittaa äitiyskaanonista, joka pitää sisällään hyviä asioita, kuten neuvolajärjestelmän, päivähoidon ja varhaiskasvatuksen. Sama kaanon kuitenkin mahdollistaa sen, että äitiyttä pidetään yhä naiseuden mittana.

– Tämä liittyy kansalaisuusajatukseen, joka kertoo siitä, että elämme heteronormatiivisessa yhteiskuntamallissa, jossa ylläpidetään ajatusta siitä, että äitikansalaisena nainen toteuttaa yhteiskunnallista asemaansa, hän toteaa.

Globaalisti katsoen suomalaisilla naisilla on mahdollisuus valita miten äitiyttä toteuttaa.

– Mutta ei se ole niin suoraviivaista, on paljon erilaisia näkemyksiä siitä, millaista on olla hyvä äiti. Siitä käytävä keskustelu on hyvin syyllistävää, ja kaikelle pitäisi olla oma kategoria. Esimerkiksi minua yritettiin jo raskausaikana laittaa uraäitimuottiin. En kuitenkaan kokenut kuuluvani mihinkään muottiin.

Äidiksi tuleminen nähdään usein sosiokulttuurisessa kehyksessä, joka olettaa kaikki raskaudet samankaltaisiksi. Todellisuudessa kokemukseen vaikuttavat monet seikat, kuten äidin ikä, tausta tai materiaaliset olosuhteet.

Minja Koskela toivoo, että hänen kirjansa esittäisi kysymyksiä ja toimisi äitiyden ahdasta normia vasten.

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen. Into Kustannus 2021. 212 sivua.