Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Vaikka Helsinki Biennaalissa on sekä poliittisia että autonomisia taideteoksia, se kokonaisuutena kiistää epäpoliittisuuden. Esillä on useita poliittisesti latautuneita teoksia maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta, vankilaoloista ja saamelaisten oikeuksista.

Kun olemme alkaneet varovaisesti jo odottaa koronasulkujen jälkeistä maailmaa, ensimmäisen Helsinki Biennaalin kaltaisten tapahtumien avautuminen antaa meille toivoa ja samalla mahdollisuuden visioida parempaa tulevaisuutta. Monet vasemmistolaiset eivät missään tapauksessa halua ainakaan paluuta ”normaaliin”, jos normaalilla tarkoitetaan palaamista uusliberalismin kohtuuttomuuksien tuottamaan tuhoon eli taloudelliseen epätasa-arvoon, puutteeseen, ilmastonmuutokseen, konflikteihin ja pakolaisuuteen.

Taidebiennaalien kaltaisten tapahtumien mahdollisuudet estää laajojen ympäristötuhojen ja sosiaalisen eriarvoisuuden jatkumista ovat rajalliset. Silti Helsinki Biennaalin ajankohta asettaa sille selvän velvollisuuden vastata kulahtanutta biennaali-muotoa kohtaan usein esitettyyn arvosteluun.

Kun Venetsian biennaali ja muut tunnetut biennaalit ovat olleet kaksi vuotta tauolla, voi kysyä, onko järkeä lainkaan palata tuohon muotoon. Onhan biennaaleja syytetty muun muassa resurssien tuhlaamisesta, kulttuurisen elitismin pönkittämisestä ja gentrifikaation edistämisestä. Tässä mielessä kuraattoreilla, Pirkko Siitarilla ja Taru Tappolalla, on ollut kova haaste koota keskellä koronaa yli 40 taiteilijaa ja pystyttää heille näyttely Helsingin edustalla sijaitsevaan entiseen sotilassaareen, Vallisaareen.

Mihin taidemaailma on menossa koronan jälkeen?

Jo ennen kuin korona sulki nykytaiteen maailman, saattoi kysyä, onko todella tarpeen lisätä vielä yksi biennaali kolmensadan jo olemassa olevan jatkeeksi. Kysymykseen vastaaminen vaatii sitä, että tarkastelemme laajemmin viimeaikaista kulttuurikeskustelua ja ilmiöitä sekä Suomessa että muualla. Silloin saatamme huomata, että niin taiteelle kuin kansainväliselle yhteistyöllekin on kova tarve. Siinä tapauksessa Helsinki Biennaali auttaa näkemään, mihin taidemaailma voi olla menossa koronan jälkeen.

Autonominen taide
vastaan poliittinen taide

Ennen biennaalin taideteosten arvioimista on syytä palata yhteen viime aikojen näkyvimmistä kulttuurikeskusteluista Suomessa. Siinä asettui autonomisen taiteen arvo vastakkain poliittisen taiteen arvon kanssa, osallistujina taidemaalari Anna Tuori ja multimediataiteilija Jani Leinonen. Se palautti mieleen Frankfurtin koulukunnan ikoniset keskustelut Theodor Adornon ja Herbert Marcusen välillä 1960-luvun lopulla.

ILMOITUS

Ikuisuuskiista poliittisen taiteen arvosta verrattuna epäpoliittiseen puhkesi uudelleen viime vuonna. Tuolloin Tuori haastattelussaan Ylellä palasi kirjallisuuskriitikko Aleksi Salusjärven kanssa kirjoittamaansa Nuoren Voiman artikkeliin Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi (2017).

Tuorin ja Salusjärven väite oli tiivistettynä se, että rotuun, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä identiteettipolitiikka on viime vuosina yhdistynyt kapitalismin pakkoon julkaista sensaationhakuisia tarinoita ja kuvia niin, että museoiden kuraattorit eivät voi muuta kuin asettaa näytteille räikeän poliittista kuvastoa, jos he aikovat pysyä merkityksellisinä. Tämä riistää kirjoittajien mukaan taiteelta sen todellisen arvon: autonomian, toisin sanoen taiteen kyvyn olla olemassa ajankohtaisten keskustelunaiheiden, taloudellisten välttämättömyyksien ja poliittisten pakkojen ulkopuolella.

Yksi Tuorin ja Salusjärven arvostelemista poliittisista taiteilijoista oli Riiko Sakkinen. Hän vastasi Ylellä, että taiteella on velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja kutsui Tuorin omaa taidetta ”vastuuttomaksi”.

Vaikka Helsinki Biennaalissa – nimeltään Sama meri – on sekä poliittisia että autonomisia taideteoksia, se kokonaisuutena kiistää tiukasti Tuorin ja Salusjärven epäpoliittisen näkemyksen. Esillä on useita poliittisesti latautuneita teoksia maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta, vankilaoloista ja saamelaisten oikeuksista.

Vankien kokemukset
virtuaalitodellisuudessa

Aina vuoden 1895 Venetsian biennaalista lähtien on biennaaleissa ollut tapana tuoda yhteen taiteilijoita eri puolilta maailmaa, mikä luonnostaan on johtanut taiteilijat nostamaan esiin sekä paikallisia aiheita että globaaleja huolenaiheita. Tätä suuntausta jatkaa puolalaisen taiteilijan Paweł Althamerin Seitsemän vankia (2020). Se on teltassa esitettävä VR-video, jossa esiintyy kuusi vankia Suomenlinnan vankilasta sekä taiteilija itse.

Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Teoksessa vangit näyttelevät pakenevansa. He liikkuvat virtuaalitodellisuudessa Vallisaaren maisemassa ja muualla. Viereisessä rakennuksessa esitetään dokumentti, jossa tutkitaan vankien toiveita ja unelmia sekä sitä, miten he määrittelevät ”vapauden”. Nyt, kun on lopuillaan aika, jolloin me kaikki olemme kokeneet rajoituksia vapauden tunteellemme, tuntuu aiheelliselta kysyä vähiten vapailta – kirjaimellisesti vangeilta – miten määritellä vapaus.

Althamerin työssä kiteytyy tärkein perustelu sille, että otetaan marginalisoidut yhteisöt mukaan taideteoksiin subjekteiksi tai osallistujiksi. Ne nimittäin saattavat tietoomme äärimmäisiä inhimillisiä kokemuksia, joita muuten voimme vain kuvitella. Tämä kääntää päälaelleen Tuorin ja Salusjärven arvostelun identiteettipolitiikasta taiteen subjektina. Seitsemän vangin päähenkilöt eivät määräile meitä, eikä taiteilija puhu heidän puolestaan. Sen sijaan he yhdessä taiteilijan kanssa antavat meille arvokasta tietoa kokemuksistaan, vaikka he kuuluvat yhteiskuntamme huono-osaisimpiin. Tällaisten töiden takana on eettistä pohdintaa, vaikka jokaista teosta toki pitääkin arvostella omista ansioistaan.

Taide äärioikeiston
leviämisen aikakaudella

Taideteoksia ei tietenkään tehdä vain huono-osaisista ihmisistä, vaan niitä tekevät myös taiteilijat, joiden elämä ja kokemukset poikkeavat suuresti omistamme. Vastapäätä Althamerin työtä on Helsingissä asuvan Turkin kurdin Baran Çağinlin iso tekstiilityö Hiili poliittisena molekyylinä (2021). Siinä on maailmankartta, jossa jokainen maa on esitetty armeijansa maastokankaalla. Kankaat pohjautuvat kunkin valtion ilmastoon ja kasvillisuuteen ja ne luovat yhteyden ympäristötuhojen ja sodan välille. Ne myös nostavat esiin kapitalismia pönkittävän sotilaallis-teollisen infrastruktuurin vastuun ympäristöstä.

Helsingissä asuva Çağinli sopii maahanmuuttajana hyvin puhumaan paikallisten ja kansainvälisten asioiden yhtenevyydestä Suomen pääkaupungissa. Teos on sijoitettu Vallisaaren entiseen varuskuntaan, upseerin asuntoon. Tämä on vaikuttanut taiteilijaan, joka vuosien ajan on pyrkinyt tutkimaan sotilas- ja siviilielämän välisiä rajapintoja ja risteyskohtia.

Tuorin ja Salusjärven mukaan tällaiset avoimen poliittiset kannanotot ikuistavat konfliktit, joita ne pyrkivät ratkaisemaan. Tässä kohtaa on syytä palauttaa mieleen, että 1900-luvun saksalaisen filosofin Theodor Adornon kuuluisaa kieltoa runoudelle Auschwitzin jälkeen (”on mahdotonta kirjoittaa runoutta Auschwitzin jälkeen”) seuraa varauma: meidän on kuitenkin yritettävä tehdä taidetta haasteeksi kapitalismin kyynisyydelle.

Vaikka F suosikin abstraktia ja autonomista taidetta, joka pystyy kiertämään vaikeuden kuvata suoraan inhimillistä kärsimystä, hän kuitenkin kirjoitti Hitlerin natsismista pelastuneena, joka vainoa välttääkseen pakeni Saksasta Britanniaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Sellaisena Adorno omaksui tämän asenteen vasta kun kaikki vastarinta oikeistolaista rotutyranniaa vastaan oli epäonnistunut ja pahin oli jo tapahtunut.

Taiteessa on ehkä suorien kannanottojen aika.

Tänä päivänä olemme tilanteessa, jossa yritämme vastustaa äärioikeistoa, tai ”populistista oikeistoa” kuten nykyään tavataan kutsua oikeiston avoimesti rasistista ja maahanmuuttajavastaista osaa, joka valitettavasti on tullut mukaan valtavirran politiikkaan Yhdysvalloissa, Britanniassa, Italiassa, Unkarissa ja tietenkin myös Suomessa. Onko mieltä noudattaa Adornon toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia sanoja, kun yritämme estää tällaista muukalaiskammon lietsomaa katastrofia tapahtumasta uudelleen? Taiteessa on ehkä suorien kannanottojen aika.

Kaupungin aikamatka
veden alta veden alle

Ei tietenkään olisi järkevää vaatia, että kaikki tekisivät pelkästään poliittista taidetta; onneksemme olemme vapaita tuollaisista suorista vaatimuksista, jotka leimasivat 1900-luvun keskusteluja. Jossain avoimesti poliittisen ja puhtaasti esteettisen taiteen välimaastossa sijaitsee installaatio- ja graffititaiteilija EGS:n työ. Helsinkiläinen EGS on yhtä kotonaan levittäessään värejä seinään kuin ripustaessaan kuvia museoihin. Hänen työnsä heijastelevat usein geopoliittisia ja ekologisia aiheita abstrakteilla muodoilla, jotka ovat peräisin hänen graffiteistaan.

Helsinki Biennaalissa EGS:ltä on kahdeksan veistosta eri puolilla Helsinkiä. Yksi niistä on Vallisaaressa, ja se esittää sekä Helsingin maamassojen alle kadonneita saaria (kaupunki oli alkuaan saaristo, josta täyttömaalla on saatu yhtenäinen maa-alue) että mahdollisia ”tulevaisuuden saaria”. Teos Eilisen ja huomisen saaristo koostuu kirkasvärisistä puuveistoksista, joissa on samanlaisia mustia renkaita kuin mäkiä kuvaavat korkeuskäyrät kartoissa.

Kun kulkija kohtaa EGS:n veistoksen Eduskuntatalon edessä tai Esplanadin puistossa, sen epämääräiset muodot herättävät yhtä hyvin taiteellista pohdintaa kuin leikkimieltäkin, sillä lapset ja aikuiset saavat vapaasti kiipeillä tai istua sillä. Teos symboloi muuttuvaa kaupunkia, joka Venetsian – arkkityyppisen biennaalikaupungin – tavoin voi lopulta kadota veden alle ilmastonmuutoksen tähden.

Varuskunnan koulu
ja sodan ääniä

EGS:n työt voivat kuitenkin symboloida mitä tahansa tai eivät välttämättä mitään, samoin kuin Katharina Grossen Shutter Splinter (2021), kirkkailla väreillä maalattu entinen koulurakennus Vallisaaressa. Grossen teos koostuu lukuisista terävistä, ulostyöntyvistä vanerilevyistä. Se antaa entiselle varuskunnan lasten opinahjolle vihaisen action painting -ilmeen, joka samalla on laaja värikenttä.

Teos värähtelee sotilasrakennuksen katarttisen haltuunoton ja meditaatiopaikan välillä, kun Shutter Splinterin kirkkaat muodot kohtaavat saaren vihreän kasvillisuuden. Tahtomattaan se tuo esille myös sen, että jos ja kun Helsinki Biennaali – niin kuin monet suuret taidetapahtumat – jouduttaa kiinteistöjen arvon nousua Vallisaaressa, sen ei pitäisi johtaa työväenluokkaisen alueen gentrifikoitumiseen, vaan entisen sotilaskohteen kulttuuriseen haltuunottoon; taidetta ja turismia, ei pommeja (voimallinen symboli, vaikka pommit onkin jo kauan sitten viety muualle 1930-luvulla ammusvarastossa tapahtuneen räjähdysonnettomuuden jälkeen).

EGS ja Grosse yhdistävät poliittisen kritiikin esteettiseen pohdintaan. Samanlainen voimannäyttö on Janet Cardiffin ja George Bures Millerin FOREST (for a thousand years…) (2012), kokonaisvaltainen ääni-installaatio Vallisaaren metsässä. Kävijät kutsutaan istumaan puunkannoille ja kuuntelemaan ääniä, jotka ulottuvat linnunlaulusta nauruun, yli lentävän lentokoneen ääneen, pommiräjähdyksiin ja konekiväärituleen.

Vaikka katselija (tai kuuntelija) ei voi välttyä ajattelemasta sodankäyntiä, kun hän kohtaa erilaisia ääniä Vallisaaren historiasta, häntä ei nimenomaisesti kehoteta tuomitsemaan sotaa. Onkin aiheellista kysyä, kertooko Tuorin ja Salusjärven poliittiseen taiteeseen kohdistama arvostelu enemmän heidän reaktioistaan kuin itse taideteoksista. Sanelevatko taideteokset loppujen lopuksi koskaan sitä, mitä meidän pitää ajatella? Vai onko niillä voimakkaampi rooli siinä, miten ajatella sosiaalisen median aikakaudella, joka suosii nopeita ja karkeita kannanottoja?

Toivon pilkahduksia
kapitalistisessa realismissa

Jos näin on, niin Helsinki Biennaali tuo Helsinkiin mahdollisuuden kokea suurimittainen taidenäyttely, joka sisältää monia erilaisia taiteellisia provokaatioita. Näytteillä on 41 taiteilijaa noin 15 maasta, ja tämä kaikki ilmaiseksi (lukuun ottamatta lauttamaksua Vallisaareen).

Ennen kaikkea biennaali, kuten monet taidenäyttelyt, esittää yhden vastauksen termille ”kapitalistinen realismi” (käsitys, jonka mukaan kapitalismi on ainoa yhteiskuntamuoto, joka meille on tarjolla), siinä mielessä kuin sen tarkoitti brittiläinen kulttuuriteoreetikko Mark Fisher kirjassaan Capitalist Realism: Is There no Alternative? Tekstinsä lopussa Fisher lausuu: ”Juuri kapitalistisen realismin painostava läpitunkevuus tarkoittaa sitä, että jopa pelkillä vaihtoehtoisten poliittisten ja taloudellisten mahdollisuuksien pilkahduksilla voi olla suhteettoman suuri vaikutus.”

On taiteen tehtävä – on se poliittista tai ei ole – tarjota noita toivon pilkahduksia niin monelle kuin mahdollista. Nykyisessä mediailmapiirissämme ei voi olla epäilyksiä tämän tarpeellisuudesta.

Käännös: Arto Huovinen