Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.

Veikko Huovinen tilasi kaikkien puolueiden sanomalehdet säilyttääkseen monipuolisen näkemyksensä politiikkaan. Lukemalla paljon lehtiä, hän rikastutti television tarjoamaa, omasta mielestään liian yksipuolista maailmankuvaa.

Useimmiten Huovinen ei ollut samoilla linjoilla sen kanssa, millaisena politiikan valtavirtaa mielellään julkisuudessa esiteltiin. Kajaanin kaupunginteatterille vuonna 1992 kirjoittamassaan paneelikeskusteluja satirisoivassa näytelmässään Saatana kun yskittää, Huovisen äänitorvi heittää keskustelussa:

”Pitäisi jokaiselle pakolaiselle ensitöiksi näyttää Jouko Turkan televisioversio ”Seitsemästä veljeksestä” alusta loppuun ja sitten kysyä haluatteko tosissaan jäädä Suomeen.”

Huovinen väsyi lukemaan loppumattomia sotaromaaneja 1960-luvulla. Jo vuonna 1967 ilmestyi Lyhyissä erikoisissa suositut kaukopartiokertomukset päälaelleen kääntävä Ylläkkö huoltokeskukseen ja kaksi vuotta myöhemmin satiiri täydessä sekasorrossa olevasta tukikohdasta Uuteen tukikohtaan. Näissä jutuissa suomalaiset sissit eivät selviäkään tavanomaisella suomalaisen sotilaan neuvokkuudella, vaan vihollisellakin on sanansa sanottavana, miten tapahtumat etenevät.

Vuonna 1998 ilmestyneessä arvokeskustelua sisältäneessä päiväkirjassaan Viime talvi Huovinen totesi vieroksuvansa kaikkea loppuun kaluttua, tuhannesti jahkailtua, jatkuvasti toistettua ja ylen määrin ylistettyä. Huovinen tunnusti kaipaavansa mielen lentoa, nokkeluutta, pikku piruja ja bisarreja mielenilmaisuja.

Mutta tässä hän oli mielestään ristiriitainen suhteessa yksityiselämäänsä, jossa hän rakasti arkea, jatkuvaa arkista tapahtumattomuutta, ei kuitenkaan Oblomovin mitassa:

”Kunpa ei tarvitsisi lähteä minnekään. Saisinpa elää yksitoikkoista elämää lukien ja miettien. Vieläkin minulla on kauhukuvitelma, että joudun pitkälle linja-automatkalle, jolloin esimerkiksi luontoihmiset, kuorolaiset, martat ja epämääräiset suomenlatulaiset hoilaavat koko ajan yhteislauluja ja ovat riehakkaita. Sitten pitäisi jokaisen vuorollaan tulla auton etupäähän oppaan viereen ja puhua mikrofoniin vitsi!”

Huovisen mielestä kirjailijan kannalta on tuskastuttavaa joutua sellaisten lukijoiden kuulusteltavaksi ja kehuttavaksi, jotka eivät alkuunkaan ymmärrä leikkimielisyyden ydintä ja jotka ovat lukeneet vain yhden kirjailijan monista kirjoista:

”Se rassaa.”

Huovinen tunnusti myös kärsivänsä esiintymispelosta, varsinkin entrée eli sisääntulo oli hänestä hankalaa:

”Koetan tulla erilaisiin tilaisuuksiin ensimmäisten joukossa, niin siellä on sitten ikään kuin tallessa eikä herätä laajempaa huomiota. Ainainen ongelma, tervehtiäkö kaikkia kädestä, esitelläkö itsensä, vaikka on ikänsä ollut etsintäkuulutettu.”

Televisio ei siedä pohdiskelua eikä jaarittelua

Näyttelemistä on se, kun jotakuta vaaditaan esittämään sellaista mitä hän ei ole. Esiintyminen puolestaan tähtää siihen, että jokainen henkilö on oma itsensä sellaisena kuin hän parhaimmillaan on. Monet näyttelijät tuottavat pettymyksen silloin kun he eivät näyttele mitään roolia.

Julkkiskulttuurin aikakaudella myös kirjailijan persoona on enemmän esillä kuin hänen teoksensa. Huovinen tunnustaa katsovansa paljon televisiota, ja hän kritisoi televisio-ohjelmia useissa teoksissaan, myös Viime talvessa.

Mutta televisiossa esiintymistä hän karsasti kuten muitakin esiintymisiä. Televisio tuo esiintyjät vieraiksi ihmisten olosuhteisiin. Vieraan täytyy olla ystävällinen, rentoutunut, epämuodollinen, viihdyttävä, ja samalla terävä, hauska ja nopea, koska television katsoja on tottunut saamaan kaiken nopeasti ja helposti.

Siksi televisio ei siedä esiintyjältä avointa vihamielisyyttä tai vastustamista. Vieraan on oltava ystävällinen ja tuttavallinen, ja tämä on hieman vieras piirre moraalisia heikkouksia ruoskivalle satiirikolle. Siinä missä kirjoitetut ja painetut sanat korostavat ideoita, siinä televisio korostaa tunnetta, ulkonäköä ja mielialaa. Totuutta koskevien kysymysten tilalle tulee pikemminkin kysymyksiä siitä ”miltä se näyttää” ja ”miltä se tuntuu.”

Kun satiirikko kirjoittaa työhuoneessaan tekstiä kaikessa rauhassa ja kaukana kavalan maailman sosiaalisista melskeistä, televisiossa hän joutuu pinnallisten kysymysten piinapenkkiin. Televisio ei siedä pohdiskelua tai jaarittelua.

Kuitenkin, vaikka televisio-ohjelmat koettavat antaa täysin spontaanin vaikutelman, ne on suunniteltu suuren työryhmän kanssa etukäteen sekunti sekunnilta. Kuvasta on tullut vetoavampi kuin todellisuudesta itsestään, ja kaiken pohjalla huokuu showbisneksen henki.

Historioitsija Daniel J. Boorstin (1914–2004) kuvasi vuonna 1962 amerikkalaisen unelman rappeutumista epätodellisen julkisuustehtailun paineissa. Aito elämänmuoto ja todelliset elämänkokemukset korvautuivat jäljennöksillä. Boorstin totesi, ettei hän itsekään tarkalleen tiedä, mitä todellisuus on, hän kuitenkin aika helposti tunnisti illuusion.

Se, mikä hallitsee amerikkalaisen ihmisen kokemusta, ei enää ollut itse todellisuus eikä hänen oma elämänpiirinsä, vaan epätodellisuus, jossa yksilöstä oli tullut ulkopuolinen katselija. Tuolloin arvioitiin tilastojen valossa, että vain seitsemän prosenttia amerikkalaisista kykeni muodostamaan mainostajien ja tiedotusvälineiden suggestiosta vapaan oman, itsenäisen mielipiteen.

Näennäis- ja valetapahtumat operoivat faktojen maailmassa ja imagot korvaavat arvot. Aidot sankarit ovat korvautuneet julkkiksilla ja matkailijasta on tullut turisti. Näennäistapahtumat eivät palvele muuta tarkoitusta kuin sitä, että ne toistetaan mainosten tai muun julkisuuden avulla. Ideat eivät tarvitse passeja, viisumeja eivätkä patentteja matkatessaan syntypaikaltaan maille, joihin ne tulevat.

Ensimmäinen haastattelu tehtiin vuonna 1859

Boorstinin mukaan kaikki maailman kirjastonhoitajat ovat jakamattoman maailman palvelijoita. Kirjat ja ideat tekevät maailmasta rajattoman ja kaikille yhteisen. Kaupallisuus puolestaan luo jatkuvasti uusia keinotekoisia rajoja ja rajoituksia, ideoiden siirtymisen esteitä.

Boorstin korostaa, että ennen vanhaan uutisia kerättiin ja nyt ne tehdään. Yllätyksettömän lehden lukija saattoi ennen todeta, kuinka tylsä maailma onkaan tänään, nykylukija huokaa, kuinka tylsä lehti on.

Ensimmäinen amerikkalainen sanomalehti alkoi ilmestyä Bostonissa vuonna 1690. Lehti lupasi uutisia säännöllisesti kerran kuussa, mutta toimittaja huomautti, että lehti saattaisi ilmestyä useammankin, jos vain tapahtumien paljoutta esiintyy. Vastuu uutisten tekemisestä oli Jumalalla tai paholaisella, uutisoijan tehtävänä oli antaa selonteko sellaisista huomionarvoisista sekoista, jotka ovat saapuneet tietoomme.

Vielä Yhdysvaltojen sisällissodan aikana eräs baptistien saarnamies totesi lehden saapuessa: ”Olkaatten ystävälliset ja suokaa minulle muutama hetki, jotta voin katsoa kuinka Korkein Olento hallitsee maailmaa.”

Graafisen vallankumouksen jälkeen vastuu tapahtumien järjestämisestä siirtyi toimittajille, joiden oli tehtävä lehti mielenkiintoiseksi, eli myyväksi olipa todellisia tapahtumia tai ei. Orson Wellesin (1915–85) vuonna 1941 ilmestyneen Citizen Kane -elokuvan esikuvana ollut kustantajamoguli William Randolph Hearst (1863–1951) opasti lehtiensä toimittajia:

”Uutista on mikä tahansa joka panee lukijan sanomaan ´Jestas sentään!´ tai: ”Uutista on kaikki se mitä hyvä toimittaja valitsee painettavaksi lehteen.”

Vastauksena todelliseen uutispulaan kehiteltiin haastattelu. Ensimmäinen moderni tunnetun henkilön haastattelu tehtiin 13. heinäkuuta 1859, eli samana vuonna, jolloin ilmestyivät Charles Darwinin teos Lajien synty, Karl Marxin Kansantaloustieteen kritiikkiä, sekä Ivan Gontšarovin romaani Oblomov. Tuolloin toimittaja Horace Greeley haastatteli mormonijohtaja Brigham Youngia (1801–77) Salt Lake Cityssä New York Tribunea varten. Kyseinen mormonijohtaja Young toimi Utahin kuvernöörinä vuodesta 1851. Hän järjesti mormoniyhteisön ja kehitti mormonien opin moniavioisuudesta. Hän jätti jälkeensä kuusitoista vaimoa.

Boorstinin mukaan haastattelu on tyypillinen median aloitteesta tehty pseudotapahtuma tai näennäisuutinen. Tästä alkoi journalistinen tapahtumatehtailu. Kerrotaan, että kenraalin muistuttaessa Napoleonia epäsuotuisista olosuhteista, Napoleon vastasi: Ja pah! Minä teen olosuhteet!”

Nykyään sadattuhannet lobbaajat ja imagokonsultit luovat ”pseudotapahtumia” ympäri maailmaa, emmekä edes tunnista näitä näennäis- ja valetapahtumia spontaanisti syntyneistä tapahtumista. Suurin osa päivittäisuutisoinnista koostuu keksityistä, tekaistuista, väärennetyistä, teeskennellyistä ja huijausuutisista. Enää ei kysytä, onko uutinen todellinen vaan onko sillä uutisarvoa. Pseudotapahtuma herättää lukijan, kuulijan tai katsojan mielenkiinnon vain siksi, että mediakuluttaja haluaa tarkistaa, onko siinä edes siteeksi totta, pitääkö se paikkansa vai ei. Useimmiten pseudotapahtuma on itsensä toteuttava ennustus.

Finlandia vai Filadelfia?

Boorstinin mukaan ennen vanhaan suurmiehet olivat ihailtuja sankareita rohkeutensa, jaloutensa tai urotekojensa ansiosta. Media-aikakaudella ei ole sankareita, vaan julkisuuskoneiston tuottamia kuuluisuuksia, jotka eivät ole näyttäneet suuruuttaan missään tosipaikassa.

Oikea sankari säilyy kulttuurisessa muistissa pitkään, mutta julkkis häipyy mielistä heti, kun häntä ei enää viikoittain nähdä mediassa. Julkkiksella ei ole mitään oikeita ansioita, vaan julkkis on tunnettu tunnettuudestaan niin kauan kuin hän on julkisuudessa.

Useissa Veikko Huovisen teoksissa päähenkilö on omissa oloissaan, yleensä syvissä erämaissa vaelteleva tee-se-itse-mies. Tämä työkaluihinsa ja koneisiinsa keskittyvä mies elää suljetussa maailmassa. Hän on vapaa ihmistenvälisten suhteiden paineista. Hän on syventynyt rauhalliseen vuoropuheluun itsensä kanssa.

Ja hänelle myydään eräkuvastoja tai unelmaa puhtaan järven rannalle omin käsin rakennettavasta kesämökistä. Lisäksi hänelle sopivaa mainoshenkisyyttä voidaan tarjoilla kuvastoilla, joissa kuvastuu sosiaalinen erossa olo, yksinäisyys ja kaipuu jonnekin tuntemattomaan kaukaisuuteen.

Huovinen kirjoitti 31.1.1998:

”Voi kun meillä on huolia huolien perään. Sulavatko Etelämantereen jäätiköt, kasvaako otsoniaukko, tuleeko kasvihuoneilmiö, miten käys Sudanissa, kuolevatko Uuden-Seelannin merileijonat, tuhotaanko Etelä-Amerikan sademetsiä liikaa, räjähtääkö Pietarin ydinvoimala ja kuolevatko Pohjois-Korean lapset nälkään? Kyllä lehden lukijalla huolia piisaa.

Kuinka moni kaukomaiden asukas tietää, mikä Suomi on ja missä se on. Itseään täynnä olevat amerikkalaiset, ainakin rahvas, eivät seuraa Suomen oloja ja mielipiteitä, sillä suuren maailman lehdissä lienee hyvin vähän uutisia Suomesta.”

Huovinen muistuttaa, että kun G. A. Gripenberg (1890–1975) meni 1929 lähettilääksi Argentiinaan, kysyi presidentti Hipolito Irigoyen (1852–1933) häneltä, missä se Suomi oikein on. Kun Gripenberg suostutteli Argentiinaa kauppaneuvottelujen aloittamiseen, kysyi Irigoyen: ”Montako teitä on”:

”Kun lähettiläs oli ymmällään, presidentti kysyi, montako asukasta on Filadelfiassa. Gripenberg sanoi, että Suomessa on noin neljä miljoonaa asukasta. Claro, claro Finlandia, ei Filadelfia”! korjasi presidentti hämillään.”

Televisiosta luopuminen rauhoittaa maailman

Kari Hotakainen jatkoi Huovisen ajatusta kuusi vuotta myöhemmin romaanissaan Iisakin kirkko. Siinä päähenkilö, eläkkeellä oleva autokoulunopettaja Paavo Kuitunen miettii sairaalavuoteellaan, kuten runoilija Stanislaw Jerzy Lec: Näköala maailmalle voidaan sulkea sanomalehden avulla.

Maailma ei ole avara, vaikka sellaiseksi sitä voi luulla, jos katsoo liikaa uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Niistä saa sen kuvan, että rättipäillä ja mustilla ei ole muuta elämää kuin se sota ja että maailma on tulehtuneista kriisipesäkkeistä muotoiltu pallo, jota joku Saddam Hussein puristelee hikisissä käsissään:

”Maailma rauhoittuu heti, jos luopuu televisiosta. Sadoissa valtioissa ja miljoonissa kodeissa eletään samaa tyyntä elämää kuin Savitaipaleella tai Lapinjärvellä. Meille kuulumattomien hirveyksien kautta maailma avartuu ja näyttää irvokkaalta paikalta, jota täytyy ruveta parantamaan.”

Paavo menee katsomaan Pietariin poikaansa Pekkaa, joka on restauroimassa Iisakin kirkkoa Pietarin 300-vuotisjuhlallisuuksiin. Sydäninfarktista toipuvana, lääkkeiden vaikutuksen alaisena sekavuustilassa pidätettyä Paavoa epäillään miliisiasemalla Yleisradion maakuntaradion toimittajaksi, joka yritti Ratsastajapatsaalta lähettää Suomeen ohjelmaa, jossa annetaan väärä kuva Pietarista. Toisen polven leningradilaiseksi esittäytyvä Pietarin miliisipäällikkö Stepan Vasilev kertoo Paavolle suoraan, mitä hän ajattelee Pietarissa pörräävistä ulkomaisista toimittajista. Stepan kutsuu toimittajia halvatun tolvanoiksi, jotka valtaavat kaupungin ja muuttavat sen mieleisekseen:

”Kamerat olalla, mikrofonit ojossa, nenät pystyssä ne tulevat, nuuskivat nurkkia, ottavat hajua ja tekevät johtopäätöksiä. Kadut muuttuvat bulevardeiksi, Ladat Audeiksi, huorat hyvin pukeutuneiksi uranaisiksi ja Putin Blairiksi. Taikureita ne ovat. Pupu hattuun, simsalabim ja hatusta silkkinauha, johon he ovat kirjoittaneet: ”Venäjä on nyt toimiva markkinatalousmaa, se on kymmenessä vuodessa muuttanut yhteiskuntajärjestelmänsä toiseksi.

Sillä tavalla. Heti kun kadunkulmaan ilmestyy pari värikästä kioskia ja kadulle länsiautoja, he kirjoittavat, että kommunismi on kuollut. He julistavat kuolleeksi korisevan. He ilakoivat raadon ympärillä, mutta kukaan ei vaivaudu kokeilemaan uhrin pulssia. He kirjoittavat Nevskin uusista liikehuoneistoista, Putinin kiiltäviksi hinkkauttamista palatseista, kunnostetuista kirkoista ja uudesta Laatokan rautatieasemasta. He laskevat Audit, Mercedekset ja Bemarit ja kiljahdellen merkitsevät muistiin Nevskin jokaisen muotiputiikin ja kahvilan. He ovat pulleita syöttiläitä, joille Putin heittää makupaloja. Irstaat suut ammollaan he syövät mitä heille syötetään ja kirjoittavat mitä heille kerrotaan. Heidän johtopäätöksensä ovat silkkinauhoja, nauhoista he kutovat kankaan ja peittävät sillä koko kaupungin. Minun Leningradini on nyt heidän Pietarinsa.

Media tavarantuottajien pikku apulaisena

Mitä näemme ja mitä todella on olemassa, tämä kysymys hämärtyy koko ajan. Kiillotetun julkisuuskuvan ja todellisuuden välinen ero on sama kuin maineen rakentamisen ja luonteen kasvattamisen välinen ero. Personal trainereita tarvitaan, koska enää ei vaivauduta kasvattamaan luonnetta, vaan rakennellaan mieluummin kehosta kiiltokuvaa. Itsensä sivistäminen korvataan kasvojen kohotuksella.

Tiede ja liike-elämä operoivat käsittämättömyyden rajoilla, mutta yleinen mielipide kelluu ja velloo loputtomien mielikuvien ja aistimusten, odotusten ja todellisuuden välillä. Jos lehdet ilmestyisivät vain silloin, kun jotain merkittävää todellista uutisoitavaa ilmaantuisi, kellon ympäri mediaa ei tarvittaisi keksimään meille todellisuutta.

Elämämme todellisuus ei ole yleensä puoleensa vetävää, ei seksikästä vaan rutiininomaisen tylsä. Ilmiöitä pitäisi arvioida todellisuutta vasten eikä päinvastoin. Mikä on todellisuuden ilmaus ja milloin se on pelkkä ilmiö, erehdys, harhojen lähde.

Median keskeisenä tehtävänä on toimia tavarantuottajien pikku apulaisina. Muiden tavaroiden markkinoijien ”tiedustelupalvelujen” tavoin media ”vakoilee” ja utelee tieteellisesti asiakkaidensa mielipiteitä, arvostuksia, makumieltymyksiä, haluja ja tarpeita toimittaakseen mainostajille riittävän suuren määrän mainoksia auliisti vastaanottavaa yleisöä.

Mainosten tapaan media on osa suurta mielikuvamarkkinointikoneistoa, joka rakentaa mielikuvia tavaroille. Päämääränä on saada selville kuluttajien tarpeet, halut, pelot ja ahdistukset. Tässä avuksi tulee motivaatiotutkijoiden merkittävä huomio, että vain hyvin harvoin ihmiset tiedostavat mitä he todella haluavat, vaikka he sanoisivatkin tietävänsä.

Esimerkiksi farkkuja ostava nuori ostaa ensisijaisesti ryhmään kuulumista, eikä rationaalinen argumentaatio lämpimistä ja kestävistä housuista häntä tavoita. Älä myy naisille kenkiä – myy heille ihanat sääret! Mitä pienempi ja mitättömämpi mies, sitä isompaa autoa hän janoaa, koska auto kertoo ketä, me olemme ja mitä haluaisimme olla.

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.