Vuodesta 2018 näyttää muodostuneen käännekohta ympäristöliikkeelle niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Ennätyksellisen kuuma ja kuiva kesä sekä IPCC:n hälyttävä raportti saivat ihmiset vihdoin kaduille vaatimaan tekoja ilmaston puolesta. Suomessa nähtiin kaikkien aikojen suurimmat ilmastomielenosoitukset, ja vuoden 2019 eduskuntavaalien myötä maahan saatiin hallitus, joka lupasi hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Suomeen rantautui myös uusia kansainvälisiä liikkeitä, kuten Extinction Rebellion ja Greta Thunbergin perustama koululakkoliike.
Maailma ei silti muuttunut riittävästi. Hallitusten nykyiset sitoumukset laskevat globaaleja päästöjä vain kaksi prosenttia seuraavien kymmenen vuoden aikana, vaikka niiden pitäisi puolittua, jos lämpeneminen halutaan rajoittaa 1,5 asteeseen. Suomessa niin asiantuntijat kuin ympäristöliikkeetkin ovat pitäneet hallituksen ilmastotoimia riittämättöminä. Luonnon monimuotoisuudella ei mene sen paremmin: yhtäkään YK:n biodiversiteettisopimuksen tavoitetta vuodelle 2020 ei ole saavutettu.
Mistä siis löytyisi vielä uusi vaihde, jolla kurssi saataisiin lopullisesti käännettyä? Tätä pohditaan Teemu Vaarakallion toimittamassa kirjoituskokoelmassa Viimeinen siirto, jossa ääneen pääsevät suomalaisten ympäristöliikkeiden vanhat ja uudet toimijat. Teoksen tarkoitus on esitellä liikkeiden monimuotoisuutta ja edistää niiden välistä vuoropuhelua. Painopiste on teknologisten ratkaisujen sijaan poliittisessa muutoksessa: ”[A]inoa ulospääsy umpikujasta kulkee toistaiseksi läpäisemättömän politiikan rautaportin lävitse”, toteaa Vaarakallio esipuheessaan. Teoksen toimittaja on itsekin useissa kansalaisliikkeissä vaikuttanut aktivisti, joka tuli julkisuuteen osallistuttuaan Sveitsissä fossiilihankkeita rahoittavan pankin vastaiseen suoraan toimintaan ja jouduttuaan sen seurauksena tutkintavankeuteen.
Kokoelma jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisessä vakiintuneet toimijat käyvät läpi ympäristöliikkeen historiaa ja pohtivat puolueiden, järjestöjen ja tutkijoiden vaikutusmahdollisuuksia. Toisessa osassa puheenvuoron saavat uudet liikkeet, ja viimeisessä visioidaan toisenlaista maailmaa ilmasto-oikeudenmukaisuuden, ekoanarkismin ja syväekologian näkökulmasta.
Ympäristökriisi on tuonut ilmi parlamentaarisen demokratian rajat. Tämän myöntää jopa itse puoluepolitiikkaan lähtenyt järjestökonkari Leo Stranius. Puolueilla on paljon valtaa, mutta planetaarinen realismi törmää jatkuvasti reaalipolitiikan seinään. Hyvä esimerkki on hallituksen kyvyttömyys muuttaa valtionyhtiö Fortumin toimintaa ilmastokestäväksi. Koko kysymys olisi tuskin edes noussut julkisuuteen ilman kansalaisliikkeitä, ja ratkaisun löytäminen tuntuu mahdottomalta, ilman että muutetaan vakiintuneita käsityksiä valtion omistajaohjauksesta ja osakeyhtiöiden tehtävästä.
Havahtuminen ympäristökriisin vakavuuteen ja pettymys päättäjiin on synnyttänyt kokonaan uusia liikkeitä. Niitä yhdistää sukupolvikokemus perutusta tulevaisuudesta. Myös niiden tavoitteet ovat lähellä toisiaan, mutta keinoissa on eroja. Ilmastoveivi2019-kampanjan pohjalta syntynyt Climate Move pyrkii vaikuttamaan yhteistyön ja dialogin keinoin, Fridays for Future mobilisoi lapsia ja nuoria koululakkoihin, ja Elokapina vannoo kansalaistottelemattomuuden nimiin. Monille nämä liikkeet ovat ensikosketus yhteiskunnalliseen toimintaan. Uudet toimijat ovat piristysruiske ympäristöliikkeelle, mutta kokemattomuudesta seuraa välillä myös poliittista naiiviutta (kuten ajatus, että aktivismilla voitaisiin vaikuttaa päättäjien tunteisiin) ja historiallisen itseymmärryksen ohuutta.
Silmiinpistävintä teoksessa on lisääntynyt systeemikritiikki. Iskulause ”System change not climate change!” on lyhyessä ajassa noussut marginaalista ympäristöliikkeen ytimeen. Ajatus järjestelmätason muutoksesta esiintyy jossain muodossa lähes jokaisessa tekstissä, joskin se tuntuu tarkoittavan eri toimijoille hieman eri asioita. Yksille se tarkoittaa rakenteellisia muutoksia infrastruktuuriin ja instituutioihin, toisille koko kapitalistisen talousjärjestelmän kumoamista ja globaalien valtasuhteiden muuttamista. Näkemykset eroavat myös siinä, saavutetaanko muutos käymällä dialogia instituutioiden kanssa vai ryhtymällä konfliktiin niitä vastaan.
Ekoanarkisti Eleonoora Karttunen paikantaa ympäristökriisin juurisyiksi kapitalismin ja valtion. Markkinat ja valtio nähdään usein toistensa vastavoimina, mutta Karttusen mukaan juuri valtion väkivaltakoneisto turvaa kapitalismin toimintaedellytykset. Valtiokritiiikkiä terävöittävät esimerkit Talvivaaran ja Fennovoiman vastaisista kansalaisliikkeistä: kumpikin hanke olisi voinut kaatua, ellei valtio olisi tullut niitä pelastamaan. Amos Wallgrenin esittelemässä ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeessä taas korostetaan, ettemme kaikki ole samassa veneessä. Ympäristökriisin seurauksista kärsivät eniten ne, jotka ovat vähiten siitä vastuussa. Tilannetta voidaan muuttaa vain purkamalla globaalia eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita, kuten mitätöimällä globaalin etelän maiden velat ja lopettamalla niiden luonnonvarojen riisto pohjoisen tarpeisiin.
Systeeminmuutos tapahtuu sekä Karttusen että Wallgrenin visiossa alhaalta ylös, suoran demokratian keinoin. Ekoanarkistisessa vaihtoehdossa valtioiden ja kapitalismin tilalla olisivat yhteisomistajuuteen perustuvat vapaat yhteenliittymät, jotka huolehtivat yhteisöjen tarpeista. Wallgren sen sijaan ei lähde rakentamaan utopioita vaan korostaa, että ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeen tavoitteena on ”ensisijaisesti pysäyttää tuhoisa yhteiskunnallinen kehityskulku ja käynnistää demokraattinen prosessi uusien vaihtoehtojen löytämiseksi”.
Greenpeacen Sini Harkin mielestä vastakkainasettelu reformismin ja järjestelmänmuutoksen välillä on tarpeeton. Hänen mukaansa lyhyellä aikavälillä on tehtävä kaikki voitava nykyjärjestelmän puitteissa ja samalla käytävä keskustelua syvemmästä systeemitason muutoksesta. Radikaaleimmatkaan toimijat tuskin olisivat täysin eri mieltä, sen verran kiire toimilla on. Kiireen tuntu voi kuitenkin myös kaventaa tavoitteenasettelua ja rajoittaa poliittista mielikuvitusta, kuten Teppo Eskelinen ja Sanna Ryynänen muistuttavat tutkijoiden puheenvuorossa.
Löyhän järjestelmänmuutospuheen alle järjestäytyminen voi tiettyyn pisteeseen asti kasvattaa yhteistä voimaa. Myös eri toimintatavat voivat olla toisiaan täydentäviä, jos kaikki toimijat hyväksyvät taktiikoiden moninaisuuden eivätkä tuomitse julkisesti liittolaisiaan. Mutta kuten Angi Mauranen toteaa Maan ystävien blogissa, ennen pitkää ympäristöliikkeen on käsiteltävä eri toimijoiden väliset näkemyserot säilyäkseen toimintakykyisenä.
Keinojen ja tavoitteiden lisäksi ratkaisevaa on myös muutosfilosofia. Itse lähes kymmenen vuotta ympäristöliikkeessä toimineena pidän ajatusta neuvotteluvallasta tärkeänä. Päättäjiin vetoamisen sijaan haluaisin nähdä joukkovoimaa, joka pystyy liikauttamaan yhteiskunnan voimasuhteita ja pakottaa järjestelmän muuttumaan. Vertailun vuoksi: kahdeksan tunnin työpäivään siirtyminen vaati yleislakkoa, vallankumouksen uhkaa ja venäläisten sotilaiden läsnäoloa.
Päättäjiin vetoamisen sijaan haluaisin nähdä joukkovoimaa, joka pystyy liikauttamaan voimasuhteita ja pakottaa järjestelmän muuttumaan.
Fridays for Futuren Maija Li Raudaskoski kirjoittaa: ”Jos maailma ei tee mitään, me nuoret astumme esiin ja otamme ohjat käsiimme.” Tällainen ”tai muuten” -asenne on tervetullutta, mutta silloin kannattaa myös varautua paljastamaan korttinsa. Muuten kyseessä on vain retorinen bluffi, joka valtaapitävien on liian helppo katsoa.
Koronapandemia katkaisi väliaikaisesti ympäristöliikkeen nousukiidon. Nyt, kun tunnelin päässä näkyy vihdoin valoa, on uudelleenjärjestäytymisen aika. Viimeinen siirto ei ole pelkkä kuvaus liikkeen historiasta ja nykytilasta vaan myös kutsu toimintaan. Politiikan rautaportti on mahdollista murtaa vain, jos ihmiset kieltäytyvät roolistaan pelkkinä äänestäjinä ja kuluttajina ja huomaavat olevansa yhdessä jotain paljon enemmän.
Teemu Vaarakallio (toim.): Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli miten mahdoton tehdään. 331 s., Kustantamo S&S 2021.