Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.

Konsta Pylkkänen kulki Veikko Huovisen seurassa 55 vuotta, eli esikoisteoksen Hirrin kirjoittamisesta vuodesta 1949 vuoteen 2004 Konsta Pylkkänen etsii kortteeria ilmestymiseen saakka.

Varsinaisesti Konstan tarina kestää kymmenisen vuotta, kun hän 54-vuotiaana astuu kuvaan mukaan ja poistuu siitä eläkkeelle jäätyään 1960-luvun alussa. Konstan kautta Huovinen kuvaa, miten teknologia valloittaa Suomen syrjäisimmätkin salomaat, varsinkin tiedonvälityksen nopean kehityksen ja sen vaikutuksen tavallisen kansan elämään sanomalehdistön, radion ja television välityksellä.

Hirrin novellissa Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta Huovinen maalailee jo taivaskanavia, kun Rimpilahden taloon saapuu lahkolaissaarnaaja radio mukanaan, jolla hän kehuu saavansa yhteyden suoraan taivaaseen.

Rimpilahden Artun, hänen emäntänsä, Konstan ja metsäkämpältä saapuneen viiden jätkän muodostava kuulijakunta seuraa silmät ja korvat tarkkana, miten tämä saarnamiehen taivasradio käytännössä toimii.

Talon pihaan saapuu pitkä, laiha mies matkalaukku kädessään, puku päällä, kravatti kaulassa ja sadetakki käsivarrella toivottaen miehille Jumalan rauhaa. Miehet jäävät vaiteliaina odottamaan tapahtumien kehitystä.

Mies aloittaa saarnansa kuvaillen laajasti kauniita maisemia, kunnes hän pääsee kohtaan, jossa kertoo suuresta ilmestyksestä, hänen silmänsä leimuavat, kädet huitovat, ääni jylisee ja valkea vaahto käväisee suupielissä.

Hän tunnustaa olleensa aikoinaan itsekin maailman orja. Eräänä iltana hänen kuunnellessaan radiosta synnillistä musiikkia ja irvokkaita lauluja, kirkas valo leimahti huoneessa ja punainen savu pölähti radiosta. Hänen peittäessään silmät käsillään, silloin Herra sanoi valinneensa hänet sanansaattajakseen. Ja Herra näytti hänelle sellaisen näyn, että parasta oli tehdä parannus heti, ja lähteä julistamaan sitä radio mukanaan muillekin maan matosille.

Innoissaan maailmanlopun ennustaja selvittelee johtovyyhteä, ja näyttää radion kylkeä, joka kärventyi nokiseksi ilmestyksen aikana. Saatuaan antennin johdon asennettua talon katolle, saarnaaja laittaa läpät korviinsa ja alkaa salaperäisen näköisenä hipelöidä kojeen nappuloita. Lopulta hän saa linjat selviksi ja yhteys taivaaseen aukeaa. Hän huutelee aikansa jotain radioon, kunnes nakkaa kuulokkeet lattialle, huutaa ulos mennessään, että kohta vesi nousee, hän kiipeää talon katolle ja ilmoittaa pihamaalla seisoville lähtevänsä lentämään maan päältä, sillä loppu tulee heti paikalla, niin oli hänelle kuulokkeisiin ilmoitettu. Aikansa käsiään kuin siipiään räpyteltyään saarnaaja hyppää katon harjalta, kunnes tupsahtaa Rimpilahden emännän turnipsipenkkiin. Toinnuttuaan tömäyksestä, hän menee sisälle, pakkaa vihaisesti radionsa matkalaukkuunsa ja lähtee täältä rienaajien joukosta.

Miesten makoillessa Rimpilahden pihanurmella, lopulta eriskummallisen tapauksen päätöslauselmaksi saatiin, että liian yksinäisenä siinä mies vaelteli läänillä ja että se paremminkin oli niitä kunnalliskodin jäseniä kuin suuria ihmiskunnan pelastajia. Ja Konsta tiesi nämä asiat, olihan hän seurannut sanomalehdistä maailman tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin, ja oli nyt jo 54-vuotias vanhapoika.

Konsta tavallaan vihasi noita maailmanrannan sätkyukkoja, joilla oli ainainen polte ja hinku ohjailla maailman menoa mitä suurellisemmin:

”Sillä häntä kun totta vieköön korpesi, että kun rauhan mies puskee töitä, niin sillä aikaa muutamat kiertävät joutilaina ja niillä on mieliteko parannella ja uudistella joka paikkaa ja johtaa kansoja muka suurelliseen hyötyyn. Ja sillä varjolla härnäilevät kansat vihaisiksi toisilleen ja hankkivat suursotia, ne tiplomaatit, tiktaattorit ja paraatinpitäjät.”

Globaalin maailman abstraktit ammatit

Jo vuonna 1950 Konsta miettii globaalia maailmaa, jossa kaikki ihmiset ja koko luomakunta ovat kiinni toisissaan, tahtoivatpa sitä tai eivät. Myös abstraktit ammatit kiinnostavat Konstaa, esimerkiksi se, mitä tekee tiploomikosmetolooki. Tämä asia juolahtaa Konstan mieleen hänen pohdiskellessaan vuorovesi-ilmiötä, ja miten maapallon mukana kiertävät yhtä pirun viuhakkaa ihmiset ja hevoset, kissat ja pässit, mehtikanat ja petäjät, pilvenpiirtäjät ja pellavaloukut, rautatie ja hauet ja matikat, kunnanvaltuustot ja muikkunuotat:

”Siinä ne mennä suhahtelivat rinta rinnan hullut ja hyvätapaiset, halvat ja aatelismiehet, köyhät ja rikkaat, porvarit, talonjussit ja työmiehet. Siinä piirrättelivät kulkusällit ja suurlähettiläät, kadunlakaisijat ja keisarimiehet, eikä kukaan päässyt eroon toisistaan, eikä kellään ollut asiaa hyvin kauas tantereesta. Mitä nyt joku ylpeämpi suhautti helikopterilla peninkulman korkeuteen, niin alas oli tultava päivän eli parin päästä.”

Iskelmälaulajan, viikatesepän ja jyrsijän ammatin Konsta kyllä käsittää, jopa kauppaedustajan, mutta oliko tiploomikosmetolooki niitä ARAVAN miehiä vai toimiko se laivanrakennusalalla vai oliko se niitä uusia terveyssisaruksia.

Tosin tiploomikosmetolooki tuntuu Konstasta harmittomammalta kuin ne, joiden rinta pörhistyy koppavaan asentoon ja tämän pääpahanen alkaa suunnitella, että tässä ollaan muita älykkäämpiä uskonasioissa ja kyvykkäämpiä johtamaan satamiljoonaisia väkijoukkoja ihanteelliseen olotilaan:

”Ja ne semmoiset alkavat katsella kulmainsa alta ympärilleen ja hypistellä sormiaan ja ryhtyvät salakähmäiseen elontoimintaan. Onhan sitä historiassa esimerkit, monenmoiset suurtiktaattorit ja somat sähisijät. Eikä uskota, vaikka oli koko ajanlaskun halki tapella nahisteltu, ei antanut arvo periksi tunnustaa, että turhat on rimpuilut ja että se on maailman ohjaksissa semmonen pappa, jotta puhumatta paras, kerta kaikkiaan.”

Tallentumattoman sanan aikakausi

Konsta Pylkkänen elää vielä pitkälti ns. oraalisen kulttuurin, ”tallentamattoman sanan” aikakautta. Asiat säilyvät muistissa ja niitä siirretään juttujen ja tarinoiden kautta eteenpäin. Oraalinen, suulliseen puheeseen perustuva kulttuuri suhtautuu uudistuksiin ja muutoksiin epäillen pitäen niitä huonoina enteinä.

Kulttuuri- ja uskontohistorioitsija Walter Ongin (1912–2003) mukaan siirtyminen esikirjallisesta, suullisen perinnön vaiheesta kirjapainotaidon, ja nyttemmin sähköisten tekstien käyttämään viestintämaailmaan, on aiheuttanut vallankumouksellisia muutoksia ihmiskulttuurille.

Ja Konsta elää juuri tässä murrosvaiheessa. Ongin mukaan retoriikka pohjautuu esikirjalliseen, oraaliseen kulttuuriin. Logiikan synty on puolestaan sidoksissa kirjoitettuun ja painettuun sanaan, siis visuaaliseen teknologiaan.

Oraaliselle kulttuurille maailma on jatkuvaa tapahtumista ja puhuja on tuon tapahtumisen keskipisteenä. Tähän puhujan etulyöntiasemaan Konsta koko ajan pyrkiikin. Sanat ovat tapahtumia ja keskeinen osa elämismaailmaa. Se vierastaa abstrakteja erotteluja ja käsitteitä ja selityksiä. Hyvä muisti on älykkyyden merkki, kuten viisaalla Salomonilla, joka osasi ulkoa yli 3 000 sananlaskua.

Keskiaikaisessa maailmankäsityksessä, varsinkin yksilön ajantaju oli sidoksissa luonnon kiertokulkuun, ja sen tuomiin elämäntapahtumiin. Keskiajan kristityt ymmärsivät ajan hyvin toisella tavalla kuin me yksilökeskeiset modernistisilla aatteilla ja ideologioilla rokotetut nykyihmiset. Keskiajan ihmiset katsoivat pysyvänsä itse paikallaan. Aika sen sijaan tuli vuosi vuodelta heitä vastaan ja toi tullessaan ennalta määrätyt tapahtumat, joista tärkeimmät oli ilmoitettu Raamatussa. Keskiajan ihminen ei ajatellut hallitsevansa tulevaisuutta, mutta hän ei ollut sen edessä myöskään avuton. Hän uskoi edessä olevan vain Jumalan tai luonnon sallimia tapahtumia, ja Jumala johdattaisi uskoviaan niidenkin keskellä.

1300-luku muistutti 2020-lukua

Keskiajan kristikunnan oppineet eivät kuitenkaan pystyneet antamaan yksimielistä vastausta kansaa askarruttavaan kysymykseen, kuinka kauan maailma olisi vielä olemassa, ja mitä oli odotettavissa maailmanlopun jälkeen. Tässäkin asiassa oppineiden mielipiteet menivät ristiin niin kuin menevät edelleenkin.

Ajan lopun läheisyys synnytti ahdistuksen lisäksi myös toivoa siitä, että tulevassa taivasten valtakunnassa odotti valoisammat ajat, mutta tuohon autuuden valtakuntaan pääsemiseksi ihmiseltä vaadittiin nöyryyttä ja lujaa uskoa yhteen ainoaan totuuteen, joka oli ilmoitettu Raamatussa. Jos usko horjui ja ote kristillisen elämän syrjästä lipsui, oli odotettavissa loputonta itkua ja hammasten kiristystä hyvin kuumissa oloissa.

Kuten uskontotieteilijä Kaarlo Arffman on todennut, keskiajalla valoisan tulevaisuuden ehtona oli, että me kaikki pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja saavutamme aikuisuuden, eli Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden. Silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten harhaoppien tuulten heiteltävinä ja kavalien ihmisten pelinappuloina. Silloin me noudatamme ainoastaan totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on kaiken pää, alku ja loppu, siis lopullinen totuus.

Kuitenkaan tavallisen kansan elämää nämä kristikunnan johtajien toimet ja oppineiden kiistat eivät yleensä hetkauttaneet. Lukutaidoton kansa eli saarnoista, julistuksista ja huhuista sekä matkustajien, pyhiinvaeltajien ja maankiertäjien kertomuksista saatujen tietojen varassa. Tilanne muistutti yllättävän paljon nykyajan viihteen, mainosten, valeuutisten ja salaliittoteorioiden varassa elävien ihmisten elämää.

Kristikunnassa oli 1300-luvulta lähtien sattunut monia asioita, jotka olivat horjuttaneet ennen selvältä tuntunutta maailmanjärjestystä, vähän samaan tapaan kuin miten Konsta Pylkkänen arvioi maailman muuttumista teknologiavetoiseksi 1960-luvun alussa etsiessään kortteeria eläkepäivien turvaksi.

Musta surma muutti kuoleman kasvot

Italiaan idästä vuonna 1347 levinnyt rutto, musta surma, oli kulkenut muutamassa vuodessa yli läntisen Euroopan ja tappanut kolmasosan väestöstä. Tämä kokonaisia kyliä ja maakuntia autioksi jättänyt massakuolema muutti kuoleman kasvot aivan toisenlaiseksi, mihin oli totuttu. Kuolema vei nuoren yhtä hyvin kuin vanhan. Kukaan ei ollut siltä turvassa.

Väestön väheneminen vaikutti talouteen ja oli osasyynä 1300-luvun loppupuolen suuriin talonpoikaiskapinoihin ja sotiin. Saksan ja Ranskan taiteeseen ilmestyivät kuolemantanssia esittävät kuvat, joissa luurangot tanssivat elävien ihmisten kanssa. Tanssi, tuo elämänhalun ja elämänilon vertauskuva kohtasikin kuoleman.

Toisaalta massakuolema teki kaikista tasavertaisia, sillä oli valta viedä yhtä hyvin paavi, keisari tai kerjäläinen. Samalla elämän vakaus katosi, ja ihmisen sisäinen elämä pirstoutui. Harmonian tilalle astui äärimmäisten vastakohtien hyväksyminen, järjestyksen tilalle levoton liike. Siksi tulevaisuus alkoi näyttäytyä arvaamattomalta ja pelottavalta, elämän sattumanvaraisuus asetti kysymyksen kaiken maallisen turhuudesta.

Tässä sekamelskassa alkoi kehkeytyä nykyajan moderni yksilökeskeinen ihminen, jonka mielestä aika etenee ja ihmiset siirtyvät ajan mukana koko ajan eteenpäin. On vain itse huolehdittava siitä, että pysyttelee ajan tasalla ja mukana menossa. Ihminen voi omilla ratkaisuillaan vaikuttaa tulevaisuuteen, ja muokata sitä. Kaikki on ikään kuin kiinni omasta tahdosta. Tulevaisuus on rakennettava omilla päätöksillä ja teoilla.

Ja tässä tulee kuvaan mukaan uutuudet, vaihtuvat muodit, aatteet, ideologiat, ja yhä kiihtyvällä vauhdilla edistyvä teknologia, joka säännöllisin väliajoin mullistaa yhteiskuntien, perheiden ja yksilöiden elämän laittaen pakan uusiksi.

Kuitenkin ajan etenemisen ja edistymisen tunnusta huolimatta yksilön elämän suhteen pätee ajasta aikaan Aleksandr Puškinin (1799–1837) runon Elämän rattaat kaava:

”On kuorma raskas, se on varmaa,

vaan rattaat kulkee sukkelaan.

Ja aika, kyytiukko harmaa,

ei hievahda pois pukiltaan.

Kun matka alkaa aamutuimaan,

niin reippain mielin ajetaan

ja mieltyneinä vauhtiin huimaan

me huutelemme: nopeaan!

Vaan päivällä on uljuus poissa:

on ruumis hellä, peloittaa

jo notkoissa, tien kiemuroissa.

Me huudamme: mies hiljempaa!

Vaan rattaat kiitää niin kuin ennen.

Myös siihen viimein totutaan.

Me torkumme yöpaikkaan mennen.

Ja aika ajaa yhä vain.”

Ilma sakeanaan näkymätöntä informaatiota

Kortteeria eläkepäiviksi etsiessään Konsta Pylkkänen äityy kauniina elokuun päivänä varvukossa kähmiessään miettimään radiota ja televisiota, jotka tuolloin 1960-luvun alussa olivat vielä eräänlaisia harvinaisia taikalaatikoita, joiden hankkimiseen ei kaikilla ollut vielä varaa.

Tämän vuoksi myös ennakkoluulot niitä kohtaan olivat monenlaisia. Konsta miettii, miten ilma on täynnä vinhasti kiitäviä viestejä, satoipa tai paistoi. Hänen teki melkein mieli väistellä kaikkialla viuhuvia radiouutisia, kuunnelmia ja esitelmiä. Paljaalla silmällä niitä ei voinut luonnossa nähdä, esimerkiksi sitä, miten siellä, täällä ja tuolla keihäänheittäjät huiskivat kaukana urheilukentän vihreällä niityllä. Eikä isokaan korva ota männikössä kiinni Reuterin tietotoimiston uutisia:

”Mutta pistäpä antennin karahka pärekatolle ja painaiset television nappulaa, niin jo maailman ihmeet leviää eteesi kuin nuottatytön paska. Ja kaivapa komerosta mäntysuopapalan kokoinen patteriradio, niin hetihän tiedät mitä joku Itä-Saksan ukko on sanonut ja montako on tapettu Peetlehemissä.”

Konstan mielestä ihmispoloisen tieto hujeltaa vallatonna yli maiden ja merien. Ilma on sakeanaan informaatiota, joka menee linnoihin ja torppiin, pöllyttää hiekkaa aavikolla ja valittaa kuin tuulen ääni ontossa kelossa. Soitto ja laulu uikuttaa niin että sydänalaa värisyttää. Ja kaikki kulkee salakavalasti, ujuttautuu kirkkaassa pakkassäässä, ettei mitään hiukkasia näy:

Se on vain hyvä niin, jos ei yhisty koko touhuun millään lailla, saa kävellä rauhassa, muina miehinä. Sitä se vielä puuttuisi, että petäjikössä lentelisi näytöskappaleita ja urheilua kuin vasikanvuotia ja ne katkoisivat mennessään kuivia oksia. Ja radiouutisia rätkähtelisi kuusen latvoihin kuin kiehutetun maidon kelttoa.”

Konsta ei voi käsittää, mihin kaikki tuollainen ihmisraukat lopulta johtaa. Hänen tekee mieli ennustaa, että ensi vuosituhannella ihmiskunta on ihmeissään paisuvan tiedon tähden, kun erilaista tietoa voi olla liian kanssa. Tiedonjyväsiä vilisee ilmassa kuin Nuorttijoella sääskiä. Ne inisee ja kiusaa maapallon valtaherrat uuvuksiin:

”Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan eihän se tosiasiassa tiedä paljon mittään, häilyväinen pösilö. Kaikki pääasiat ovat melko lailla ennallaan. Ihmiset tappaa toisiaan hirmuaseilla, rohmut kähmivät köyhän kansan rahat, riita maista ja mannuista on samanlaista kuin ennenkin ja kansanihminen on ymmällään ja orpo. Kaikki myllätään ja sekotetaan konevispilällä, mutta sotku siitä koituu.”

Tässä on tultu aikamoinen matka Konstan ”kesyyntymisen” suuntaan, kun tätä vertaa Huovisen esikoisteoksen Hirrin Konstaan. Juhani Niemi onkin havainnut, että Konstan hahmo on jo Havukka-ahon ajattelijan romaanimuotoon käynyt läpi muodonmuutoksen.

Konstan lähtökohta on Pentti Haanpään Jauhot-romaanin anarkistinen korpiälykkö Juhani Lunki. Muuttuiko Konsta säyseämmäksi kustantajan klassisen estetiikan sitoessa Konstan kädet? Niemen mukaan kansanmiehen perustaltaan anarkistinen tyyppi pyöristyi sunnuntaifilosofian suuntaan. Konstan Helsingin matka, eläinten ripitykset, taivaspuheet ja juopottelut putosivat henkilökuvasta pois. Juhani Lunkin tavoin Konsta ei myöskään keittele pontikkaa eikä esitä riettaita ajatuksia ja rallatuksia.

Helsingistä tulleet tiedemiehet ´lisenssit´ kuvataan samalla sekä herroiksi että narreiksi. Sodassa haavoittunut Kronberg kuvataan modernin elämän sivilisaatiokriitikkona. Hän vihaa mainosten, urheilutulosten, sanomalehtien pääkirjoitusten ja yleisönosastojen edustamaa näennäismaailmaa. Konstan kanssa hän tulee hyvin juttuun.

Suurpohatta Johnsonin ihmisakvaario

Ideat tosi-tv:n tapaisiin ohjelmiin ovat olleet olemassa iät ja ajat, mutta vasta nyt viestintäteknologia on tuonut mahdollisuuden näyttää ne jokaisen tirkistelyhaluisen olohuoneessa. Yleisnero Leonardo da Vincin (1452–1519) tragedia hänen keksintöjensä suhteen oli se, että da Vincin aikana teknologia ei pysynyt Vincin ideoiden tasalla, mutta nyt asia on kääntynyt päälaelleen. Ihmisen pää ei pysy enää teknologian kehityksen vauhdissa.

Vuonna 1966 ilmestyneessä pienoisromaanissa Lemmikkieläin Veikko Huovinen ottaa Konstan mietteistä pitkän loikan kohti tosi-tv:n aikakautta. Romaanissa upporikas A. Johnson palkkaa vuodeksi työttömän Fr. Jacobin kotiinsa rakennuttamaan lasihuoneeseen kuin akvaarioon vieraidensa ja perheensä töllisteltäväksi. Vain tämä huvi on tältä hyvin trumpimaiselta pohatalta puuttunut. Hänellä on keskellä kaupunkia, meren rannalla loistohuvila, hänen alaisenaan omistamissaan tehtaissa on parisataa tuhatta ihmistä, ja käytännössä hän on koko kaupungin valtias.

Fr. Jacob ei kuitenkaan joudu mihin tahansa huutolaispojan tai kerjäläisen osaan. Sopimuksen mukaan hän saa vuoden ajalta enemmän palkkaa kuin parhaat ammattimiehet koko elinaikanaan. Ruoka on ensiluokkaista, viinaa annetaan aina keskiviikkoisin, sosiaaliset edut ja terveydenhuolto säännöllisine lääkärintarkastuksineen ovat ensiluokkaiset.

Hänen akvaarionsa on tilava ja varustettu radiolla, sekä erinomaisella kirjastolla. Sanomalehtiä hänelle ei luettavaksi anneta, ja radion voi kytkeä vain kahdelle aaltopituudelle, molemmat lähettävät musiikkia ja ajanvietettä, mutta eivät uutisia.

Jacob tietää suorastaan rikastuvansa olemalla vuoden julkisena akvaarioihmisenä, sekä suuren yleisön häkkieläimenä. Uutinen hänen telkeämisestään vuodeksi tähän suurpohatta A. Johnsonin kodin akvaarioon herättää voimakkaita vastalauseita ihmisarvon halventamisesta ja työttömän ihmisen julmasta hyväksikäytöstä.

Jacob pohtii monet tunnit tukalan asemansa suhdetta aatetovereidensa kamppailuun paremman huomisen puolesta. Kaupungissa kuohuu, ja syntymässä on voimakas kansanliike, joka pyrkii vapauttaman myös Jacobin akvaariovankeudestaan.

Mutta kuinka toiset toverit voisivat hänet vapauttaa, koska Jacob on omasta tahdostaan tehnyt vuoden ´sponsorisopimuksen´ akvaarioihmisen ja julkisen häkkieläimen roolistaan päämääränään ainoastaan itsensä ja perheensä taloudellinen hyöty:

”Jos hänet olisi raahattu tänne väkipakolla, olisi asia toisin, samoin jos tuomioistuin olisi hänet tuominnut. Kun nyt asia oli niin kuin se oli, piti hän itseään pelinappulana. Tällainen oivallus, joka tosin painosti häntä vain ajoittain, vei hänen itsekunnioituksensa. Nyt hän ymmärsi kuulemansa puheenparren: Älä naarmuta aatteita kolikolla.”

Tässä avautuu näkymiä moneen suuntaan tämän päivän julkkiskulttuuriin, sekä kirjailijan asemaan, että aatteiden alennusmyyntiin. Osansa saa myös 1960-luvun sosiologia, sosiaalipsykologia sekä behavioristinen psykologia, mielipidegallupeista puhumattakaan.

Puistoihin ihmisakvaarioita kaiken kansan töllisteltäviksi

Eräänä päivänä katsellessaan nojatuolistaan akvaariossa oleskelevaa Jacobia, A. Johnson alkaa pohtia merkillistä suunnitelmaa. Eikö olisi mahdollista perustaa suurimpiin kaupunkeihin, vaikkapa puistoihin, ihmisakvaarioita. Niissä ihmiset eläisivät tavallista, normaalia elämäänsä viikosta toiseen. Akvaariot olisivat suuria ja niissä asuisi kokonaisia perheitä. Vanhemmat tekisivät töitään, lapset leikkisivät leluilla ja kiikkuisivat, kiipeäisivät, laskisivat pyllymäkeä kahluualtaisiin. Johnson uskoi katselijoita riittävän:

”Koska kaikki tapahtuisi lasiseinien sisällä kuin akvaariossa, tekisi se arkipäiväisetkin tapahtumat erittäin mielenkiintoisiksi. Ovathan näyttämön sattumukset enimmäkseen sangen arkipäiväisiä ja pitkäveteisiä, kiinnostavaksi tekee ne katselijan asenne; hän on tullut nimenomaan katselijaksi, katsomaan, seuraamaan näyttämön tapahtumia tiettyyn mielentilaan virittäytyneenä. Samat tapahtumat elävässä elämässä panisivat hänet haukottelemaan kyllästyneenä. Johnson piti terveellisenä joskus katsoa ihmistä.”

Johnson oli kiinnostunut Jacobin kasvoista, ja seurasi niiden muuttumista päivä päivältä. Johnson oli elämänsä varrella päätynyt siihen, etteivät ihmisen kasvot kerro satunnaiselle katselijalle, eikä tarkkailijallekaan lähimainkaan totuutta. Hänen mielestään sanonnat ”miehellä oli rehelliset kasvot” tai ”tai hänen kasvonsa kuvastivat tarmokkuutta” tai ”hänen kasvonsa kertoivat hienostuneesta sielunelämästä” olivat enimmäkseen falskeja ilmaisuja:

”Johnsonin havaintojen mukaan rehellisistä kasvoista voi olla varma vain, jos tiesi miehen taustasta, esimerkiksi että hän oli niin kirotun tyhmä ja yksinkertainen, että häntä oli lupa pitää rehellisenä kasvona. Jokaisessa ihmisessä on sen verran näyttelijää, että hän vaikkapa paikkaa hakiessaan, tai kersantille ja poliisille valehdellessaan onnistui muovaamaan katsantonsa rehelliseksi, vakuuttavaksi ja luotettavaksi. Historian kavalimmilla ja petomaisimmilla hahmoilla on ollut hyviä peitekasvoja, hienostuneita, leppoisia tai ulkoilmaihmisen terveitä kasvoja. Neroja ja todella suuria ihmisiä piileskelee mitä tympeimpien finninaamojen takana.”

Johnsonin kasvojen tarkkailun kuvaaminen on Huoviselta nerokas veto, onhan televisio täynnä puhuvia päitä. Kuvatessaan Jacobin kävelyä kaupungilla, kertoja panee merkille, että Jacob kävelyssä oli sellainen rytmi kuin hän tietäisi päämääränsä:

”Televisiossa senkaltaista saa nähdä, nimittäin kun miehestä näkyy kuvaruudussa vain pää ja hartiat. Jos ihmisestä mahdutetaan kuvaruutuun vain yläosa, näyttää hän kävellessään heiluvan suhteettomasti, ja tästä saa vaikutelman kuin kävelijässä olisi melkoista rytmin tajua, jalan kimmoisaa nousua ja käsivarsien reipasta heiluntaa. Näin käveli Jacob.”

Todellisuudessa Jacob käveli kädet taskuissa ja hän käveli, miten jalat parhaaksi näkivät ja tasapaino antoi myöten:

”Eikö se ollut vain jonkin eläimen jolkuttelua jäljillä, joiden alkua ja loppua ei kukaan kysele ajan kierrossa”

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.