Lehtikuva/Jussi Nukari

”Suhtaudun penseästi puheenvuoroihin, joiden mukaan äänikirjan kuuntelemisella ei ole lukemisen kanssa mitään tekemistä.”

Opin lukemaan porvarillisen sukuperinteen syleilyssä. Isovanhempien koti oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja ja piha säntillisesti hoidettu. Omakotitalon keittiössä tavasin paperilta sanan ”seinäkello”. Sain palkinnoksi karkkia. Lukemaan oppimiseen kuuluva riitti oli ensimmäinen askel pitkällä tiellä. Lukeminen uurrettiin kehooni välineeksi elämässä kilvoitteluun.

Kun aloin lukea tarinoita, sarjakuvia ja kirjoja, välineellisyys sai rinnalleen nautinnon. Koulukiusattuna lukeminen tarjosi minulle reitin ulos koulun todellisuudesta. Upposin pehmeään nojatuoliin ja kuvittelin. Se oli ovi maailmaan, jossa saatoin tietää ja kokea asioita, joita kukaan muu ei voisi arvioida. Lukeminen oli omaa.

Tämä lukemisen kaksinaisuus on kulkenut mukanani siitä saakka: lukeminen sosiaalisen kilpailun työkaluna ja toisaalta nautintona, omana maailmana.

Hajota kirjan porvarillinen pyhyys ja suhtaudu siihen pitkänä merkkijonona.

Isovanhempieni luona nuo lukemisen ulottuvuudet elivät rinnakkain, kun minulle syötettiin jatkuvasti uusia kirjoja luettavaksi. Niihin liittynyt nautinto oli suuri. Samanaikaisesti minulla oli lapsen perifeerinen ymmärrys siitä, että mikä tahansa nautinto ei saisi vastaavaa kannustusta isovanhemmilta. Lukeminen oli tie koulutukseen, kulttuuriin, asemaan ja ammattiin. Näin porvarillinen sukuperinne muokkasi minusta ylempää keskiluokkaa ennen kuin tiesin sellaisista asioista mitään.

Aloin opiskella yliopistossa vuosituhannen vaihteessa. Opintojen aikana minä niin kuin monet nuoret aikuiset sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Pitkien tekstien lukeminen muuttui äärimmäisen vaikeaksi, ja tutkintovaatimuksiin kuuluvien sivumäärien myötä lukemisesta tuli enenevässä määrin suoritus.

ILMOITUS

Yliopistossa kaksinaisuuteni suhteessa kirjallisuuteen muuntui hieman. Ennen lukemista luonnehtivat kilvoittelu ja nautinto. Nyt kirjallisuus näyttäytyi porvarillisen kilvoittelun lisäksi tapana ymmärtää maailmaa. Filosofia, teoria ja kaunokirjallisuus olivat reittejä laajempien horisonttien etsimiseksi. Samalla ne alkoivat tuntua yhä saavuttamattomammilta.

Tulin tienristeykseen. Kirjojen lukemisesta muodostui merkittävin este valmistumiselleni. Kaikki ilo lukemisesta kaikkosi vuosien kirjallisuuden opintojen jälkeen. Kyvyttömyydestä lukea tuli yleistynyt symboli kaikelle riittämättömyydelle, pettymykselle ja tappiolle, joita yliopistovuodet toivat elämääni. Valmistuin lopulta lukemalla puolittain, kierrellen, kaarrellen, tiivistelmiä selaten. Sen jälkeen lukemiseni pysähtyi.

Opintojeni aikana huomioni oli imeytynyt enenevässä määrin sosiaalisiin medioihin. Näin kävi aika monelle. Elämäni siirtyi vaiheeseen, jossa suhde kirjaan lähes katkesi. Kirjat korvautuivat merkkijonoilla sosiaalisessa mediassa, uutisten otsikoilla, chat-keskustelun riveillä. Luin enää katkelmia, entistä lyhyempiä. Elämäni muodostui näiden merkkijonojen ympärille ja tuotin niitä myös itse. Kirjoitin vuonna 2016 enemmän tekstiä kuin koskaan sitä ennen ja luultavasti koskaan sen jälkeenkään. Teksti oli twiittejä, Facebook-päivityksiä, blogipostauksia, chat-viestejä. Kaikki kirjoitettiin nopeasti ja taakse katsomatta.

Kirjoittamiseeni ujuttautui luontevasti myös eri lähteiden ja kielen rekisterien tahallinen sekoittaminen toisiinsa. Kokemukseni oli välilehtien ja äppien välillä hyppivä, niinpä kaikkina vuorokauden aikoina kirjoitin chatissa ystävilleni täyteen ahdettuja intensiivisiä lauseita, jotka viittasivat kaikkiin muihin lauseisiin ja välilehtiin. Kommunikaatio oli memeettistä ja mimeettistä leikkiä.

Näinä aikoina aloin suhtautua defensiivisen halveksuvasti vanhoihin kaksinaisuuksiini, puheeseen lukemisesta nautintona ja toisaalta tärkeänä taitona. Pidempien formaattien lukeminen ei yksinkertaisesti onnistunut minulta. Halusin todeta, että kirjallisuus ei lopulta ole kuin merkkijono muiden joukossa. Merkkijono, jonka merkitystä eltaantunut sivistysporvaristo yrittää pitää hengissä oman luokka-aseman sortuessa jalkojen alta.

Jatkoin somessa mesoamista ja merkkijonoelämää joitakin vuosia. Aloin kuitenkin vähitellen irtautua sosiaalisen median intensiivisestä käytöstä ja siihen liittyvästä kiireestä. Kaikki siellä tapahtui aina samalla hetkellä ja vaatimukset koskivat aina välitöntä toimintaa. Kun nostin jalkaa kaasulta, aloin myös kaivata toisenlaisia lukemisen tapoja. Irtautuminen hektisyydestä ja addiktiivisesta ruudun päivittämisestä alkoi vetää takaisin kohti hitaampia formaatteja. Löysin uudelleen kirjan.

Kirja ei tarvitse tykkäyksiä, eikä sen tarvitse olla reaktio mihinkään. Usein kirjan tekeminen kestää niin kauan, että se ei voi olla ennalta-arvattava reaktio nykyisiin uutissykleihin, joissa uusi asia syö toisen asian vuorokauden sisällä useita kertoja. Nämä eivät ole kirjojen olemuksellisia piirteitä, mutta niin nyt sattuu olemaan monien kirjojen kohdalla. Osa kirjoista on kirjoitettu juosten kusten ja unohtuu heti, mutta osa ei.

Kirjan tekeminen tuntuu suoranaiselta tuhlaukselta. Sadat kirjaan kaadetut tunnit eivät saa juuri koskaan riittävää taloudellista korvausta. Tämä tarkoittaa, että kirjassa on kivettyneenä ajatustyötä enemmän kuin merkkijonoissa muualla. Kirjassa ei siis ole mitään pyhää.

Tunsin siis kirjan kutsun jälleen, mutta mitä tehdä? Minulle ratkaisu löytää takaisin kirjan luo oli häpäistä kirja ja siihen liittyvä porvarillinen perinne. Päätin alkaa opettaa itseäni lukemaan uudella metodilla. Aluksi opettelin kuuntelemaan syöttämällä kirjat ääneenlukulaitteelle. Madalsin kynnystä purkamalla kirjat merkkijonoiksi, joita voitiin syöttää laitteeseen, ja näin tuhosin kirjan esineenä, joka tervehtii vieraita kirjahyllystä. Suoritin sivistysporvarien isänmurhan ja otin välineen haltuun. Lukemisesta tuli taas mahdollista, vaikka kaikki eivät sitä lukemiseksi kutsukaan.

Hivuttauduin vähitellen takaisin kirjavyöhykkeelle. Terapeutit puhuvat joskus hyvän kierteestä, johon päästyään ihmisen on helpompi toteuttaa tavoitteitaan. Hyvän kierteen kääntöpuoli ja paha kaksonen on addiktiivisen käytöksen ympäristö. Esimerkiksi lasvegasilaisen kasinon tehtävä on luoda uhkapelaamisen vyöhyke, zone, joka irrottaa pelaajan arkitodellisuudesta. Samoin toimivat sosiaaliset mediat kirjailija Richard Seymourin mukaan. Itse loin reitin takaisin kirjazoneen, ja vähitellen paperikirjatkin alkoivat vaikuttaa houkuttelevilta ja mahdollisilta lukea, kun lukemisesta tuli yksi asia muiden tekemieni asioiden joukossa.

Vuodet erossa kirjoista eivät poistaneet kaksinaisuutta välineellisyyden ja lukemisen itsensä ilon välillä. Kaksinaisuudesta en voi päästä eroon, koska sosiaalisen erottautumisen järjestelmä on kirjattu kehooni. Lukemiseni on epäpuhdasta ja epäpyhää, mutta myös tavoitteellista: kuuntelen nopeutettuna, asetan sivumäärätavoitteita. Suoritan kirjoja. Samanaikaisesti tekstit tekevät omasta kokemuksesta huokoisemman kuin sosiaaliset mediat: tuolla elettiin toisella tavalla, tuokin on mahdollista, nuokin onnistuivat tuossa. Siten sosiaalisen median käytöstäkin on tullut kevyempää ja huokoisempaa. Mesotaan vaan, mutta onneksi on muitakin tapoja olla.

Mikä sitten olisi neuvoni ihmiselle, joka on höyrystänyt aivonsa vuosien someaddiktiolla ja jolla on vaikeuksia lukea? Tyhjennä pöytä ja kurista porvari sisälläsi hengiltä. Hankkiudu eroon kaikista kirjoistasi jotka ovat tuottaneet sinulle riittämättömyyden tunteita. Älä anna hienoja kirjoja ahmivalle ideaaliminällesi tilaa tässä puhdistusoperaatiossa. Heitä mäkeen Oleminen ja aika ja Thomas Mann. Aloita nautinnollisesta, sellaisesta jonka varmasti luet. Kokeile äänikirjoja. Mieti ketä varten luet ja mitä oikeastaan haluat lukea. Mitä tarvetta lukeminen lopulta palvelee?

Itselläni uusi kirjojen ympäröimänä vietetty arki tekee maailmasta hitaamman, viiveellisen. Se mahdollistaa asioiden käsitteellistämisen uusilla tavoilla, se ei esitä vaatimuksia tai syytöksiä.

Pahinta, mitä kirjoille voi tehdä, on tehdä mitä luokkaerottautumisessa aina tehdään: esitetään luonnollisena, itsestään selvänä ja vain itselle kuuluvana jokin sellainen, joka on pohjimmiltaan keinotekoista, opeteltua ja välineellistä. Tämän takia suhtaudun penseästi puheenvuoroihin, joiden mukaan äänikirjan kuuntelemisella ei ole lukemisen kanssa mitään tekemistä. Lukemisen akti saa tällöin itseään suuremman painoarvon. Se on syvyyttä, metafysiikkaa ja jotenkin maagisesti markkinalogiikan vastaista. Pelokas intellektuelli saa puolestani museoida ja rajata lukemisen käsitteen silmän ja mielen yhteistoiminnaksi. Minulle kirja on merkkijono, johon joskus laitetaan enemmän ajatustyötä kuin toisiin merkkijonoihin.

Kirjoihin palattuani minun on nyt helppo todeta, että tauko lukemisessa oli vain väliaikainen ja että lapsena minuun uurrettu lukemisen into palaisi vielä. Uskon kuitenkin, että sama kirjojen lukemisen häpäisy voi auttaa myös ihmisiä, joilla ei ole samaa taustaa kuin minulla. Hajota kirjan porvarillinen pyhyys ja suhtaudu siihen pitkänä merkkijonona.

Ystäväni sanoi minulle juuri, että ei olisi koskaan tutustunut esikoisteokseeni, ellei sitä olisi ollut saatavilla äänikirjana. Se on ensimmäisiä kirjoja, joita hän on ”lukenut” kymmeniin vuosiin.

Kirjoittaja on vaikuttamistyön asiantuntija ja esseisti.