All Over Press/EPA-EFE/PEKKA SIPOLA

Nykypäivän vasemmistolaisen ja minkä tahansa muunkin liittouman keskeinen kysymys on, miten yhdistää sosiaalisesti tiedostavampi keskiluokka ja sosiaalisesti konservatiivisempi työväenluokka, tutkija Antti Ronkainen sanoo.

Poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen, pohdit vähän aikaa sitten kirjoituksessasi, miksi vasemmisto ei yhdistä voimiaan ja ota valtaa. Avaa hieman, mitä tarkoitit?

Vasemmistopuolueiden jakautuminen sosiaalidemokraattiseen ja vasemmistolaiseen puolueeseen ei ole ollut enää pitkään aikaan perusteltu. Kolmastieläisyyden huippu oli Euroopassa 1990-luvun lopulla, ja sittemmin sosiaalidemokraattinen puolue on tullut erityisesti talouspolitiikassa lähemmäs vasemmistoliittoa.

Lisäksi suuret puolueet ovat kutistuneet keskisuuriksi. Suomessa yhtenäinen vasemmisto saisi nykyisillä gallupeilla ainakin 25 prosentin kannatuksen, joka olisi hyvä lähtötilanne seuraaviin hallitusneuvotteluihin siihen nähden, että nykyisin kaikki puolueet kamppailevat 20 prosentin kannatuksen ylittämisestä. Kokoomuksen 21,4 prosentin kannatus kuntavaaleissa oli suuri voitto.

Lisäksi, jos SDP ja vasemmistoliitto olisivat olleet kuntavaaleissa vaaliliitossa, yhtenäinen vasemmisto olisi voittanut Helsingin, Turun ja Tampereen pormestarit, jotka menivät nyt kokoomukselle. Jos puolestaan EU-parlamentin demari- (S&D) ja vasemmistoryhmät (GUE/NGL) yhdistyisivät, vasemmistosta tulisi parlamentin suurin ryhmä Viktor Orbanin Fidesz-puolueen erottua Euroopan kansanpuolueesta (EPP).

Kun radikaalioikeisto syö keskustaoikeiston kannatusta kaikkialla Euroopassa, demarien ja vasemmistopuolueiden yhdistyminen nostaisi yhdistyneen vasemmiston poliittista painoarvoa, mikä pönkittäisi vasemmiston valtaa pitkäksi aikaa.

ILMOITUS

Europarlamentissa äärioikeisto ilmeisesti pohtii uuden ryhmän perustamista. Internationalistinen äärikansallismielinen liittouma kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta millaisia paineita tällainen ryhmä voisi aiheuttaa konservatiivisissa mutta EU-mielisissä ryhmissä?

Jos Italian Legan johtaja Matteo Salvini, Viktor Orban ja Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki onnistuvat yhdistämään 130 kansanedustajaa yhdeksi ryhmäksi ID:stä, ECR:stä ja Fideszistä, se nousee parlamentin kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi EU-myönteisen Renew Europen ohi.

Tällä olisi merkitystä EU-parlamentin päiväjärjestykseen ja valiokuntien työskentelyyn, mikä todistaisi yhteistyön merkityksestä myös oikealla laidalla.

Vihreät ovat pitkään yrittäneet asemoitua oikeisto–vasemmisto-jaottelun ulkopuolelle vaihtelevalla menestyksellä. Siinä missä Saksassa vihreillä on vahva veto, Suomessa vihreät kokivat murskatappion kuntavaaleissa. Millaisena näet vihreiden aseman tällaisessa ajassa, jossa identiteettipoliittisten kysymysten lisäksi erilaiset talouspoliittiset vaihtoehdot ovat jälleen nousseet merkittävään asemaan?

Ensinnäkin vaalien alhainen äänestysaktiivisuus selittää osaltaan vihreiden heikkoa menestystä, mutta huolestuttavaa on, että vihreät menetti kannatusta ydinalueillaan. Talouspolitiikka on ihmisille yhä tärkeämpää ja siinä mielessä vihreät on väliinputoajia – kokoomus on selkeästi oikeistolaisempi ja vasemmistoliitto ja demarit vasemmalla. Lisäksi kaikki ovat omaksuneet ympäristöpolitiikan osaksi ohjelmiaan.

Kuntavaalien jälkeen on selkeimmin vaadittu, että vihreät olisi selkeämmin sosiaaliliberaali puolue. Tämä strategia voisi kasvattaa vihreiden kannatusta erityisesti siinä tapauksessa, että kokoomus ja perussuomalaiset olisivat samassa hallituksessa.

Toisaalta Suomessa perussuomalaisten nousu tarkoittaa käytännössä, että Vanhasen II hallituksen (kesk+kok+vihr+rkp) kaltaisiin liberaalioikeistolaisiin hallituksiin oikeiston kannatus ei enää riitä.

Vasemmiston kannatuspohja näyttäisi muuttuvan. Nyt etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta myös muualla Euroopassa kannattajat ovat korkeammin koulutettuja ja asuvat suurissa kaupungeissa. Britannian parlamenttivaaleissa Labourin murskatappio selittyi vanhojen tukialueiden menettämisellä, kun niiden asukkaat kääntyivät vuosikymmenten jälkeen konservatiivien äänestäjäksi. Samaa trendiä on näkynyt muualla, myös Suomessa. Mistä tämä johtuu?

Labourin murskatappio vuoden 2019 parlamenttivaaleissa johtui siitä, että Labour ei hyväksynyt vuoden 2016 kansanäänestyksen tulosta vaan kampanjoi uudella kansanäänestyksellä. Seurauksena Labour menetti sekä EU-jäsenyyden kannattajia ja EU-eroa vaatineita kaikkiin puolueisiin. Labourin brexit-suunnitelman laati puolueen nykyinen puheenjohtaja Keir Starmer.

Silloin Labourin puheenjohtajana toimineen Jeremy Corbynin suurimpia virheitä oli, ettei hän antanut Labourin EU-eroa kannattaneiden kansanedustajien äänestää silloisen pääministeri Theresa Mayn diiliä sisään, joka olisi säilyttänyt Iso-Britannian ja EU:n läheisimmissä väleissä.

Kun Labourilla ei ole eikä tule kantaa brexitiin, nykyinen pääministeri Boris Johnson on onnistunut saamaan EU-eroa kannattaneet Labourin entiset äänestäjät konservatiivien kannattajaksi. Johnsonin resepti on yksinkertainen, valtiollisia tukia brexitiä kannattaneille alueille kannatuksen säilyttämiseksi, toisekseen sosiaalista konservatismia, joka puree ei-metropolien työväkeen. Tällä menestysreseptillä Johnson on vallassa vielä pitkään.

Otetaan vielä yksi kysymys vasemmistosta. Thomas Piketty on kirjoittanut vasemmiston kannatuspohjan muuttumisesta. Voiko niin sanottujen perinteisten kannattajien ja nuoremman kannattajakunnan välistä railoa kuroa kiinni? Ja jos ei, eikö se tarkoita oikeistolle melkein vapaalippua valtaan?

Pikettyn mukaan vasemmistoeliitti on yhä enemmän metropolien koulutetumpaa väkeä ja siten puolueessa vallitsee valmiiksi ristiriita suhteessa kouluttamattomaan ja vähemmän tiedostavaan työväkeen tai alaluokkaan. Nykypäivän vasemmistolaisen ja minkä tahansa muunkin liittouman keskeinen kysymys on, miten yhdistää sosiaalisesti tiedostavampi (woke) keskiluokka ja sosiaalisesti konservatiivisempi työväenluokka.

Yhdistyneempi vasemmisto on asia, joka voisi yhdistää tässä kysymyksessä. Tämä määrää myös Yhdysvalloissa presidentti Joe Bidenin politiikan jatkoa. Onnistuuko Biden luomaan talouspoliittisella aktivismilla aikaan koalition metropolien ja lähiöiden välillä, joka pysyy vallassa seuraavien välivaalien ja seuraavien presidentinvaalien yli.

Mutta ei vasemmisto yksin liemessä ole. Maltillinen oikeisto kipuilee huomattavan paljon nousevan äärioikeiston kanssa. Suomessakin perussuomalaiset vie nykyään äänestäjiä kokoomukselta. Onko tässä edessä samanlainen kamppailu kuin Suomessa nähtiin kymmenkunta vuotta sitten, jolloin SDP yritti epätoivoisesti padota ”maassa maan tavalla” -puheilla kannattajapakoa perussuomalaisiin?

Kuntavaaleissa äänestäjiä siirtyi vihreistä kokoomukseen. Tässä mielessä kokoomus onnistui kääntämään Kirsi Pihan jättäytymisen pormestarikisasta kulttuurisotien vuoksi voitokseen.

Valtakunnallisesti kokoomus ja perussuomalaiset haastavat hallitusta kilpaa oikeistolaisella talouspolitiikalla, mutta kokoomus tuskailee sosiaalisen konservatiivisuuden suhteen. Lisäksi hallitus ei jää perussuomalaisista kiinni, sillä puolue on reivannut talouspoliittista linjaansa oikealle ja Jussi Halla-aho on ilmoittanut luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta (joka alunperin johti perussuomalaisten eroamiseen Sipilän hallituksesta).

Kokoomuksen keskeinen dilemma onkin, harjoittaako perussuomalaisten kanssa oikeistolaista talouspolitiikkaa ja sallia liberaalisiiven vuoto vihreisiin vai muodostaako sinipunahallitus punavihreiden kanssa, jossa vastaavaa liberaalia vuotoa ei tapahtuisi, mutta päätöksenteko talouspolitiikasta olisi yhtä hässäkkää.

Ja siten myös seuraavissa eduskuntavaaleissa keskeistä ei välttämättä ole se, onko perussuomalaiset suurin puolue vaan se, onko kokoomus vai demarit vaalien toiseksi suurin puolue.