Siskotuulikki Toijonen

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Juha Drufvan kirjoitussarja ilmestyy syksyllä 2022 essee-kokoelmassa Haamujen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord).

Vaikka julkisuutta on enemmän kuin koskaan, olemme hukkumassa samaan aikaan kaiken maailman salaliittoteorioihin. Poliittinen eliitti ei luota kansaan, eikä kansa eliittiin. Tarjoilevatko joukkoviestimet vääriä viestejä suhteessa ihmisten arkielämään?

Sanomalehdistöllä, radiolla, televisiolla ja koululaitoksella on ollut keskeinen merkitys kokoavan kansallistunteen rakentumisessa, sekä valtiokansalaisuuden oikeuksien saavuttamisessa. Miksi siis julkisuus rakoilee?

Yhä suurempi osa julkisuudesta tähtää työn ja tuotannon unohtamiseen ja häivyttämiseen. Julkisuus flirttailee joutilaan ja ylellisen elämän mielikuvilla. Tämän arjen häivyttämisen ´henkisen puolen´ hoitavat viihdeteollisuuden työläiset, ´julkkikset´, joiden tehtävänä on saada elämänsä näyttämään makealta ja kepeältä, minkä myötä he mainostavat rahvaan tavoittamattomissa olevaa yläluokan elämäntapaa. Vapaan markkinatalouden taikalyhtyjen, näyteikkunoiden ja mainosten tehtävänä on kiinnittää huomio koreisiin kuviin tai maagisia rituaaleja jäljitteleviin urheilukisoihin ja poptähtien esiintymisiin.

Mediatutkija Neil Postmania (1931–2003) mukaillen voi myös kysyä, lukeeko perustuslaissa tosiaan, että vain televisiossa edukseen esiintyvät ovat kelvollisia päättämään parhaista tavoista hoitaa yhteisiä asioita?

Onko visuaalisen näyttävyyden kriteeri millään perusteilla järkevä peruste valittaessa yhteisistä asioista päättäviä eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin? Miksi televisio on hyväksytty uudeksi ”seulaksi”, jolla ihmisiä valikoidaan?

Kuten mediatutkija Erkki Karvonen on huomauttanut, myös toimittajien on muotoiltava itsestään hyviä näyttelijöitä, jotka pystyvät dramaattisesti, ilmeikkäästi ja visuaalisesti esittämään asiansa niin, että se vetoaa katsojien tunteisiin. Ripaus seksikyyttä on eduksi myös politiikan toimittajan imagolle, jotta katsojat pysyvät vastaanottavaisina ja hyvällä tuulella.

Mitä suurempi julkkis televisiotoimittajasta tulee, sitä parempi katsojaluvuille, joilla ohjelmien pätevyys mitataan. Televisiotoimittajat ovat markkinoijia, joiden pitää tehdä juttunsa niin kiinnostaviksi lähes keinolla millä hyvänsä, että ne kelpaavat asiakkaille, eli katsojille. Ohjelmien on oltava haluttavia, jotta ne käyvät kaupaksi. Tähän samaan kaavaan on myös poliitikkojen ja kaikkien julkisuuden kipeydestä kärsivien alistuttava.

Rutiinit rajaavat todellisuuskuvaamme

Tarkkanäköisimmiltä kirjailijoiltamme ei ole jäänyt huomaamatta, mitä yleistä arvonantoa ja luottamusta nauttivalta vapaalta tiedonvälitykseltä suuri yleisö on odottanut ja miten journalistit, juontajat ja muut eri alojen julkkikset ovat tuota vastuullista tehtäväänsä toteuttaneet.

Erityisen kiinnostuneita tiedonvälityksestä ovat olleet Pentti Haanpää (1905–55), Veikko Huovinen (1927–2009) sekä Kari Hotakainen (s.1957). Haanpää kirjoitti myös viihdejulkaisuihin, kuten Nyyrikkiin. Hotakaisella on monivuotinen toimittajatausta.

Heidän kuvaamansa henkilöt eivät ajattele, että todellisuus ja sitä koskevat mielikuvamme ovat kaksi eri asiaa. Useimmiten henkilöt toimivat rutiininomaisesti kuvittelemansa maailman mukaisesti, mutta heidän toimintansa tuottaa usein todelliseen maailmaan päinvastaisia vaikutuksia, mitä he toiminnallaan alun perin tavoittelivat.

Herakleitoksen kuuluisan vertauksen mukaan kaikki virtaa, eikä samaan virtaan voi astua kahta kertaa. Todellisuus ympärillämme muuttuu jatkuvasti, mutta esimerkiksi viisikymppinen ihminen toimii pitkälle kouluajoiltaan ja lapsuuden kodistaan perimien mallien pohjalta. Päässämme oleva malli todellisuuden syvimmästä olemuksesta voi pitää paikkansa, mutta se voi myös olla väärä, rajoittunut tai vanhentunut. Toisaalta henkilön rajoittunut ymmärryskyky on kaiken huumorin ja komiikan lähtökohta.

Mistä puhumme, kun puhumme julkisuudesta? Rajoittuuko se vain julkkiksiin, henkilöihin, jotka ovat tunnettuja vain siitä, että ovat tunnettuja, ilman mitään muita ansioita. Millainen soppa syntyy, kun julkkisten intiimielämän kiemurat ja kulkupuheet yhdistetään muihin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin.

Mediajulkisuus on näyttämö, jonka takana tehdään paljon näkymätöntä työtä, jotta lopputulos saadaan yleisön silmille ja korville sopivan houkuttelevaksi ja spontaanin oloiseksi. Julkisuudessa esiintymisen etuoikeutetun eliitin sisäpiirin julkisuus pidetään salaisuutena periaatteella: katsoa saa, mutta ei koskea!

Aikakautemme kehuu mielellään vapaamielistä erinomaisuuttaan ja ajan tasalla olemistaan. Kuitenkin yhteiskuntia vaivaavat samantapaiset ongelmat kuin Dickensin, Gogolin, Twainin ja Tšehovin aikanakin. Edelleen mitä joutavimpia puuhia ja mitä rehevämpiä tyhmyyksiä esitetään tärkeinä tapahtumina, ja mitä inhottavimpien petosten valmistelemista esitellään yritteliäisyyden verukkeella juhlavassa valaistuksessa vakuuttavin äänenpainoin.

Viihteessä maailmaa katsellaan enimmäkseen iskelmä- ja poptähtien, poliisien ja rikollisten silmin. Hinnalla millä hyvänsä julkisuuteen haluavia henkilöitä yhdistää samantapainen sosiaalinen tausta ja vähäinen koulutus. Heidän lisäkseen yliedustettuna ammattiryhmänä julkisuudessa ovat näyttelijät, jotka esittävät elämää puolestamme niin näyttämöllä kuin yksityishenkilöinäkin.

Hartaasti tavoiteltu julkisuus tuo kuitenkin harvoin onnea. Varsinkin tosi-tv-ohjelmaformaatteihin osallistuneille julkisuus on aiheuttanut ikävyyksiä ihmissuhteissa ja työssä sekä mielenterveysongelmia (MOT-ohjelma 3.5.21). Ohjelmissa haetaan ääritilanteita ja suuria tunteita, joihin liittyvät usein alkoholi ja seksi. Nämä tekijät ovat tähän saakka kuuluneet tiukasti ihmisten yksityisyyteen, privaattiin elämään, ei koko kansan tirkisteltäviksi.

Todellisuus ja mielikuvamme ovat kaksi eri asiaa

Yhdysvaltalaisen toimittajan ja poliittisen kirjailijan Walter Lippmannin (1889–1974) mukaan tiedämme elinympäristöstämme aina epäsuorasti, vaikka yrittäisimme katsoa sitä suoraan kohti. Esimerkiksi kaikkialla maailmassa aina 25. heinäkuuta 1914 saakka ihmiset tekivät hyödykkeitä, joita ei koskaan laivattaisi, he myivät tavaroita, joita ei koskaan vietäisi maasta, virkauria suunniteltiin, yritystoimintaa harkittiin, toiveita ja odotuksia viritettiin.

Kaikki tämä tehtiin siinä uskossa, että tiedetty ja tunnettu maailma oli todella olemassa oleva maailma. Ihmiset kirjoittivat tuota maailmaa kuvaavia kirjoja ja luottivat tuohon kuvaan päässään, eivätkä uskoneet, että tämä kaikki voisi päättyä yhtäkkiä sodan kaaokseen Itävalta-Unkarin Serbialle esittämän uhkavaatimuksen seurauksena.

Motivaatiotutkijoiden mukaan tiedostamme hyvin harvoin, mitä todella haluamme, vaikka väittäisimmekin tietävämme halumme ja tarpeemme. Tätä heikkouttamme tieteellinen kuluttajien manipulaatio ja suostuttelu käyttää häikäilemättä hyväkseen.

Ensin selvitetään syvällisin psykologisin ja sosiologisin keinoin kuluttajien tarpeet, halut ja ahdistuksen aiheet. Sitten kerätyn tutkimustiedon varassa räätälöidään tuotteelle juuri oikeita asioita viestivä symbolinen olemus, merkitys tai mielikuva.

Naisille ei myydä kenkiä vaan ihanat sääret. Miehille ei myydä bensiiniä, vaan sisäinen tiikeri. Tuotteen sijaan myydään moraalinen lupa pitää hauskaa ilman syyllisyyttä. Sukupuolisuuden ja statuksen myyminen ylittää arkiset tarpeet, kuten parranajon tai työmatka-autoilun.

Ja mikä pätee kulutustavaroihin, pätee myös televisio-ohjelmiin ja kaikkeen muuhun julkkisjournalismiin, kulttuuriin ja taiteeseen liittyvään. Ja nämä kaikki seikat ja ilmiöt ovat olleet Haanpään, Huovisen ja Hotakaisen tuotannossa tarkastelun alaisena.

Kenties pisimmälle tiedonvälityksen ja massakulttuurin vaikutuksen arvioinnin vie Haanpää vuonna 1939 ilmestyneessä Maaltapako -novellissaan, sekä vuonna 1953 kirjoittamassaan Maailmankatsomus -novellissaan.

Maaltapako -novellissa isäntämies syyttää Juurakon Hulda -elokuvaa siitä, että hänen piikansa lähtee kaupunkiin leveämmän leivän ja parempien työolosuhteiden toivossa. Vaikka naapurin isäntä vihjaisee, että voisihan olla niinkin, että parempi palkka ja hieman lyhyempi työaika voisi pitää piiat ja rengit paremmin talossa, isäntä ei ota tuota huomautusta kuuleviin korviinsakaan:

”Tietysti tuota Huldaa olivat katsomassa myös meidän piikamme. Siellä ne istuivat haaveilevin silmämunin ja tuijottivat pimeydestä valoon ja näkivät, miten Huldaa onnisti ja orkkasi. Ja silloinkos piikasten aivukaisissa alkoi suoni lillittää. He ottivat tuon kuvan esimerkikseen, ja he aikovat astua Huldan jalanjälkiin. Eivätkös hekin olleet köyhäin torppien tyttöjä, eikös heissäkin ollut aina istunut hämärtelevien, suurten pyrkimysten itu…Varmasti heitäkin oli onni odottamassa kaukaisessa kaupungissa, vaikkapa jonkun hyvätuloisen hanslankarin rouvuus. Kyllin kauan he olivat jo täällä kärsineet ja haaskanneet aikaansa,” purkaa isäntä sappeaan kahvilassa olutlasin ääressä.

Sota murhauutisen sijaan

Walter Lippmann aloittaa vuonna 1922 ilmestyneen yleisen mielipiteen muodostumista käsittelevän Public Opinion -teoksensa esimerkillä valtameren kaukaisesta saaresta, jossa eli vuonna 1914 joukko englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia sulassa sovussa. Saarelle ei ollut lennätinyhteyttä ja brittiläinen postihöyry kävi saarella tuomassa postia vain kahden kuukauden välein.

Vuoden 1914 syyskuussa laiva ei ollut vielä käynyt, joten saarelaiset puhelivat keskenään viimeisimmästä sanomalehdestä, joka kertoi lähestyvästä oikeudenkäynnistä Le Figaron päätoimittaja Gaston Calmetten 16. maaliskuuta ampunutta, Ranskan valtiovarainministerin vaimoa madame Henriette Caillauxia (1874–1943) vastaan. Postilaivaa odotettiin tavallista innokkaammin, jotta kuultaisiin murhasta langetettu tuomio.

Valtiovarainministeri Joseph Caillaux (1863–1944) oli radikaali sosialisti. Hän ajoi Ranskaan progressiivista verotusta, jota oikeisto vastusti kiivaasti. Myös Caillauxin maltillinen ja pasifistinen politiikka hänen pääministerivuosinaan 1911–12 Marokon kriisin aikana, jolloin Saksan sotalaivat piirittivät Ranskan linnoitusta Agadirissa, oli suututtanut Ranskan porvariston.

Äärioikeistolainen sanomalehti Le Figaro ryhtyi mustamaalaaman Caillaux´n mainetta, mutta ei pystynyt todistamaan syytöksiä ja joutui perumaan ne. Päätoimittaja Calmette oli kuitenkin saanut käsiinsä kirjeitä, joita herra Caillaux oli kirjoittanut edelliselle vaimolleen, ennen kuin meni vuonna 1911 naimisiin Henrietten kanssa.

Le Figaro aikoi julkaista kirjeet, ja Henrietten vaatiessa kirjeitä itselleen, päätoimittaja Calmette kieltäytyi. Silloin Henriette veti muhvistaan esiin 32 Browning -automaattipistoolin ja ampui kuusi laukausta. Calmette kuoli kuusi tuntia ampumisen jälkeen. Henriette tuomittiin vankeuteen murhasta, mutta hänet armahdettiin 28. heinäkuuta puolustusasianajaja Fernand Labourin ansiosta. Labouri sai valamiehistön vakuutetuksi, että teko ei ollut ennalta harkittu, vaan Henrietten hallitsemattomat naispuoliset tunteet johtivat intohimoiseen rikokseen hänen puolustaessaan miehensä kunniaa.

Mutta postilaivan saavuttua valtameren kaukaiset saarelaiset saivatkin yllätyksekseen kuulla aivan toisenlaisia uutisia. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat olleet jo kuusi viikkoa sodassa saksalaisia vastaan. Nuo kuusi kummallista viikkoa siirtokuntalaiset olivat kohdelleet toisiaan ystävinä, vaikka he tosiasiallisesti olivatkin vihollisia keskenään.

Lippmannin mukaan saarelaisten tilanne poikkesi suurimman osan Euroopan väestön osalta siinä, että mantereella tämä erehdys kesti kuuden viikon sijasta ainoastaan kuusi tuntia. Toisin sanoen oli olemassa väliaika, jolloin kuva Euroopasta tavanomaisesti toimivana ei enää vastannut sitä Eurooppaa, joka oli sotkeva heidän elämänsä perusteellisesti. Tuona aikana kukin saarelainen eli sopeutuneena ympäristöön, jota ei enää todellisuudessa ollut olemassa. Yhteisö hajosi ristiriitoihin, joita yhteisön jäsenet eivät itse henkilökohtaisesti aiheuttaneet.

Neuvostoliitto pelättinä ja pelastajana

Pentti Haanpäältä löytyy rajuhko vastaveto valtavirran tiedonvälitystä vastaan Maailmankatsomus-novellissa vuodelta 1953. Vanha verkkoukko tuhahtelee nuorelle, radiota veneessä kuuntelevalle kalakaverilleen, että radiouutisilla hyväuskoisia ihmisiä höynäytetään, ikään kuin maailmassa joka päivä tapahtuisi asioita juuri tuollaisen uutispätkän verran:

”Niitä sitten kuunnella torsotetaan totisina niin kuin sika rukiissa ja luullaan jotakin tietävänsä.”

Verkkoukko arvelee, että Neuvostoliitto on maailman kapitalistien organisoima salajuoni, jonka varjolla asevarustelua voidaan pitää yllä, ja pitää samalla tuolla variksenpelättimellä pidetään kapitalististen maiden työläisiä vapauden menetyksen pelossa:

”Neuvostoliitto: siinä se on pelätti ja pelastaja samassa hahmossa! Sen turvin se nyt maailman kapitalisti huopailee ja ryhjää eteenpäin. Ilman Neuvostoliittoa, jota pelätään ja jolla pelotellaan kuin kummituksella, eivät maailman kansat rupeaisi kantamaan suunnatonta sotavarustelujen taakkaa. Jo kolmekymmentä vuotta sitten maailman kapitalisti perusti Neuvostoliiton, koska ilman sitä se ei olisi pystynyt pitämään järjestystä ja kuria. Siinä se pojat onkin näytelmä, mutta esiripun taakse et pääse kurkistamaan. Viime sodassakin sekä Hitleri että Stalin ja Rooseveltti saivat määräyksensä yhdestä ja samasta maailman sotakonttorista…Sinä olet nuori mies. Saattaapa olla, että näet ajan, jolloin on yksi lauma ja yksi paimen…”

Toisaalta kommunismilla pelottelun avulla kapitalististen maiden työläiset pystyivät painostamaan parempia etuisuuksia itselleen. Haanpää kirjoittikin Erkki Valalle 20. syyskuuta 1949, että vanha kapitalismi keksi ´länsimaisesta sosiaalidemokratiasta´ vahvan sauvan, johon nojaten se voi jatkaa taivaltaan.

Venäjä markkinatalouden laboratoriona

Haanpään Maailmankatsomus -novellin ennustus ja analyysi pitivät hyvin paikkansa. Vain 50 vuotta myöhemmin vuonna 2004 Kari Hotakainen kuvaa Iisakin kirkko -romaanissaan ryöstökapitalistisen oligarkian johtamaa Putinin Venäjää, jossa sosialismin ylevät aatteet ovat enää omituista unta vain.

Iisakin kirkkoa Pietarin 300-vuotisjuhliin restauroimassa oleva Pekka Kuitunen sanoo isälleen Paavolle, että Putinin Venäjää pidetään markkinatalouden laboratoriona, vaikka Suomessakin on tehty säännöllisin väliajoin omat rottakokeet.

Pekka kysyy demari-isältään, mitä silloin Suomessa juhlittiin, kun Neuvostoliitto romahti. Uutta maailmaako, joka takasi yksilön vapauden? Vai oliko tuo oikeiston ontto juhlinta pelkkää vahingoniloa ja vasemmistolle irvistelyä:

”Eivät kai he tekonenineen ja samppanjapulloineen luulleet, että onni ja autuus ovat nyt korvanneet jonot ja puutteen? Sillä sekunnilla, kun Jeltsin nousi tankin päälle, hävisi Suomesta satoja neuvostokauppaan perustuvia työpaikkoja. Ja sillä toisella sekunnilla tajuttiin, ettei maassa ole kuin muutama venäjän kieltä osaava liikemies. Nyt kun olisi vapaus myydä ja tehdä voittoa, ei ole niitä, jotka sen käytännössä osaisivat tehdä.”

Pekan mielestä Jorma Ollila oli Nokia-Suomen hurmossaarnaaja Niilo Yli-Vainio, jonka jalkojen juureen teknouskovaiset sijoittajat lankesivat:

”Emme enää kaiva ojaa, emme lypsä lehmää emmekä kaada metsää. Kaivamme mieltä, lypsämme asiakkaita, kaadamme kansaa. Maailma on muuttunut, eikä mikään ole enää ennallaan. Mies on nainen, nainen on mies. Talo on kiinteistö, kauppala on kaupunki. Lapio on matkapuhelin, horisontti värinäyttö ja taivas on katto. Muistakaa, että vuosi on nolla ja kello tasan, kaikki lähtee nyt tyhjästä.”

Pekka muistuttaa eläkkeellä olevalle autokoulunopettaja isälleen, että moraali on vaarallinen sana, ja siksi se on yritysseminaareissa jo hinkattu näkymättömiin, koska markkinataloudelta ei saa vaatia omaatuntoa. Yrityksillä pitää olla oikeus siirtää tuotantonsa ulkomaille ja työntekijänsä työttömyyskortistoon veronmaksajien rahoitettavaksi.

Markkinavoimilta ei saa kysyä, onko moraalisesti vastuullista edistää luonnonvarojen tuhlausta rohkaisemalla käytössä olevien tuotteiden ”psykologista vanhentamista”? Mikä moraali oikeuttaa pienten lasten manipuloimisen ja äänestäjien kohtelun lapsellisina kuluttajina, jotka etsivät isähahmoa? Mikä moraali on siinä, että ihmisten heikkouksia, kuten ahdistuksia, infantiilia riippuvuutta ja sopeutumattomuutta, käytetään tavaroiden myynnissä. Pietarin miliisipäällikkö Stepan Vasilev huomauttaa Paavo Kuituselle, miten hän on joutunut katselemaan yli 30 vuotta teidän suomalaisten kuseskelua, juopottelua, rehvastelua, huoraamista ja öykkäröintiä:

”Te tulitte sukkahousut päässä ja purkka suussa meidän kauniiseen kaupunkiimme ja otitte hyödyn halvasta elintasosta. Lappi ja kännykkä, muuta myytävää teillä suomalaisilla ei ole.”

Onko maailmani turvassa?

Venäläistä kirjallisuustutkija Mihail Bahtinia (1895–1975) mukaillen aikakauttamme voisi luonnehtia avaimenreikäjournalismin ajaksi. Sen päärooleissa ”julkkiksina” häärivät veijari, kulkuri, palvelija ja seikkailija, sekä heidän rinnallaan, huijari, roisto, saituri sekä viekas palvelija. He ovat privaatin elämän ulkopuolisia yksinäisiä katsastajia, viestin tuojia privaateista tapahtumista, jotka eivät siedä päivän valoa, koska ne tapahtuvat eristyneiden ihmisten yksityiselämässä.

Median seurassa kuluttava juhlija muuntuu toisten yksityiselämän tarkkailijaksi ja kommentaattoriksi, tehtailtujen tarinoiden suurkuluttajaksi.

Lyhyen uutisräpäyksen on aiheutettava katsojan ja kuulijan mielessä voimakas säpsäys. Uutisoinnin on tuotettava kauhunhetkiä ja helpotuksenhuokauksia sopivasti annosteltuina: Onneksi ei sentään minulle käynyt noin huonosti.

Järkyttävien ja murheellisten tapahtumien uutisoinnin vetovoimaa on selitetty muun muassa vahingonilolla, jolloin ihminen tuntee mielihyvää kiihdyttävistä, tuhoa ja kärsimystä sisältävistä tapauksista silloin, kun itse on niiltä suojassa.

Tapahtuman traagisuus voi lisätä lukijan, katsojan tai kuuntelijan omaa hyvinvoinnin tunnetta aiheuttamalla piilotajuista nautintoa toisten kokemien tuskien kustannuksella. Traagisuus irrottaa huomion pois arkielämän tavanomaisuuksista herättämällä epätietoisuuden kautta uteliaita kysymyksiä. Silloin ollaan elämän tarkoituksen alkulähteillä!

Angloamerikkalainen tiedotusteoria on korostanut keskiluokkaisen valkoisen perheellisen keski-ikäisen miehen suhtautumistapaa maailmaan journalismin kautta. Lehteä silmäillessään lukija etsii vastauksia kysymyksiin:

-onko maailmani turvassa?

-onko kaupunkini ja kotini turvassa?

-jos vaimoni, lapseni ja rakkaimpani ovat turvassa, niin mitä sellaista 24 viimeksi kuluneen tunnin aikana on tapahtunut, joka heitä saattaisi järkyttää tai miellyttää?

Liittyykö mikään mihinkään?

Politiikassa ja viihteessä pelataan rahalla. Pelaaminen vääristyneenä ajatteluna ja vääränä oppimisena on sukua antologialle, epätarkkuuteen ja harhaanjohtavuuteen perustuvalle epätieteelle. Pelimäiseksi ilvehtimiseksi muuttunut politiikka ja tiedonvälitys ovat päämäärähakuista yhteiskunnallisten kiistojen ja epäselvyyksien synnyttämistä.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (1/2011) Heikki Hiilamo esitteli käsitteen ”agnotologia,” jolla kuvataan tarkoituksellisesti luotua välinpitämättömyyttä tai epäilyä, joka perustuu epätarkkaan tai harhaanjohtavaan tieteeseen. Agnosis tarkoittaa kreikaksi ”ei tietoa.” Tämän epäselvän tiedon areenoita ovat politiikan lisäksi oikeussalit ja media.

Vuonna 1998 ilmestyneessä arvokeskustelua sisältävässä kirjassaan Viime talvi, Veikko Huovinen tuo oivallisesti esiin, millaisia aiheita yhden päivän aikana television katsojan ja radion kuuntelijan on aivojensa läpi suodatettava, yritettävä käsittää ne, muodostaa niistä jonkinlainen kokonaiskäsitys ja arvokannanotto sekä yrittää suhteuttaa kyseiset aiheet ja tapahtumat oman elämänsä puitteisiin.

Liittyvätkö ne mitenkään ja mihinkään hänen oman elämänsä suhteen. Miksi niiden pitäisi häntä liikuttaa? Kuka nämä päivän puheenaiheet medioissa valitsee, millä perusteilla, mihin niillä pyritään, mitä niillä tavoitellaan? Onko se vain ihmisten huomion kiinnittämistä tuiki tärkeistä asioista mitättömiin sivuseikkoihin, että aina sama saisi tulla aina uutena uutisena, yllätyksenä, shokeeraavana tapahtumana, joka kouraisee syvältä siksi aikaa, kunnes keksitään uusi shokki?

Urheilu, missit, julkkikset, sekä television huplatusohjelmat ovat Veikko Huovisen käsittelyssä kestoaihe. Jo Konsta Pylkkänen sivusi 1952 ilmestyneessä Havukka-ahon ajattelijassa vilmitähtien elämää toteamalla, että ei vilmitähtien tarvihe yrittää ajatella maailman rumia asioita:

”Ei vilmitähti tiijä paljon mittää! Vaikka saattaa se jotakin pienempiä näperrellä. Vaan ei tiijä yhtä paljon kuin minä!”

Konstaa myös harmittaa, että sanomalehdissä sotketaan usein tosiasiat ja ihmisten yksityiset asiat keskenään. Mutta kun kyltymättömän uteliaalla ihmisellä on poskessaan satojen kysymysten kirpeä mälli, hän ottaa hatarastikin perustellun kulkupuheen täytenä totena:

”Pylkkänen peitti suunsa kädellään, ettei hymyilisi. Häntä huvitti se, ettei sitä paljon tarvita silmänlumetta, kun herkkäuskoiset on silmät pallillaan. Kun vain asiallisesti esittää oppinsa, niin ne uskoo…”

Sotkamolainen virus kansainvälistyy

Huovisen kritiikki diktaattoreita ja propagandaa kohtaan alkoi voimakkaana jo esikoisteoksessa Hirri ja jatkui Havukka-ahon ajattelijassa, jossa Konsta Pylkkäsen aivoituksiksi on laitettu useita herkullisia mietelmiä diktatuurin ja valloitussotien mielettömyydestä arjen tasolta tarkasteltuna. Konsta miettii, mitä lienevät tiktaattorit Saharasta hakeneet viime kahakassa. Löytää kai tuon soranottopaikan lähempääkin:

”Vaikka siellä voi kyllä olla hyvänlaatuset hiekat mökin kivijalkaan…”

Havukka-ahon ajattelijassa on parisen kymmentä viittausta sanomalehtiin ja uutisointiin, maailmanpolitiikkaa sivutaan lähes koko ajan. Romaani päättyy kansainväliseen sensaatiouutiseen, kun Konsta ampuu maistereille pyymetso-pariskunnan.

Huovinen jatkoi radiokritiikillä Havukka-ahon ilmestymisen jälkeen vuonna 1953 novellissa Vanha Abner ja iltauutiset. Siinä vanha ja uusi maailma, vanhempi ja nuorempi sukupolvi ovat koko ajan törmäyskurssilla.

Eikä pelkästään television näyttämät kuvat, sanoma- ja aikakauslehtien kuvat, radio, puhelin ja nettiyhteydet kiidätä viestejä paikasta toiseen. Vain elävissä soluissa lisääntymään kykenevillä, tavallisessa mikroskoopissa näkymättömillä ja bakteerisuodattimiin tarttumattomilla viruksilla on sanansa sanottavana tässä puheliaassa ja kiireisessä globaalissa maailmassa.

Virukset eivät kerro suoraan viestiensä tarkoitusperiä, ne antavat tilaa arvailuille, tuumailulle, spekulaatiolle, kuten alati vaihtuvat sääolosuhteet. Virukset pitävät ihmisiä varuillaan, epätietoisina.

Huovinen osoitti vuonna 1978 ilmestyneessä romaanissaan Lentsu, että luomakunnan pienimmilläkin, eli näkymättömillä viruksilla, on sanansa sanottavana maailman menoon, eikä pelkästään itseään luomakunnan kruununa pitävällä karvattomalla apinalla, homo sapiensilla.

Lentsussa kuumetta ja nuhaa levittävä ”räkävirus” vertautuu globaaliin tiedonvälitykseen. Levittäessään ihmisten silmien eteen ”kaikenlaista mualiman makkeeta”, tiedonvälitys saa syrjäseutujen ihmiset tuntemaan epäviihtymystä ja tyytymättömyyttä omia elinolosuhteitaan kohtaan. Se ikään kuin mitätöi heidän olemuksensa ja elämisensä perustekijät.

Mutta Lentsussa virus lähteekin maailmalle sotkamolaisen pientilallisen Rinteelän Aleksin nenästä ja ”kansainvälistyy” matkallaan siirtyessään pesimään yhä suurempien kihojen neniin. Virus aloittaa maailman valloituksensa opettaja Touko Savukoskesta, siirtyen sitten pankinjohtaja Joona Hukkasen nenään, ja siitä Helsingistä pankin tilejä tarkastamaan tulleen Mertsi Myyryläisen hengityselimiin.

Vihdoin kirkonkylälle saapuu Neuvostoliiton suurlähettiläs Otkalenko suureen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran juhlaan, ja Otkalenko vie viruksen mennessään ensin Kööpenhaminaan ja sieltä Zurichiin suureen Konditionaalikonferenssiin.

Zürichissa konferenssissa Rinteelän Aleksin jalostama kurja korpimaan virus, kumisaappaassa ja lehmänlannan hajussa ja tuiskussa kiusaantunut pieneläjä pääsee kansainvälisen loiston keskellä ensin Ranskan presidentin nenään ja siitä muun muassa Pakistanin attaseaan, Hollannin valtuuskunnan naissihteeriin, Norjan sotilasasiamieheen, Uuden Seelannin ulkoministeriin, Meksikon YK-suurlähettilääseen, kuuteen sveitsiläiseen turvallisuusasiamieheen ja kahteen saksalaiseen televisiotoimittajaan, ja lopulta ugandalaisen everstin kautta Kampalassa presidentti Idi Aminiin

Korona on myös asettanut haanpää-huovis-hotkakaismaisen kysymyksen, mihin tätä helvetillistä maailman ympärijuoksua tarvitaan…?

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Juha Drufvan kirjoitussarja ilmestyy syksyllä 2022 essee-kokoelmassa Haamujen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord).