Lehtikuva/Emmi Korhonen

Vuonna 1726 ilmestyneessä Jonathan Swiftin romaanissa ”Gulliverin retket” Lagadonin Suuren Akatemian poliittisten suunnittelijoiden koulun kaksi professoria ehdottaa, miten verotusta olisi uudistettava niin, ettei se herättäisi alamaisissa tyytymättömyyttä.

Toisen mielestä oikeudenmukaisinta olisi verottaa paheita ja hullutuksia, ja hullutusten veroarvon saisi päättää naapurien muodostama lautakunta.

Toisen professorin mielestä olisi asetettava veronalaisiksi ne ruumiin- ja sielunkyvyt, joita ihmiset itse pitävät arvokkaimpina. Veromäärä vaihtelisi riippuen kyseisten kykyjen erinomaisuuden asteesta. Tämän seikan arvioiminen ja ratkaiseminen olisi jätettävä yksinomaan henkilöiden itsensä asiaksi.

Suurimman veromäärän joutuisivat suorittamaan henkilöt, jotka ovat toisen sukupuolen parhaassa suosiossa. Verotettavan summan ratkaisisi heidän nauttimiensa suosionosoitusten lukumäärä ja laatu, heidän oman ilmoituksensa mukaan.

Sukkeluus, urhoollisuus ja kohteliaisuus joutuisivat professorin uudessa veromallissa runsaan verotuksen kohteiksi. Kannettava verosumma määriteltäisiin sen mukaan, millainen määrä mainittuja ominaisuuksia henkilössä piilee.

ILMOITUS

Kansalaiskuntoisuutta, oikeamielisyyttä, viisautta ja oppineisuutta sitä vastoin ei pitänyt ollenkaan laskea veronalaiseksi, koska nämä ominaisuudet ovat siitä merkilliset, ettei kukaan tahdo tunnustaa niitä lähimmäisessään olevan eikä pitää niitä arvokkaina itsessään.

Swiftin ajoista on moni asia yleisen arvioinnin suhteen helpottunut. Ne, jotka ovat suurimpia median suosikkeja ja kehuvat ja esittelevät itseään eniten julkisuudessa, maksaisivat suurimman veron. Vaatimattomat, syrjäänvetäytyvät ja huomaamattomat kansalaiset säästyisivät veronmaksulta tyystin.

Silloin kävisi toteen filosofi Descartesin sanonta: Hyvin on osannut elää se, joka on osannut piiloutua. Huomaamattomia ei myöskään piiloverotettaisi.

Juha Drufva
Tampere