Sosten pääekonomisti Jussi Ahokas, viime viikkoina on alkanut keskustelu inflaatiosta ja siitä, että kohta se alkaa. Mistä se johtuu?
Se johtunee siitä, että inflaatio on alkanut. Toisin sanoen kuluttajahintojen vuosimuutos on nyt selvästi positiivinen.
Keskeinen syy tähän on tietenkin se, että tämän päivän hintoja verrataan nyt viime vuoteen, jolloin koronakriisi sulki hetkellisesti merkittävän osan taloutta. Toinen tekijä inflaatiopuheen taustalla lienee se, että monet näkevät talouden laajemman avautumisen ja yhä jatkuvan talouspoliittisen elvytyksen nostavan kokonaiskysynnän monissa talouksissa korkeammalle, kuin mikä olisi talouden tarjontatekijöiden kannalta sopivaa.
Tarjonnan rajoitteitakin nähdään yhä olevan ja paljon puhutaan tarjontaketjuista ja niiden katkeamisesta sekä tarjonnan pullonkauloista. Kun kysyntä ylittää tarjonnan, syntyy kysyntäinflaatiota. Niin ajatus menee.
USA:ssa kuluttajahinnat ovat nousseet ripeästi. Eikö tämä tarkoita, että kohta käsillä voi olla voimakas inflaatio? Jos näin, silloinhan sitä pitäisi alkaa hillitä koronnostoilla ja muilla rahapolitiikan kiristämiskeinoilla.
Se voisi tarkoittaa sitä, mikäli työntekijät alkaisivat vaatia suurempia palkankorotuksia, yritykset suostuisivat niihin ja edelleen korottaisivat tavaroiden ja palveluiden hintoja kompensoidakseen korkeammat kustannukset. Eli syntyisi niin sanottu palkka-hinta-spiraali.
Jos taas keskuspankki toimisi mekaanisesti niin, että reagoisi inflaatioon sitä havaitessaan rahapolitiikan kiristämisellä, se varmasti tuollaisen dynamiikan käynnistyttyä ajaisi osto-ohjelmiaan alas ja nostaisi korkoa. Kysymys kuuluukin, ovatko tällaiset kehityskulut todennäköisiä.
Esimerkiksi juuri Yhdysvalloissa työntekijöiden neuvotteluvoima on tällä hetkellä melko huono, ja kun täystyöllisyydestä ollaan vielä kaukana, tuskin parannusta siinä heti tapahtuu. Yritykset taas ovat mukana globaalissa kilpailussa, mikä vähentää niiden hinnoitteluvaltaa ja tekee ne varovaiseksi hinnankorotusten suhteen.
Jos nyt paljon muista kuin palkkavaatimuksista ja hinnoitteluvoimatekijöistä johtuva hintapiikki menee nopeasti ohi, eivät työntekijöiden vaatimukset ja yritysten reaktiot niihin ehdi mukaan soppaan. Silloin keskuspankin ei tarvitse tehdä mitään ja esimerkiksi Fedin näkemys siitä, että nyt havaitsemamme inflaatio on ohimenevä ilmiö, osoittautuu ihan oikeaksi.
Jotkut ovat argumentoineet, että nyt käsillä on väliaikainen kasvupiikki, kun koronakriisi näyttäisi väistyvän. Mutta pian palataan taas hitaan kasvun aikaan. Käsittääkseni edustat itsekin tätä koulukuntaa. Avaatko hieman tätä argumentaatiota.
Kyllä itsekin tuohon näkemykseen taivun. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin EKP:n johtokunnassa tällaista huolta näyttäisi esiintyvän myös. Ainakin sen jäsen Fabio Panetta on artikuloinut kasvun nahkeutta useissa puheenvuoroissaan.
Ei tässä ajatuksessa ole sinällään mitään ihmeellistä. Minulla se lähtee siitä, että talousjärjestelmämme rakenteet johtavat kroonisesti hitaaseen kokonaiskysynnän kasvuun, kun yksityisiä reaali-investointeja esimerkiksi juuri Euroopassa ei riittävästi synny.
Tämä on kapitalistisen rahatalouden perusilmiö, jota viime vuosikymmenien markkinaehtoisempi kehitys on vahvistanut. Jos siis julkinen sektori ei puske jatkuvasti lisää kokonaiskysyntää talouteen, olemme vaarassa ajautua deflaatioon kiihtyvän inflaation sijasta. Juuri mikään ei viittaa siihen, että investointihalukkuus olisi koronakriisin myötä syystä tai toisessa vahvistunut meillä tai muualla.
Ei yhden jakson säästäminen tarkoita sitä, että jatkossa kulutus ja varsinkaan investoinnit jatkaisivat koko ajan korkeammalla tasolla. Ja talouden kysyntätilanne määritellään joka hetki uudelleen. Minun on helppo yhtyä keskuspankkiirien huoleen siitä, että pidemmän päälle muutosta parempaan kasvunäkymään ei ole tapahtunut.
Olemmeko siis vastaisuudessakin keskuspankkikapitalismin vankeja?
Emme välttämättä, jos ja kun sillä viitataan siihen, että keskuspankit rahapolitiikalla kannattelevat taloutta. Voi nimittäin olla, että otamme myös valtiot ja finanssipolitiikan jatkossa kuvioon mukaan.
Olen puhunut siitä, että saatamme siirtyä laajamittaisesti valtiokapitalismiin talouspoliittisen ohjauksen muutoksen kautta. Ehkäpä keskuspankit voivat jatkossa palata helpommin “normaalin” rahapolitiikan pariin, jos finanssipolitiikka alkaa näytellä taloudessa suurempaa roolia. Jonkinlaisen valtiovetoisen talousmallin vankeja kuitenkin taidamme olla. Halusimme tai emme.
Inflaatio ja erityisesti hyperinflaatio ovat perinteisiä termejä, joilla perustellaan tiukan raha- ja finanssipolitiikan tarvetta. Onko näille puheille katetta vai pitääkö meidän kohta alkaa myhäillä marxilaisten kanssa ja sanoa, että tästä kriisistä kapitalismi ei hevin enää nouse?
En ole kovin uskottavaa mallia vielä nähnyt, jotta uskoisin vahvaan inflaatioon tulevina vuosikymmeninä. Toki jos instituutiot muuttuvat rajusti ja edellä kuvattu inflaatiospiraali saadaan käyntiin, eikä mitään inflaatiota rajoittavia toimia silloin tehdä, voisin lähteä mukaan inflaatiopelon lietsontaan.
Mutta poliittisen talouden näkökulmasta mietityttää, miten valtasuhteet ja -rakenteet lähtisivät tai saataisiin muuttumaan tähän suuntaan. Kun oikeastaan viime vuosikymmenet on juuri kuljettu niiden osalta toiseen suuntaan.
Uskotko sinä esimerkiksi vapaakaupan rajoituksiin, ay-liikkeen aseman parantumiseen ja muuten kilpailun vähenemiseen maailmassa? Näitä kaikkia ja lisäksi ehkä vielä varallisuuden ja tulojen tasaisempaa jakamista tarvittaisiin verotuksen ja tulonsiirtojen keinoin. Mistä löytyy poliittinen kannatus näille?
Ehkä ekologinen kriisi voi olla sellainen herättäjä, joka laukaisee edellä mainitut dynamiikat tai toisaalta tuhoaa talouden tarjontapotentiaalia siinä määrin, että inflaatiota syntyy. Mutta sitten ei enää pelata näillä nykyisillä kapitalistisen rahatalouden pelisäännöillä, vaan aletaan käydä ihan toisenlaista selviytymiskamppailua.
Jos johonkin realistiseen skenaarioon itse inflaatiopelot kytkisin, niin ekologiseen kriisiin ja sen talousseurauksiin. Toivottavasti silloinkin osaamme hallita taloutta niin, ettei inflaatiosta koidu lisäongelmia.