Äskettäin jaettiin vuotuiset Oscarit. Pysti on elokuva-alan kansainvälisesti tavoitelluin palkinto, viihteen ja taiteen alueella ylipäänsä maailman tunnetuin.

Oscar on kokoaan suurempi. Se symboloi koko sitä amerikkalaisen viihdeteollisuuden mahtia, joka on pitänyt kohta vuosisadan lujasti otteessaan unelmia janoavaa maailmaa.

Palkinto sai huhun mukaan nimensä silloisen kirjastonhoitajan Margaret Herrickin toimesta. Nähtyään pystin pöydänkulmalla hän huudahti: ”Sehän on kuin setäni Oscar!” Muitakin ehdokkaita nimeäjäksi on, muun muassa Hollywood-tähti Bette Davis.

Paras tai merkittävin ei useinkaan voita.

”Ja voittaja on…”

Kunkin kategorian kohdalla kuultava huipennus ei tarkoita, että paras tai merkittävin voittaa. Siitä antaa hyvää osviittaa Peter von Baghin yhä elinvoimaisen Elokuvan ilokirjan (1990) erillinen Oscar-luku.

Kirjaan sisältyy vuodet 1927–1989 kattava vaihtoehtoinen lista, joka sisältää kunkin vuoden kohdalla muutaman palkitsematta jääneen merkkiteoksen. Listan parissa elokuvia vähänkin tunteva voi vain huokailla, että melkoista peliä.

ILMOITUS

Sen hengen von Bagh kiteyttää näin: päätöksiä sanelee tietynlainen elokuva-alan keskinäinen laumamieli, ”valintoja säätelevät usein inhimillinen sääli ja kollektiivinen tempautuminen ’humanitaarisiin ajatuksiin’.”

Tässä mielessä ei ole tapahtunut oleellista muutosta. Näkemykselle löytyy reilusti puoltavaa näyttöä, kun käy läpi 2000-luvun elokuvatuotantoa, niin amerikkalaista kuin ei-amerikkalaistakin.

”Kansainvälinen elokuva” -kategoria on tältä vuodelta erityisen antoisa näyte systeemin pelin hengestä. Pystin sai ennakkosuosikki tanskalainen Yhdet vielä, josta vähän tarkemmin tuonnempana.

Kiinnostuin kisasta, kun luin nettijulkaisussa The Intercept ilmestyneen yhdysvaltalaisen journalistin ja kirjailijan Peter Maassin artikkelin. Se keskittyy ehdokkaana olleeseen bosnialaisfilmiin Quo vadis, Aida?.

Elokuva käsittelee kipeää eurooppalaisen lähihistorian lukua, Bosnian sotaa. Maas seurasi sitä paikan päällä ja kirjoitti kokemastaan myöhemmin kirjan. Bosnialaisfilmin ohjaaja-käsikirjoittajan Jasmila Zbanicin tavoin päähenkilö on keski-ikäinen nainen.

Paras tai merkittävin ei useinkaan voita.

Lukemani perusteella bosnialaisfilmi on paitsi poikkeuksellinen ja puhutteleva sotadraama myös erittäin hyvä elokuva – ylistävissä arvosteluissa löytyy. Maassin artikkelin lisäksi vinkkinä tässä The Guardianin Peter Bradshaw’n arvostelut: Yhdet vielä kolme tähteä, Quo vadis, Aida? viisi. Täydet pisteet viimeksi mainitulle antoivat myös Variety ja The New York Times.

Tiivistäen: bosnialaisfilmin kaltainen yhteiskuntakriittinen elokuva on ollut raadille liian kova pala. Päälle tulevat muut valintoihin vaikuttavat seikat, tasapuolisuusajattelu ja siihen liittyvät kiintiöt, ”hiljaiset algoritmit”.

Entä Yhdet vielä, maistuisiko?

Yhdysvaltalainen kriitikko ja elokuva-alan vaikuttaja Claudia Puig on suorasukainen: kyseessä on banaali tarina keski-iän kriisistä. Olen samaa mieltä: leffa on heppoinen draamakomedia. Kun Nomadland oli kisassa niin sanotusti vakavasti otettavaa naisten juhlaa, niin Yhdet vielä sai hoitaa miesten jutun ulkomaisin rilluttelu- ja nyyhkyeväin.

Opettajista koostuva mieskvartetti ottaa lääkkeeksi alkoholin, ja ei kun testaamaan, tuleeko kriisiapu sopivista promilleista. Tanskassa kun ollaan, Tuborgin lisäksi arvossaan ovat Kierkegaard ja junnufutis. Parisuhdeproblematiikkaa ja lukiolaisten asiaa kelaillaan myös.

Kuvaavaa homman ”katkeransuloisesta” luonteesta on sekin, että suunnitteilla on jenkkiversio.

★★★

Yhdet vielä on tulossa laajemmin teattereihin 21.5. alkaen.