Emma Grönqvist

KU keskusteli Euroopan unionista Vuoden eurooppalaiseksi valitun tutkija Timo Miettisen kanssa.

Eurooppa-tutkija Timo Miettinen, aloitetaan erittäin ajankohtaisesta asiasta eli EU:n elvytyspaketista. Suomessa siitä on keskusteltu hyvin samaan tapaan kuin eurokriisin aikaan puhuttiin eli on laiska etelä ja ahkera pohjoinen. Mistä tämä keskustelu oikein kertoo?

Siinä on useampi asia taustalla. Ensimmäinen on se, että eurokriisi jätti suomalaisiin muistijäljen: Jos Euroopassa on talouskriisi, sen taustalla on pakko olla joku moka. Eurokriisin aikana syyllinen oli helppo löytää Etelä-Euroopan maista.

Koronakriisi on luonteeltaan erilainen. Etelä-Euroopan maat ovat kärsineet eniten, erityisesti sen takia, että niiden talous nojaa niin vahvasti palvelualoihin ja varsinkin turismiin. Olisi omituista sanoa, että ne ovat jollain tavalla vastuussa tästä kriisistä.

Vaikka tämä on ilmiselvästi Etelä-Euroopan maiden toiminnasta riippumaton kriisi, ajatus siitä, että ne olisivat jotenkin voineet pehmentää kriisin iskua tai nostaa itsensä ulos kriisistä omalla toiminnallaan, tuntuu elävän todella vahvasti.

Suomalaista keskustelua määrittää myös vahvasti ajatus siitä, että Euroopassa tehtäviä finanssipoliittisia ratkaisuja katsotaan Euroopan sisältä käsin. Kyse on nollasummapelistä, rahanjaosta köyhien ja rikkaiden välillä. Meillä on koko ajan huoli siitä, että EU on kehittymässä tulonsiirtounioniksi tai liittovaltioksi.

ILMOITUS

Tosiasia kuitenkin on, että kun johtavat talousalueet – Yhdysvallat ja Kiina erityisesti – elvyttävät voimakkaasti, Euroopalla on hyvät perusteet lähteä kisaan mukaan. Lisäksi kun rahapolitiikan keinot on käytetty, finanssipolitiikan koordinaatio on täysin perusteltu vastaus kriisiin.

Sitten voidaan pohtia yksityiskohtia. Heijasteleeko paketti täysin koronakriisin kustannuksia ja onko se rakennettu parhaalla mahdollisella tavalla? Ei varmaan, ja itse olisin kanavoinut rahoitusta enemmän EU-budjetin kautta.

Mutta paketin pointti, joka liittyy tähän laajempaan geopoliittiseen kontekstiin, on lähes täysin hukassa suomalaisessa keskustelussa. Taustalla on eurokriisin ajalta tuleva moralismi, joka saa meidät käpertymään sisäänpäin.

Suomessa keskustelu elvytyspaketista on ollut hyvin kriittistä, siinä missä muualla Euroopassa keskustelu on ollut rauhallisempaa. Mistä tämä johtuu?

Suomessa on erityistä keskustelun oikeudellistuminen. Se on keskittynyt vahvasti paketin EU-oikeudelliseen ulottuvuuteen ja oletettuun institutionaaliseen vallansiirtoon EU:lle. Minusta se on selkeä suomalainen erityispiirre.

Taustalla on jonkinlainen porttiteoria: jos tässä nyt annetaan periksi, tämä tulee johtamaan pitkällä aikavälillä tämän mekanismin ja EU:n velanoton muuttumiseen pysyväksi instrumentiksi. Se tarkoittaa, että EU:sta tulee tulonsiirtounioni. Tämä erottaa Suomen muista maista, Saksa mukaan lukien.

Keski-Euroopasta käsin koko Eurooppa-projekti näyttäytyy kuitenkin fragiilimpana, haavoittuvampana. Suomessa on aika paljon puheenvuoroja siitä, että vaikka kaataisimme paketin, meille jäisi sisämarkkinat.

Esimerkiksi Saksassa on mielestäni realistisempi käsitys Eurooppa-projektin luonteesta. EU on hallitusten välinen hanke. Yhteiset instituutiot eivät ole ikuisia ja muuttumattomia. Se, että meillä on vapaaseen kauppaan ja vapaaseen liikkuvuuteen perustuva järjestelmä, vaatii tiettyjä kompensaatiomekanismeja kuten aluepolitiikkaa.

Näistäkin voidaan toki väitellä. EU:ssa historiallinen kompensaatiomekanismi on maataloustuet, jotka Ranska sai aikoinaan neuvoteltua. Eurooppa-projekti on aina ollut tasapainoilua erityyppisten vaatimusten välillä. Sisämarkkinaprojektin rinnalla on koko ajan kulkenut vaatimus tasapainomekanismeista.

Etelä-Euroopassa ja Ranskassa on yhä vahvempia vaatimuksia, että jos syvennämme sisämarkkinaprojektia, sen vastapainoksi pitää tuoda taloutta tasapainottavia mekanismeja, kun taloudella menee huonosti.

Tällaisia mekanismeja voisivat olla Euroopan työttömyysvakuutusjärjestelmä tai jonkinlainen yhteiseurooppalainen finanssipolitiikka, jolla voi reagoida suhdannevaihteluihin.

Saksassa ymmärretään paremmin kompromissin tärkeys näiden näkökulmien välillä. Suomessa ajatellaan, että sisämarkkinaprojekti on ja pysyy, ja voimme vastustaa kaikkea muuta, mitä siinä rinnalla kulkee.

Hyvä, jätetään elvytyspaketti nyt rauhaan ja mennään Saksaan. Siellä on käynnissä ”supervaalivuosi”, joka huipentuu parlamenttivaaleihin. Niiden myötä päättyy liittokansleri Angela Merkelin 16 vuoden valtakausi. Merkelin konservatiivipuolue CDU tulee näillä näkymin käymään kovan kamppailun suurimman puolueen asemasta vihreiden kanssa. Jos vihreät voittavat, voiko Saksan EU-linjaan odottaa suurta muutosta? Vai onko se hakattu syvälle maan peruskallioihin?

Kyllä vihreiden voitolla varmasti vaikutusta olisi. Mutta en itse usko mihinkään täyskäännökseen, ellei Saksaan synny jotain hyvin suurta vasemmistokoalitiota. Se voisi olla vihreiden, demarien ja Linken muodostama, mutta pidän sitä epätodennäköisenä.

En usko, että Saksan perussuhtautuminen euroalueen kehittämiseen muuttuu merkittävällä tavalla. Osin se liittyy siihen, että Saksan ajattelu on kuitenkin jossain määrin ideavetoista. Siinä on pitkä aatteellinen, ideoihin nojaava perinne, joka nojaa sääntöihin. Se on luonut Saksaan polkuriippuvuuden, josta irtaantuminen on aika hankalaa.

Olennaisempaa on, millaisen finanssipoliittisen linjan Saksa valitsee sisäpolitiikassaan.

Jos Saksa lähtee merkittävästi elvyttämään talouttaan koronakriisin jälkeen, sillä on koko Euroopalle positiivisia vaikutuksia. Euroalueen ongelmat ovat niin pitkään liittyneet epäsymmetriaan, joka on Saksan ja muun euroalueen välillä. Saksa vie ja muu Eurooppa joutuu tuomaan.

Myös Saksan kunnianhimo ympäristöpolitiikkaan EU:ssa voisi nousta. Se on ehkä merkittävin askel, joka voisi muuttua, jos vihreistä tulisi suurin puolue.

Saksa voisi lähteä ajamaan voimallisesti EU:ssa yhteisiä ilmastoinvestointeja, joilla on Euroopankin näkökulmasta aika kiire. Ne pitäisi tehdä seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Se ei välttämättä liity pelkästään rahankäyttöön, vaan voi liittyä myös päästökauppajärjestelmän uudistamiseen. Osa päästökauppatulosta, joka nyt on kansallista, voitaisiin ohjata enemmän EU:n omiin varoihin ja sitä kautta yhteisiin ilmastoinvestointeihin.

Tämän tyyppiset kehitysaskeleet ovat nähdäkseni keskeisimpiä. En usko suureen suunnanmuutokseen, se tuskin lähtee Saksan sisäisestä ideologisesta väännöstä.

Toinen kysymys on tietenkin, mitä tapahtuu Saksan ulkopuolella. Jos pääministeri Mario Draghi saa Italiassa aikaan merkittävää talouskasvua ja Italiasta saa taas ”sairaan miehen” sijaan varteenotettavan kumppanin, silloin aukenee uudenlaisten koalitioiden mahdollisuus. Italia, Ranska ja Saksa pystyvät yhdessä viemään eteenpäin merkittäviä reformeja euroalueella.

En näe, että liittokanslerin valinta olisi kaikista ratkaisevin käännekohta. Toinen kysymys on se, että Saksan perustuslakituomioistuin on viime aikoina antanut sen suuntaisia kannanottoja, että nykyisten perussopimusten puitteissa yhteistä finanssipolitiikkaa on vaikea edistää.

Mainitsit äsken Saksan perussuhtautumisen euroalueen kehittämiseen. Mihin suuntaan Saksa haluaa sitä viedä? Entä onko Saksan tuleva finanssipoliittinen linja suurin vihreitä ja CDU:ta jakava asia?

Vihreiden vaaliohjelma on Eurooppa-osionsa kautta jonkin verran kunnianhimoisempi, mitä tulee euroalueen kehittämiseen.

Mutta merkittävimmät jarrut tulevat Saksassa perustuslain puolelta. Saksan perustuslakituomioistuin hylkäsi tuoreimmassa tuomiossaan kanteen elpymispakettia vastaan, mutta siinä painettiin aika vahva takalukko omien varojen uudistamisen, käytännössä EU:n verotusoikeuden suhteen.

Siksi yhteisvelan tiellä on paljon enemmän esteitä kuin Suomessa ajatellaan. Luultavimmin se vaatisi perussopimusten avaamista.

Tällä hetkellä Saksan oman finanssipoliittisen linjan suurimmat vaihtoehdot ovat vihreiden elvyttävämmän linjan ja CDU:n haukkamaisen finanssipoliittisen kurinalaisuuden välillä. On kaksi erilaista visiota siitä, miten Saksan pitäisi uudistua.

Vihreät panostavat enemmän Saksan infrastruktuurin uudistamiseen, digitalisaatioon, koulutukseen, jossa Saksa on esimerkiksi korkeakoulutuksen suhteen itäeurooppalaisten tasolla. CDU:lla on näkemys, että Saksassa on vieläkin liikaa byrokratiaa, ja byrokratiaa karsimalla Saksa voi löytää talouskasvua, jota se tulee tarvitsemaan väestön ikääntyessä.

Nämä ovat tällä hetkellä vaihtoehdot.

Vaalien jälkeen yksi todennäköisin vaihtoehto kuitenkin on, että nämä puolueet ovat samassa hallituksessa. Silloin voi olla, että CDU:lla on vaikea luopua mustan nollan (budjettitasapaino) tavoitteesta. Silloin on kyse siitä, miten Saksan sisällä asetelmaa näiden kahden linjan välillä tasapainotetaan.

Ilmastopolitiikassa investoinnit ovat yksi puoli, mutta Saksa on edelleen aika hiiliriippuvainen ja energiariippuvainen Venäjästä. Voi olla, että CDU:n on myös vaikea nähdä, miten Saksa pystyisi kääntymään tästä linjasta pois ilman merkittäviä investointeja.

Hypätään nyt geopolitiikan syövereihin. Olet aiemminkin puhunut KU:n haastatteluissa Saksa–Ranska-akselin merkityksestä Euroopalla ja EU:lle. Onko se ainoa, joka pystyy viemään unionia tällä hetkellä eteenpäin? Ranskassa presidentti Emmanuel Macronin valtakausi on ensi vuonna katkolla. Voivatko Ranskan vaalit keikuttaa tätä akselia?

Huolimatta siitä, mitä Saksan vaaleissa käy, Saksa pysyy aika EU-myönteisenä maana. Saksa on sitoutunut Eurooppa-projektiin. CDU:n sisällä Armin Laschetin valinta liittokansleriehdokkaaksi on yksi osoitus siitä, että Ranska-yhteistyö on Saksalle erittäin tärkeä.

Ranska on epävarmempi tapaus, koska siellä Macronin merkittävin vastavoima on nationalistinen oikeistopopulistipuolue, jonka sitoutuminen Eurooppa-projektiin ei ole ollenkaan niin selvää. Tai on pikemminkin selvää, ettei se ole millään tapaa sitoutunut Eurooppa-projektiin.

Ranskan vaalien merkitys Euroopan kannalta on tästä syystä paljon eksistentiaalisempi. Siinä on aito riski, että Euroopan kehitys ottaa huomattavasti takapakkia.

Lehtikuva/John Thys

Mitä tulee uudistamiseen, isojen kysymysten suhteen vanha perustotuus pitää edelleen paikkansa – vaikka Ranska ja Saksa eivät aina ole olleet ideamoottoreita, niiden yhteistyö vaaditaan, jotta asiat menevät eteenpäin. Saksan ja Ranskan yhteistyö on Euroopalle hyvin keskeinen asia.

Poikkeuksena ehkä asiat, joissa vaaditaan selkeästi yksimielisyyttä. 2015 pakolaiskriisin jälkeen puhuttiin paljon turvapaikkapolitiikan uudistamisesta, mutta sen saralla tietty Itä-Euroopan maiden blokki on pystynyt torjumaan uudistukset. Siihen Saksan ja Ranskankin on ollut vaikea löytää mitään yksittäistä keinoa sen ylittämiseksi.

Jos miettii vastavoimaa Saksalle Ranskalle, Italian kehitys on mielenkiintoisin. Mikäli Draghi todella onnistuu reformeissaan, hän voi nousta merkittäväksi Eurooppa-politiikan suunnannäyttäjäksi.

Italiassa voisi olla potentiaalia eurooppalaisen järjestelmän uudistamiselle laajemminkin. Italia on mielenkiintoinen tekijä, koska se voi muuttaa Saksa-Ranska-akselin tasapainoa.

Voisiko Italia keikauttaa Eurooppaa kokonaan uuteen suuntaan?

Mario Draghi ratkaisi vuonna 2012 EKP:n pääjohtajana yksittäisellä puheellaan eurokriisin. Siinä taustalla oli, että moni sijoittaja löi euroalueen kaatumisen puolesta vetoa. Draghin hyvin vahva viesti rahoitusmarkkinoille oli, että keskuspankki tekee kaikkensa ja sillä on keinot käytössä, vaikka niitä ei välttämättä sopimuksessa lue. EKP tekee kaikkensa, että järjestelmä pelastuu.

Draghi edustaa ajattelutapaa, jossa korostuu vahvojen poliittisten instituutioiden merkitys. Hän ymmärtää hyvin rahoitusmarkkinoiden valtaa. Eurokriisi kuitenkin opetti, ettei poliittinen järjestelmä ole täysin voimaton niiden edessä.

Juuri tämän tasapainon hakeminen valtion ja markkinoiden välillä on Draghin hahmossa keskeinen juttu. Hän käynnistää Italiassa valtavat investoinnit, mutta pyrkii palauttamaan rahoitusmarkkinoiden luottamuksen rakenteellisilla uudistuksilla.

Toisin kuin usein esitetään, Italia ei ole varsinaisesti elänyt yli varojensa. Sen ongelmana on 80-luvulta periytyvä velkataakka yhdistettynä olemattomaan kasvuun ja heikkoon hallintoon. Ja tähän Draghi pyrkii tuomaan muutoksen.

Draghi myös ymmärtää, että keskuspankki ei voi ikuisesti jatkaa valitsemallaan tiellä. Tämä vaatii kuitenkin EU:lta uutta lähestymistapaa talous- ja rahaliiton ongelmiin.

Nyt on aika jättää Italia ja hypätä toisiin maanosiin. USA:n presidentti Joe Biden on käynnistänyt hyvin kunnianhimoisen elvytys- ja jälleenrakennusprojektin. Samaan aikaan Kiina haastaa koko ajan entistä vahvemmin USA:ta. Miten 27 eripuraisen jäsenmaan yhteisön käy näiden puristuksissa?

EU:n visio geopoliittisesta kilpailusta on olennaisesti erilainen kuin Kiinalla ja Yhdysvalloilla. Näiden ajattelutapaa määrittelee suuruuden ekonomia, he haluavat olla absoluuttisesti johtavia taloudellisia mahteja. Euroopalla ei tällaista halua ole, eikä ole pitkään aikaan ollut.

Lehtikuva/Ludovic Marin

Jos ajattelee Euroopan historiaa toisen maailmansodan jälkeen, ajattelussa painottuu arvojen ja normien vieminen muualle maailmaan. EU:n valta on tästä syystä pitkälti sääntelyvaltaa, joka liittyy keskeisesti myös sisämarkkinoiden kokoon.

Toisaalta eurooppalaisen valuuttajärjestelmän vakaus on historiallisesti liittynyt USA:n dollarin asemaan ja Bretton Woods -järjestelmän perillisten kuten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rooliin. Euroopalla on luontainen yhteys Yhdysvaltoihin tässä kysymyksessä, eikä sen ole tarvinnut haastaa dollarin asemaa.

Tietysti Donald Trumpin aika (2017–2021) oli tälle idealle jonkinlainen kolaus. Silloin nähtiin, että Yhdysvallat ei enää juuri kunnioita yhteisiä instituutioita. Yhdysvallat otti aktiivisemman ja omaehtoisemman roolin kauppapolitiikan muokkaamisessa.

Euroopan on ollut vaikea sopeuttaa toimintaansa ympäristöön, jossa näistä monenkeskisistä instituutioista ollaan irrottautumassa. Toki EU asetti Trumpin aikana vastapakotteita, mutta ajatuksellisesti siirtymä uuteen tilanteeseen on vielä tekemättä.

Ongelman voi tiivistää siten, että koko toisen maailmansodan jälkeisen integraation logiikka on vahvasti lähtenyt Euroopan sisämarkkinoista käsin. Kaikista olennaisimpia politiikkalohkoja, kuten kilpailupolitiikkaa, on ohjannut se, että eurooppalainen kilpailuympäristö pysyy mahdollisimman tasapuolisena.

Näiden instituutioiden on ollut vaikea sopeutua globaalin kilpailun aikakauteen, jossa pitäisi ehkä yhdessä suunnata ajattelu- ja toimintatapaa vastaamaan tähän globaaliin kilpailuun. Yksi esimerkki tästä on elvytyskeskustelu.

Integraatioprojekti on niin pitkään palvellut Euroopan sisäisiä tarpeita, että täältä puuttuu globaalin kontekstin hahmottaminen.

Ursula von der Leyenin komissio nimesi itsensä geopoliittiseksi komissioksi, ja kaikkien näiden ideoiden, jotka yritetään tuoda uudella tavalla esiin, heijastaa ainakin pyrkimystä ajatella asiaa toisesta näkökulmasta. Monille puhe EU:n ”strategisesta autonomiasta” tarkoittaa paluuta protektionismiin, mutta suopeasti tulkiten kyse on enemmän tämän globaalin kontekstin hahmottamisesta.

Intellektuaalisesti tämä liittyy siihen, josta alussa puhuimme. Suomessakin näkökulma on niin pitkään ollut se, että Euroopassa on kyse eurooppalaisten valtioiden välisestä pelistä. Se on perusongelman syy, josta pitäisi päästä eroon.

Sivusimme tätä jo aiemmin tänä vuonna, mutta kysyn silti. Yhdysvallat suhtautuu Kiinaan paljon aggressiivisemmin kuin EU. Kun EU hakee omaa linjaansa Kiinan suhteen, onko se pakon sanelemaa?

Tämä on hyvä kysymys. Yksi tosiasia epäselvyyden taustalla on varmasti se, että tässä on niin paljon yksittäisten jäsenmaiden intressejä taustalla, että yhden linjan löytäminen on ollut hankalaa.

Tavaraviennissä Kiina on nykyisin EU:n suurin vientikohde. Se on ohittanut Yhdysvallat.

Jos ajattelemme esimerkiksi Saksaa, sen autoteollisuudelle Kiinan markkinat ovat täysin keskeiset. Tiettyjen maiden talouksille Kiinan markkinat ovat hyvin keskeiset. Se on johtanut tietynlaiseen varovaisuuteen sen suhteen, minkä tyyppisiä kannanottoja uskalletaan ajaa.

Sitten on muita maita, joilla on kytköksiä Kiinaan ja joille Kiina on merkittävä rahoittaja. Ne saavat Kiinalta edullista lainaa ja kiinalaisia rokotteita.

EU:n ulkopolitiikassa yksimielisyys on keskeinen edellytys. Yksimielisyyden tuottaminen on kuitenkin todella hankalaa 27 jäsenmaan kesken. Tämä on rakenteellinen tekijä, joka estää yhteisen ulkopolitiikan muodostamista.

Toki EU vaikuttaa myös sisämarkkinoiden kautta. EU sai joulukuussa päätökseen EU-Kiina-investointisopimuksen, jossa on jonkin verran ihmisoikeuksiin liittyviä klausuuleja. Sen ratifiointi on kuitenkin vielä kesken.

Taustalla oleva idea on, että EU kykenisi ilman Yhdysvaltoja kääntämään Kiinan kurssia oikeaan suuntaan. Tällä hetkellä tulokset ovat olleet aika laihoja.

Jos haluaa optimistisen ajatuksen tähän liittää, Xi Jinpingin lupaus ilmastoneutraalista Kiinasta on merkittävä käännekohta. Voi olla, että nyt Kiinassa otetaan ilmastopolitiikka sen verran tosissaan, että kaikkien välillä on löydettävissä kompromissi pelisäännöistä, joilla maailmantaloudessa pelataan. Ilmastotullit tai vastaavat varmasti kiristäisivät tilannetta.

Olet sanonut, että EU:lta puuttuu yhteinen visio tulevaisuudesta. Voiko sellainen tällaisessa tilanteessa syntyä 27 jäsenmaan kesken?

EU on historiallisesti menestyksekäs rauhanprojekti. Sen oikeutus ei voi kuitenkaan nojata enää vain toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen.

Itse näen, että EU:n oikeutuksen on lähdettävä sen tunnustamisesta, etteivät globaalit ongelmat kuten ilmastonmuutos kunnioita valtioiden rajoja. Tarvitaan ylikansallista säätelyä ja sitovia normeja. Näen, että EU:n vision tulevaisuudessa pitää nojata tähän tavoitteeseen.

Siksi EU:n oikeutus tulee ihmiskuntaa kohtaavien haasteiden luonteesta. Samalla sen pitää kytkeytyä sellaisiin asioihin kuin vapaus, demokratia, yksilönoikeudet, ihmisten oikeus hyvinvointiin. Näissä asioissa EU ei ole pelkästään menestystarina.

Joissain asioissa EU on onnistunut todella hyvin ja joissain asioissa – kuten Itä-Euroopan kehitys näyttää – sillä ei ole ollut sellaisia keinoja käytettävissään, joilla unioni olisi voinut puuttua autoritaariseen kehitykseen, joka näissä maissa on käynnissä.

Tätä aikakautta kuitenkin heijastelee nationalismin nousu eri puolilla maailmaa. Se jakaa kansallisvaltioita voimakkaasti myös sisäisesti. Ylikansallisia toimijoita haastetaan Euroopassa hyvin vahvasti.

Karl Polanyi nimitti tätä ilmiötä historian kaksoisliikkeeksi. Kun markkinoita avataan tai valtaa siirretään ylikansallisille instituutioille, aiheuttaa se aina vastaliikkeen. Euroopassa näyttää siltä, että keskeinen vastaliike on nationalistinen ja paluu kansalliseen suvereniteettiin.

Nationalismi ei historiallisesti ole ainoa vastaliike. Maailmansotien välissä Yhdysvaltain avulla Euroopassa lähdettiin luomaan Kansainliittoa ja markkinatalouteen perustuvaa kansainvälistä järjestelmää. Keskeinen vastaliike silloin oli sosialistinen internationalismi, joiden tie tässä ajassa on tullut päähänsä.

Tilanne heijastaa osittain poliittisen kuvittelukyvyn puutetta. Ainoat vaihtoehdot ovat ylikansallinen toimijuus ja kansainvälisten markkinoiden valta ja sitten on kansallisvaltiot. Ajatus siitä, että EU voisi edustaa uudenlaista hallintoa tai demokratiaa, ei ole muotoutunut vielä riittävällä tavalla. Tutkimuksessa olevat abstraktit ideat eivät ole kääntyneet konkreettiseksi toiminnaksi.

Itse pidän kiinni siitä, että vaikka ajatus paluusta nationalismiin on ymmärrettävä, se on olennaisesti riittämätön. Meillä on edessämme globaaleja haasteita, jotka eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja.

Euroopassa nationalismi on myös geopoliittisen hajaannuksen tie. Siksi EU oli Trumpin ja Putinin vihollinen.

Otetaan lopuksi vielä yksi pieni aihe eli koronakriisi. Onko se näyttänyt unionista jotain uutta?

Elvytysrahasto oli yksittäisistä päätöksistä ehkä merkittävin. Ajatus siitä, että EU voi käyttää poliittista pääomaa, joka EU-instituutioihin on investoitu, taloudellisen vakauden turvana.

Tämä on periaatteellinen askel, jolla pyritään oppimaan eurokriisin kokemuksesta ja siitä kyvyttömyydestä, joka Eurooppaa silloin määritti. On pyritty tekemään asioita vähän toisella tavalla. On aina kiinnostavaa, kun instituutiot oppivat omasta toiminnastaan.

Toinen ajatus on keskinäisriippuvaisuuden idea. Emme voi palata normaaliin ennen kuin pandemia on saatu Euroopassa kokonaan nujerrettua. On ainakin mahdollista, että Euroopassa keskinäisriippuvaisuuden ajatus voitaisiin ottaa aiempaa vakavammin. Uusimmassa EU-budjetissa on myös jonkinlaisia aloitteita sen suuntaan.

Kolmas opetus liittyy geopoliittiseen tilanteeseen. EU:ssa katsotaan huoltovarmuutta ja rokotetuotannon kaltaisia asioita uudesta näkökulmasta. Myös elvytystä tarkastellaan enemmän suhteessa Yhdysvaltain ja Kiinan vastaaviin toimiin.

Euroopan elpyminen edellyttää vahvempaa yhdessä toimimista.