Saksan Liittotasavaltaa 1960- ja -70-luvuilla kuohuttaneen terroristijärjestö Punaisen Armeijakunnan (Rote Armee Fraktion – RAF) ”ensimmäisen sukupolven” tarina päättyi vuonna 1977 sen keskeisten henkilöiden – Ulrike Meinhofin, Anders Baaderin ja Gudrun Ensslinin kohtalon kulminoiduttua itsemurhiin Stammheimin vankilassa Stuttgartissa vuoden 1977 syksyllä.

RAF:n toiminta ei kuitenkaan tuolloin päättynyt. Sen toiminta jatkui vielä kaksi vuosikymmentä. Siitä vastaamaan nousi ensin toinen sukupolvi ja sitä seuraten kolmaskin. Saksan yhdistyminen muutti maan poliittista tilannetta niin paljon, että ryhmä antoi lakkautusjulistuksensa vuonna 1998.

Saksan historiaan ja terrorismiin perehtynyt Katriina Lehto-Bleckert katsoo ja analysoi maan kuohuvia ja väkivaltaisia 1960- ja -70-lukuja radikaalin vasemmistolaisen liikehdinnän kautta. Hänen mielestään RAF:n vaikutus maan elämään oli niin suuri, ettei sitä voi pelkällä tiedonannolla lopettaa.

RAF:n haaveista oli tullut tämän päivän aaveita, joihin voi edelleen eri puolilla Saksaa törmätä. Tämän vuoksi kirjoittaja katsoo, että on syytä selvittää miten ja miksi nuo haaveet puoli vuosisataa sitten syntyivät ja mihin niiden toteuttamisen tavoittelu johti. Tätä tarkoitusta hän ajaa kuvauksella 1960-luvun radikalismista ja 1970-luvun terrorismista, jollaiseksi voi luonnehtia tätä elämänkertakirjaa kahdesta RAF:n perustajasta – Ulrike Meinhof ja Anders Baader – sekä näiden tavoin yhtä merkittävästi tuon ajan kuohunnassa vaikuttaneesta, RAF:n ulkopuolelle jääneestä, mutta siihen voimakkaasti samaistuneesta toisen tien valinneesta Joscka Fischeristä, joka valitsi toisen tien, joka vei hänet maan ulkopolitiikan johtoon.

Stammheim-terroristit eivät ole saaneet levätä rauhassa, vaan he ovat edelleen läsnä nykypäivän Saksassa. Tätä kirjoittaja tarkoittaa aaveilla, joihin tänään törmätään. Meinhofin ja muiden RAF-toimijoiden kohtalo vaivaa ihmisten mieliä, koska moniin heidän tekemiinsä iskuihin ei ole pystytty yksiselitteisesti nimeämään syyllisiä. 1970-luvun tapahtumat ovat edelleen piikki oikeusvaltion lihassa. Kirjoittaja arveli kuitenkin Saksan valtiovallan ottaneen opikseen ja osannee estää ääriliikkeiden toiminnan.

ILMOITUS

Taustana asettamalleen kysymykselle kirjoittaja kuvaa sodanjälkeistä Länsi-Saksaa vasemmistolaisesta näkökulmasta: arvoiltaan, asenteiltaan ja rakenteeltaan hierarkkiseksi ja vanhoilliseksi, voimakkaasti antikommunistisena valtiona. Toinen maailmansota oli vielä lähihistoriaa. Natsiajan henki ja toimintatavat eivät olleet uudessa valtiossa läsnä vain poliitiikan tasolla. Ne olivat sitä konkreettisesti. Tämä näkyi siinä, että monet natsiajan vaikuttajat olivat säilyttäneet asemansa yhteiskunnassa. Erityisesti turvallisuudesta vastaavissa oli entisiä natsipuoleen jäseniä. Tämä oli yksi Meinhofin ja kumppaneiden kritiikin keskeisistä kohteista.

Liittotasavallassa harjoitettua vaihtoehdotonta politiikkaa vastustamaan noussut radikaaliliike sai alkunsa opiskelija-aktiivisuudesta, ja pian vaatimukset yliopistopolitiikan uudistamisesta laajenivat ajan vastakulttuurille tyypillisiin asioihin, kuten ydinaseiden, Vietnamin sodan, kulutuksen ja lehti-imperiumin vastustamiseen. Opiskelijaliike käynnistyi kesäkuussa 1967, kun opiskelija Benno Ohnesorg kuoli poliisin ampumaan luotiin Iranin shaahin vierailua vastustaneessa mielenosoituksessa. Ampujaa ei rangaistu eikä asiaa edes tutkittu kunnolla. Seuraavan vuoden pääsiäisenä mielenosoittajat vastasivat väkivaltaan väkivallalla ja provokatiivisista toimista tuomittiin ankariin rangaistuksiin.

Liike eteni kapinaksi, jossa kirjoittajan mukaan aiemmin hyvin älyllisesti suuntautuneen toiminnan rajat rikkoutuivat. Opiskelijajohtajiin lukeutuneeseen Rudi Dutschkeen kohdistunut murhayritys johti voimakäyttöjen lisääntymiseen entisestään, mutta myös liikkeen hajoamiseen. Kun kapinan joukot alkoivat hajota ja valtiovallan vastaisku (Springer-lehdistön avulla) yleisen mielipiteen mobilisointia myöten oli äärimmäisen tehokas, joutuivat radikaalit turvautumaan yhä arveluttavampiin keinoihin. Hullun vuoden 1968 kapinan tunnetuin seuraus oli RAF. Se syntyi, kun opiskelijaliike alkoi hiipua ja osa sen nimeen vannovista halusi pelastaa kapinaliikkeesta sen mitä pelastettavissa oli.

Vasemmistolaisen Konkret-lehden toimittajana ja päätoimittajana työskennellyt Ulrike Meinhof tuli mukaan radikaaliliikkeeseen ydinaseiden vastustuksen kautta. Hän näki vanhemman sukupolven tukahduttamistoimissa ja ymmärtämättömyydessä nuoria kohtaan vanhan ideologian ja diktatuurin uutta tulemista. Hän oli perustamassa RAF:aa, koska kumppaniensa tavoin katsoin velvollisuudekseen pelastaa liittotasavalta sitä uhkaavalta turmiolta, epädemokraattisen harvainvallan toteutumisen toistumiseen. Kirjoittaja kuvaa Meinhofin olleen ”niitä ihmisiä, jotka eivät voineet katsella maailmanmenoa syrjästä, vaan halusivat kantaa oman kortensa kekoon epäkohtien korjaamiseksi”. Terroristiksikin tuomittuna hän katsoi toimivansa oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen maailman puolesta. RAF:n tultua perustetuksi Meinhof oli se, joka määräsi toiminnan suunnan. Hän kirjoitti ryhmän ideologisena johtohahmona nuotit, joiden toteutuksesta miehet vastasivat. Hän oli myös se, joka teki päätöksen umpikujaan johtaneen taistelun lopettamisesta ensimmäisenä.

Andreas Baader ja Joschka Fischer eivät nuoruudessaan koulunkäynnistä tai opiskelusta piitanneet, mutta opiskelijaliikkeeseen mukaan lähdettyään nousivat ulkopuolisinakin johtoasemiin. Baaderin luonteesta kertoo paljon kirjoittajan luonnehdinta miehestä: ”seppä jo syntyessään”. Hänen radikalisoitumisensa tapahtui Münchenin vaihtoehtopiirien sukupolvikapinassa poliisin pamputuksessa ja kyynelkaasupilvessä. Baaderin radikaalisuus kuvataan kirjassa muita johdonmukaisemmaksi. ”Baaderista olisi tullut hyvä sotilas, sillä hän käytti kulloinkin vastuulleen ottamansa tehtävän esimerkillisesti viimeistä piirtoa myöten.”

Fischer kannatti radikaaliliikettä, mutta ei lähtenyt terrorismiin. Hän toimi näkyvästi muun muassa talonvaltausliikkeessä. Meinhofin itsemurhan jälkeen hän tunnisti tilanteen sellaiseksi, että oli palattava laillisen toiminnan sisälle. Hän siirtyi kaduilta kabinetteihin ja hänen tiensä johti vihreän puolueen edustajana ulkoministeriksi.

Tapahtuiko Länsi-Saksassa puoli vuosisataa sitten valtion turvallisuuden nimissä ylilyöntejä, jotka myötävaikuttivat yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymiseen maassa äärimmilleen? Se on tärkeä kysymys, jonka Katriina Lehto-Bleckert kirjassaan esittää. Vuosikymmenten jälkeen on myönnetty, että valtakoneiston tukahduttamistoimenpiteet olivat kohtuuttoman ankaria. Ne olivat omiaan radikalisoimaan noussutta liikehdintää ja ajoivat radikaalit tilanteeseen, josta he eivät enää voineet perääntyä.

Katriina Lehto-Bleckert: Tulisielut. Tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joschka Fischeristä. Into 2021. 300s.