Iltapäivälehdet sortuvat yhä edelleen säännöllisesti seksistiseen kielenkäyttöön, mutta ovathan ajat onneksi muuttuneet vaikkapa 70-luvulta. Kun viisikymmentä vuotta sitten organisoitu naisjalkapallo otti Suomessa ensimmäisiä, haparoivia askeleitaan, kirjoittivat lehdet ”uhkeista mimmiliigalaisista”, ”kauniimman sukupuolen edustajista” ja vihjailtiin pelaajien kertailleen lajin sääntöjä vielä hetkeä ennen ottelua.
Puolessa vuosisadassa on kuljettu pitkä matka. Nykyään ei kai kukaan enää kyseenalaista naisfutiksen olemassaolon oikeutusta tai sitä, että naisfutarit voivat olla kovia ammattilaisia siinä kuin miehetkin.
Naiset olivat toki palloilleet maassamme vapaamuotoisemmin jo kauan, mutta lähtölaukaus sarjamuotoiselle toiminnalle kuultiin vasta vuonna 1971. Jo edellisenä vuonna Mikkelissä paikalliset laji-ihmiset olivat kiinnostuneet naisfutiksesta, ja paljon julkisuutta sai MP:n ja KuPSin miesjoukkueiden matsin esiotteluna pelattu kamppailu, jonka joukkueet koostuivat miestiimien jäsenten tyttöystävistä ja vaimoista.
Naiset suhtautuivat itsekin kilvoitteluun humoristisesti, mutta innostus alkoi levitä. Vielä saman vuoden aikana moni savolaisjoukkue pisti naisjoukkueen pystyyn.
Seuraavana vuonna sitten rysähti. Ensin Ilta-Sanomat järjesti kutsukilpailun, johon osallistui kuusi joukkuetta. Sitten Palloliitto heräsi ja pyöräytti käyntiin cupin, jonka osallistujamäärä olikin jo komeampi – peräti 51. Kilpailullisen sarjatoiminnan katsotaankin naisten osalta alkaneen näistä mittelöistä.
Miksi naisten sarja – josta aluksi puhuttiin Mimmiliigana – sitten saatiin käyntiin juuri tuolloin? Syitä on monia. Anni Väisänen nostaa toissavuotisessa liikuntatieteiden gradussaan esille sen, että Suomessa otettiin urheilussa paljon mallia Ruotsista, jossa naisten sarja oli käynnistynyt muutamaa vuotta aiemmin. Lisäksi yhteiskunnan yleinen tasa-arvoistuminen vaikutti asenteisiin. Vielä jokin tovi aiemmin naisten jalkapalloa vastustettiin siksi, että sen yksinkertaisesti katsottiin olevan sopimatonta naisen anatomialle.
Hanna Vehviläinen on jakanut reilun kymmenen vuoden takaisessa gradussaan (josta alun mediasitaatitkin ovat peräisin) naisjalkapallon kehityksen Suomessa neljään kauteen: alkuinnostuksesta organisoitumiseen 1971–1981, vakiintumisvaihe 1982–1991, kentät kutsuvat tyttöjä 1992–2000 ja loikkaus suosituksi 2001–2006.
Tuon jälkeistä aikakautta voisi hyvin kuvailla kansainvälistymisen ja kaupallistumisen ajanjaksoksi. Naisten pääsarja sai viime vuonna pääsponsorin, jonka mukaan sarjan nimikin muuttui Subway Kansalliseksi Liigaksi. Maajoukkueen menestyksen myötä myös sarjajalkapallo on alkanut vähitellen kiinnostaa katsojia.
Vaikka moni suhtautuu jo naisten futikseen aivan samalla tavalla kuin miestenkin, elävät mielikuvat amatöörien puuhastelusta ja hassuttelusta sitkeinä – valitettavasti futisyhteisö ei ole niihin täysin syytön. Naisten pääsarja haki pitkään muotoaan eikä Palloliitto vaikuttanut kovin kiinnostuneelta siihen ylipäätään satsaamaan.
Niin ikään seurat itse ylläpitivät huumori-imagoa. Tuskin nykypäivänä voisi kuvitella pääsarjajoukkueen pelaavan paidoissa, joiden etumukseen on painettu terhakat rintarauhaset, kuten Tepsin mimmit tekivät 70-luvulla.
On Kansallisessa Liigassa silti vielä rahtunen kotikutoisuutta mukana, ja se on vain ja ainoastaan hyvä. Tätä tekstiä kirjoittaessani lojahti tietoisuuteeni pommi: 12 eurooppalaista megaseuraa valmistelee omaa Superliigaansa, jossa keskenään kilvoittelisivat suurista suurimmat. Toveri Kohonen ruotii tätä projektia tarkemmin ensi viikolla, mutta todettakoon kuitenkin se, ettei tällaisilla rahantekokoneilla ja aidon kilpailun torppaajilla ole mitään tekoa rakastamani lajin kanssa. Katson jatkossakin ennemmin vaikka Ilves-naisten otteluja.
Viikon vakiorivillä on brittipalloa ja yksi makupala käynnistyvästä Veikkausliigasta – ja perin maukas onkin: sekä Interiä että KuPSia on ennakoitu sarjan kärkikamppailuihin. Ennakolta tasainen ottelu vaatii runsaasti merkkejä, itse päädyin ykköskakkoseen.
Vakioveikkauksen peliaika päättyy lauantaina 24.4. klo 16.58. Kansan Uutiset suosittaa 64 merkin järjestelmää: 1(2), 2, 2, 1, 1, 1(x), 1(x), 1(x), 1, 1, 1(x), 2, 1(2).