Timo Mäkelä

Mahdollinen nuorempi lukija (siis alle 60-vuotias) päättää jo otsikon perusteella, että yäk, en lue. Vasemmistolehdessä ei ole mitään niin väsähtänyttä aihetta kuin taistolaisuus. Oikeiston puolellahan sillä selitetään myös kaikki nykyajan porvarillisuudesta poikkeavat ilmiöt. No, kommunismilla ainakin.

1970-luvun ilmatilaa hallinnut taistolaisuus on pysynyt myyttinä, koska sen tosiolemuksesta tiedetään niin vähän. Muistetaan komeat taistelulaulut, siniset paidat, omituinen kielenkäyttö ja uskollisuus Moskovalle. Mutta mukana olleet eivät juuri ole halunneet muistella, mistä siinä todella oli kysymys.

Tämän kuun lopussa se luultavasti selviää. Jo ennakkoon paljon kihinää on synnyttänyt juuri ennen vappua ilmestyvä Lauri Hokkasen muistelmateos Kenen joukoissa seisoin – Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.

”Olen toistuvasti ja kuin riivattuna kysynyt itseltäni ja tovereiltani: mitä nuoruuteni kommunismi oli? Olimmeko viides kolonna, maanpettureita, täysiverisiä stalinisteja vai Moskovan iltojen ja Uralin pihlajien tunnelmien pauloissa tanssivia naiiveja idealisteja? Vai vain kylmän sodan uhreja?”

Näin taistolaisten puolueorganisaation ja nuorisoliikkeen poliittisessa johdossa toiminut Hokkanen kuvaa kustantajan esitteessä kirjansa lähtökohtia.

ILMOITUS

Tulossa on jotain kaikkea muuta kuin ne harvalukuiset aiemmat muistelot, joissa taistolaisuutta kuvattiin rauhan, laulun ja solidaarisuuden liikkeeksi.

Edellinen yritys koota selitystä ja kokonaiskuvaa taistolaisuudesta osui vuoteen 2004, jolloin ilmestyi kolme sitä käsitellyttä teosta.

Aatteelle edelleen uskolliset vähättelivät koko asiaa ja omaa merkitystään Ilkka Kylävaaran toimittamassa Taistolaisuuden mustassa kirjassa. Vaikeneminen ja suoranainen valehtelu Neuvostoliitosta oikeutettiin sillä, että oli ”laajempi tehtävä”.

Tähän mennessä rehellisimmät taistolaismuistelmat ovat samana vuonna ilmestyneet Raija Orasen romaani Kohtauspaikka Marinad ja tutkija Heikki Mäki-Kulmalan Kylävaaran kirjan vastaveto Taistolaisuuden harmaa kirja.

Oranen, joka toimi Tiedonantajan eduskuntatoimittajana 1970-luvulla, kirjoitti romaanissaan, että liikkeen piirissä puhuttiin poliittisten vastustajien ampumisesta, koska se on velvollisuus historian ja luokkataistelun edessä. KU:n haastattelussa hän sanoi niiden pohjautuvan todellisuuteen.

Taistolaisuuden lumovoimasta kertoo jotain se, ettei menestyskirjailija Oranen osannut katua mitään vuonna 2004.

– Se oli niin ihana nuoruus, että en vaihtaisi sitä pois.

Mäki-Kulmala sen sijaan suhtautui nuoruuteensa ankarasti. 1970-luvulla hän kuuli sellaisenkin ajatuksen, että Stalinin vainojen muisteleminen oli ”tässä tilanteessa” Vietnamin pommitusten tukemista.

”Tässä olemme taistolaisuuden ja monen muun totalitaristisen liikkeen pimeyden ytimen tuntumassa: niille kaikille on ominaista ihmisen, ihmisyksilön arvon ja merkityksen mitätöinti. Ihminen oli jotakin ja hänen toimillaan oli jotain merkitystä vain silloin, kun hän oli ’yhdistänyt voimansa’ johonkin, kuului rintamaan ja kantoi sen lippua.”

Politiikan toimittaja