Pohjois-Irlannin puolisotilaallisia lojalistijärjestöjä koordinoiva elin Loyalist Communities Council julisti maaliskuun alussa vetävänsä tukensa vuonna 1998 solmitulta Pohjois-Irlannin rauhansopimukselta. Lojalistit katsovat Brexit-sopimuksen Pohjois-Irlantia koskevan pöytäkirjan rikkovan rauhansopimuksen ehtoja.
Julistuksessa ei uhata väkivallalla ja siinä sitoudutaan rauhanomaisiin ja demokraattisiin vastarinnan muotoihin. Silti tilanne on hälyttävä. Onko Pohjois-Irlannin rauha vaarassa, kuten viime aikoina on spekuloitu?
Lyhyt vastaus on ei, mutta tilanteen ymmärtämiseksi on tehtävä lyhyt katsaus Pohjois-Irlannin historiaan ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
”Puolisotilaalliset ryhmät eivät ole kadonneet Pohjois-Irlannista.”
Satavuotinen kysymys Irlannin rajoista
Irlanti jaettiin vuonna 1921. Pohjois-Irlanti pysyi osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa, kun Irlanti itsenäistyi.
Pohjois-Irlannin väestön enemmistö on protestantteja, joista valtaosa kokee itsensä ennen muuta briteiksi. He ovat unionisteja, siis haluavat pysyä osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa.
Valtaosa katolisista on nationalisteja, jotka kokevat itsensä irlantilaisiksi. Tasavaltalaisuus on radikaali Irlannin jälleenyhdistämistä puoltava kanta.
Pohjois-Irlanti luotiin unionistien ehdoilla, ja sen poliittinen järjestelmä syrji katolisia. Jännite johti 1960-luvulla mellakoihin ja 1970-luvun vaihteessa aseelliseen konfliktiin. Konfliktin osapuolina olivat tasavaltalaiset puolisotilaalliset järjestöt, brittiarmeija ja lojalistien puolisotilaalliset järjestöt.
Tärkein tasavaltalainen järjestö oli Provisional IRA, kahtiajakautuneen IRA:n eli Irlannin tasavaltalaisarmeijan militantimpi puolisko.
Lojalistien aseelliset järjestöt toimivat IRA:n vastapainona. Järjestöistä isoimmat olivat Ulster Volunteer Force (UVF) ja Ulster Defence Association (UDA). Lojalistit oikeuttivat itsensä Pohjois-Irlannin valtiollisen aseman ja protestanttisen väestön suojelijoina.
Konfliktissa kuoli 3700 ihmistä, joista iso osa oli siviilejä. Sekä tasavaltalaiset että lojalistit käyttivät terroristisia keinoja. Verisimmillään konflikti oli 1970-luvulla. Vuonna 1994 puolisotilaalliset järjestöt julistivat tulitauon ja rauhansopimus saatiin allekirjoitettua pitkänäperjantaina vuonna 1998.
Miksi unionistit vastustavat Pohjois-Irlannin Brexit-sopimusta?
Valtaosa unionisteista kannatti Britannian eroa EU:sta, valtaosa nationalisteista vastusti sitä. Brexit loi kuitenkin ongelman: joko Irlannin saarelle piti pystyttää raja, siis irrottaa Pohjois-Irlanti EU:n sisämarkkinoista, tai sitten raja piti pystyttää merelle Pohjois-Irlannin ja Ison-Britannian väliin. Kumpikin ratkaisu on ristiriidassa vuoden 1998 rauhansopimuksen kanssa.
Ratkaisuna Pohjois-Irlanti säilytetään osana EU:n sisämarkkinoita. Piti siis luoda raja merelle Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin väliin.
Ratkaisu vaikeuttaa tavaraliikennettä Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin välillä, vaikka Iso-Britannian pääministeri Boris Johnson oli luvannut toisin. Toisaalta Pohjois-Irlannille voi olla taloudellista hyötyä säilymisestä osana EU:n sisämarkkinoita.
Taloudelliset vaikutukset ovat vielä epäselvät, mutta kysymys ei ole vain punnista ja euroista. Unionistit kokevat valtioyhteytensä tulleen loukatuksi ja tulevansa kohdelluiksi jonain muuna kuin täysivaltaisina britteinä. Kaikki unionistipuolueet ovatkin vaatineet ratkaisun hylkäämistä.
Lojalistien vetäytyminen vuoden 1998 rauhansopimuksesta on osa yleisempää unionistien vastarintaa. Katkeruutta lisää se, etteivät lojalistit voi koronapandemian takia turvautua joukkovoimaan ja mielenosoituksiin.
Kuinka vahvoja Pohjois-Irlannin aseelliset ryhmät ovat?
Vaikka rauhansopimuksen solmimisesta on kulunut 23 vuotta, puolisotilaalliset ryhmät eivät ole kadonneet Pohjois-Irlannista.
Provisional IRA ei enää toimi aseellisena organisaationa, mutta sen johtava elin, Provisional Army Council, on viranomaisten arvion mukaan edelleen olemassa ja sillä on vaikutusvaltaa Sinn Féinissä. Sinn Féin kiistää IRA:n olemassaolon.
Sinn Féin toimii kaikkialla Irlannissa ja on nykyään myös Irlannin tasavallan suurimpia puolueita. Sinn Féin on Suomen vasemmistoliiton sisarpuolue.
Sinn Féin on joka tapauksessa sitoutunut rauhanprosessiin, toisin kuin IRA:n sirpaleryhmät, joilla on viranomaisten arvion mukaan 300–400 aktiivista jäsentä Pohjois-Irlannissa.
Lojalistien puolisotilaalliset organisaatiot ovat edelleen julkisesti läsnä, erityisesti työväenluokkaisilla protestanttialueilla. Belfastin protestanttiset kaupunginosat ovat täynnä UVF:n ja UDA:n suuria seinämaalauksia, jotka viestivät järjestöjen yhä jatkuvaa vaikutusvaltaa.
Yhdistyneen kuningaskunnan tiedustelupalvelun MI5:n ja Pohjois-Irlannin poliisin tuoreen arvion mukaan lojalistien puolisotilaallisiin organisaatioihin kuuluu 12 500 jäsentä, joista UVF:ään 7 500 ja UDA:han 5 000.
KU:n sähköpostitse haastattelema itsenäinen tutkija Iain Turner toteaa, että realistisempi arvio järjestön jäsenistöstä olisi puolet vähemmän, joista suurin osa on keski-ikäisiä tai vanhempia. Turner on vuosien ajan tutkinut UVF:ää ja tuntee järjestön sisältä käsin.
Lojalistien järjestöistä UVF on yhtenäisempi, sen sijaan UDA on hajanainen eikä järjestön johtoelin ole kokoontunut vuosiin.
Puolisotilaallisten ryhmien – niin tasavaltalaisten sirpaleryhmien kuin lojalistien – suojissa toimii myös rikollisia, tosin Turnerin mukaan ainakaan UVF:n johtajiston motivaatio ei ole rikollinen.
UVF ja UDA eivät ole saaneet samanlaista jalansijaa politiikassa kuin Sinn Féin. Suurin unionistipuolue, presbyteerisaarnaaja Ian Paisleyn perustama Demokraattinen unionistipuolue, ei ole linkittynyt aseellisiin organisaatioihin.
Pohjois-Irlannin politiikan kompleksisuutta kuvaa se, että UVF:ään linkittynyt Progressive Unionist Party (PUP) on ainoa vasemmistolainen unionistipuolue. Lojalismi on ilmiönä työväenluokkainen. Protestanttisen työväen keskuudessakin suosituin unionistipuolue on silti konservatiivinen DUP.
Pohjois-Irlannissa ei ole yhtäkään vasemmistopuoluetta, jolla olisi sekä protestanttista että katolista kannatusta.
Ei akuuttia konfliktin uhkaa
Tutkija Turner sanoo, ettei lojalistien vetäytyminen rauhansopimuksesta ole lopullinen eikä absoluuttinen, eikä lojalistien Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin pääministereille sekä Euroopan komissiolle lähettämässä kirjeessä edes välillisesti uhata väkivallalla. Sen sijaan julistus välittää lojalistien suuttumuksen ja kokemuksen petetyksi tulemisesta.
On hyvin epätodennäköistä, että aiemman kaltainen aseellinen konflikti enää syttyisi Pohjois-Irlannissa, Turner arvioi. Harva aseellisissa järjestöissä haluaa sotaa. Vaikka lojalistit olisivat kuinka katkeria, Turner ei usko, että edes Irlannin mahdollinen yhdistyminen kansanäänestyksen tuloksena johtaisi lojalisteja sotapolulle.
– Voin puhua vain UVF:n johtajistosta, mutta ylimmällä tasolla ei ole minkäänlaista halua palata sotaan, Turner sanoo.
Lisäksi on asian käytännöllinen puoli. Aseiden ja räjähteiden hankkiminen olisi nykyään vaikeampaa ja valvontateknologia on paljon aiempaa parempaa.
Miksi lojalistien organisaatiot sitten ovat edelleen olemassa, vaikka ne eivät enää halua palata sotapolulle? Järjestöjen olemassaolo on tullut vaikeaksi oikeuttaa. Yhtenä perusteluna on Provisional IRA:n yhä jatkuva olemassaolo.
Turner muistuttaa, että vaikka puolisotilaalliset järjestöt ovat luovuttaneet aseitaan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, myös 1970-luvun konflikti saatiin käyntiin 1920-luvulta periytyneellä aseistuksella.
Pohjois-Irlanti ei ole normaali yhteiskunta
Pohjois-Irlannin yhteiskunnalliset ongelmat ovat syvemmällä kuin Brexitissä. Pohjois-Irlanti ei ole normaali yhteiskunta. Jako eri poliittisten ja uskonnollisten ryhmien välillä läpäisee yhteiskunnan kaikki tasot poliittisesta järjestelmästä koululaitokseen ja asuinalueisiin.
Vaikka IRA onkin varjo entisestä, on silti ymmärrettävää, että unionistit ja lojalistit suhtautuvat epäluuloisesti Sinn Féiniin. Pelkkä IRA:n rakenteiden olemassaolo on unionistien näkökulmasta pelottavaa. Puolisotilaallisten ryhmien olemassaolo heijastelee yhteiskunnan jatkuvaa tulehdustilaa.
Samaan aikaan unioni rakoilee myös Iso-Britannian puolella. Unionisteja oli enemmistö, kun viimeksi äänestettiin Skotlannin itsenäisyydestä, mutta onko näin enää Brexitin jälkeisessä todellisuudessa?
Brittiläinen nationalismi johti Brexitiin – johtaako Brexit Yhdistyneen kuningaskunnan hajoamiseen? Irlannin yhdistyminen näyttää mahdollisemmalta kuin koskaan aiemmin.