Kari Kuisti

Perhepäivähoitajan palkka voi pudota puoleen, jos vaikkapa sisaruspari jää pois hoidosta. Silti perhepäivähoitajan työ on Jaana Heinisen unelma-ammatti. Juttu on julkaistu 4.12.2020.

Jaana Heininen on työskennellyt Pomarkussa perhepäivähoitajana yli 30 vuotta. Kun hän aloitti, perhepäivähoitajia oli 33. Nyt heitä on vajaan 2 500 asukkaan kunnassa viisi, joista kaksi on väliaikaisesti muissa tehtävissä. Heininenkin vastaa ensi kesään asti Pomarkun vuorohoidosta päiväkodilla.

Hän haluaa palata perhepäivähoitajaksi. Ehdottomasti.

– Olen syntynyt perhepäivähoitajaksi, hän sanoo.

– Haluan tarjota lapsille kiireettömän, rauhallisen, lapsilähtöisen arjen. Päiväkodissa se on aika mahdotonta, koska siellä on paljon aikuisia ja lapsia.

Heininen asuu miehensä kanssa maalaistalossa, joka on peltojen ja metsän ympäröimä.

ILMOITUS

– On ihan eri lähtökohta hoitaa maalaistalossa lapsia kuin päiväkodilla aitojen sisällä. Vierastan karsinaulkoilua. Vien lapset joka aamu metsään leikkimään ja iltapäivät vietämme pihassa.

Elämäntapa

Heininen on elänyt lähes koko elämänsä hoitolasten kanssa, sillä hänen äitinsäkin oli perhepäivähoitaja.

– Olen lapsesta asti tiennyt, että minusta tulee lastenhoitaja. Koululaisena ajattelin opiskella lastentarhanopettajaksi, mutta jo aikaisin tajusin, että se ei ole mun juttu, vaan perhepäivähoitajan työ on se, mitä haluan tehdä.

Hän hoiti kotona pikkusiskoa jo alle kouluikäisenä ja meni 12-vuotiaana ensimmäisen kerran kesätöihin hoitamaan lasta.

– Hoidin kaikki lomat lapsia ja kouluaikaan olin iltaisin ja öisin lapsenlikkana.

Hän on opiskellut perhepäivähoitajan ammattitutkinnon työn ohessa. Ja tehnyt töitä myös esikoulussa, päiväkotiryhmissä, iltapäiväkerhossa ja lapsen kotona.

– Mutta perhepäivähoito on minun juttuni, kutsumustyö, hän sanoo.

Se on myös elämäntapa.

– En ajattele sitä työnä. Moni kysyy, että miksen mene muualle töihin, kun saan niin surkeaa palkkaa, mutta en tee tätä rahasta. Minulle riittää, että pystyn ostamaan ruokaa, polttoainetta autoon ja muun tarpeellisen. Maalla elinkustannukset ovat aika pienet verrattuna keskustaan tai kaupunkeihin, varsinkin nyt, kun lainat on maksettu.

Heininen hoitaa muiden lapsia vapaa-ajallaankin. Lisäksi kolme lastenlasta ovat isovanhemmilla usein.

– Jotkut ihmettelevät, miten jaksan. Kai se on se rakkaus lapsiin. Olen varmaankin syntynyt tätä tehtävää varten.

Lapsilähtöisesti

Heininen tekee työtään lapsilähtöisesti.

– Kuuntelen, mikä on lasten vireystila, hän sanoo.

– Jos he ovat nuutuneita, voimme jäädä sisälle. Tai jos lapset haluavat olla ulkona tavallista pidempään, saatan pidentää ulkoilua. Tykkään toimia tilanteen mukaan.

Päiväkodissa se ei ole mahdollista.

– Pitää suunnitella ja pohtia useamman aikuisen kanssa, mitä tehdään. Perhepäivähoitajana voin vaikkapa päättää, että kun lapset haluavat retkelle, menemme retkelle. Saatamme pakata välipalat mukaan ja syödä ne metsässä. Päiväkodissa retki vaatii isoja järjestelyjä.

Kuuntelen, mikä on lasten vireystila.

Heiniselle on tärkeintä, että saa keskittyä vain lapsiin. Kotona se on mahdollista.

– Pidän siitä, ettei minun tarvitse ottaa aikuisia huomioon. Lapset ovat välittömiä ja näen heti työn tuloksen. Kun lapsella on joku vaikeus tai hän harjoittelee jotain asiaa, on ihana nähdä, että hän oppii asian tai vaikeus helpottuu, hän sanoo.

– Jos on hoidettavana haastava lapsi, jonka kasvua ja kehitystä yritän tukea, on palkitsevaa kun hän ymmärtää, että ei saa muksia, purra tai repiä hiuksista. Tai kun kuulen lapsen toistavan sanojani, kun hän kysyy toiselta, että voisitko leikkiä kanssani tai antaisitko lelun minulle. Silloin tuntuu, etten ole turhaan jauhanut samoja asioita päivästä toiseen.

Hänen periaatteenaan on opettaa lapsille, että heikommista huolehditaan ja kaikki otetaan huomioon.

– Mummoille haetaan posti ja tuodaan kaupasta ruokaa. Kanoja ei potkita. Pienempiä autetaan, Heininen luettelee.

Hän on saanut kiitosta niin vanhemmilta kuin lapsilta, saanut kutsuja rippi- ja ylioppilasjuhliin.

– Paras kiitos on se, kun lapset isompana tulevat sanomaan, että oli ihan paras hoitopaikka ikinä. Silloin tuntuu, että olen tehnyt jotain oikein. Osa hoitolapsistani on jo toista sukupolvea.

Hänestä on surullista, että perhepäivähoito vähenee vähenemistään ja uhkaa loppua. Hän siteeraa psykologian professori Liisa Keltinkangas-Järvistä:

– Varsinkin alle 3-vuotiaalle lapselle paras on maksimissaan kolmen tai neljän lapsen ryhmä ja yksi aikuinen. Lapselle on stressaavaa, kun ympärillä on koko ajan paljon lapsia ja aikuisia. Soisin, että pieni lapsi saisi kasvaa kodinomaisissa oloissa. Kunnissa pitäisi ymmärtää, että lapset tarvitsevat perhepäivähoitajia.

Hänestä myös se on hyvä, että hän tapaa lasten vanhemmat aamuin illoin. Päiväkodeissa voi mennä pitkiäkin aikoja, ettei vanhempia näe, koska lapset saatetaan tuoda ennen kuin vuoro alkaa ja hakea vasta, kun se on loppunut.

– Kuulen aamulla, miten päivä on lähtenyt käyntiin, ja lasta kotiin lähettäessäni voin kertoa, millainen päivä on ollut ja vanhemmat voivat kysyä mitä haluavat.

Pieni ryhmä paras

Perheet haluavat perhepäivähoitoa enemmän kuin sitä on tarjolla. Kuitenkin vain harva kunta panostaa siihen. Heinisestä se on surullista.

– Tuntuu siltä kuin kunnat olisivat päättäneet, että perhepäivähoito lopetetaan, hän arvioi.

– Päiväkodillakin puhumme siitä, että siellä on lapsia, joille päiväkoti ei ole hyvä paikka. On surullista, että lapsi joutuu oirehtimaan ihan turhaan, kun pienemmässä ryhmässä hänellä todennäköisesti menisi paremmin.

Heininen toteaa, että alle kolmevuotias lapsi ei tarvitse mitään kovin ihmeellistä.

– Kunhan opetetaan käymään vessassa, pesemään kädet, istumaan ruokapöydässä ja opetetaan hyviä tapoja. Samalla voidaan harjoitella värejä ja numeroita, vaatekappaleita, laulaa ja leikkiä. Riittää, kun on turvallinen aikuinen, säännöllinen päivärytmi ja kotiruoka.

Perhepäivähoitajalla saa olla yhtä aikaa hoidossa neljä kokopäivälasta ja yksi puolipäiväinen esikoululainen tai koululainen. Lapsia voi olla enemmänkin, jos vaikkapa yksi on hoidossa alkuviikon ja toinen loppuviikon.

Työpäivät saattavat venyä, jos ensimmäinen lapsi tulee aamuseitsemältä ja viimeinen lähtee iltaviiden jälkeen, vaikka perhepäivähoitajan työviikko on 40 tuntia. Työaikaa tasataan vapaapäivillä.

– Kunnissa koetaan vapaapäivien järjestäminen ongelmalliseksi. Siksi kunnat ovat lopettaneet paljon perhepäivähoitoa.

Heinisen mielestä ne ovat järjestettävissä.

– Ennen oli varahoitaja, jolla oli omat tilat päiväkodilla. Lapset saivat olla sielläkin yhden hoitajan kanssa. Päiväkodin omatkin lapset kärsivät siitä, että ryhmässä on vaihtuvuutta, kun perhepäivähoitolapset tulevat nyt ryhmiin varahoitoon.

Ei kiinteää palkkaa

Perhepäivähoitajien saaminen on nykyisin vaikeaa. Heininen tarjoaa lääkkeeksi kahta asiaa: kiinteää palkkaa ja varahoidon järjestämistä.

– Vanhempien pitää tietää, mihin lapsi viedään varahoitoon. Se ei saa olla joka kerta arvoitus.

Hän arvelee, että suurin syy hoitajapulaan kuitenkin lienee se, että palkka määräytyy varattujen hoitopaikkojen mukaan. Yhdestä hoitopaikasta koulutettu hoitaja saa 421,78 euroa kuukaudessa. Perhepäivähoitajille on vuosia yritetty saada kiinteä kuukausipalkka.

– Jos vaikkapa minulta jää sisaruspari pois, palkka putoaa puoleen. Ei päiväkodissakaan hoitajan palkka laske, vaikka lapsia lähtisi pois, Heininen sanoo.

Monet kunnat ovat luovuttaneet, ja puhutaan, että uusia perhepäivähoitajia ei saada mitenkään.

– Ei varmaan saadakaan, jos ajatellaan näin. Sen sijaan pitäisi panostaa perhepäivähoitoon, tukea aloittavia hoitajia.

Hän muistuttaa siitä, että perhepäivähoito on edullinen tapa järjestää lasten hoito.

– Kun vertaillaan perhepäivähoidon ja päiväkotihoidon hintaa, usein tuntuu, että laskelmissa ei huomioida kaikkia kustannuksia, joita päiväkodista tulee. Perhepäivähoidossa sama ihminen hoitaa lapset, tekee ruuan ja siivoaa. Päiväkodissa on hoitajat, keittiöhenkilökunta ja siivoojat. Ja heillä kaikilla on parempi palkka kuin perhepäivähoitajilla. Lisäksi on päiväkodin kiinteistökulut.

Perhepäivähoitajalla on kustannuksia, joita päiväkodissa ei hoitajilla ole. He saavat kulukorvauksia ruokaan. Lisäksi on muu kustannuskorvaus, johon sisältyvät vesi, sähkö, askartelutarvikkeet, lelut ja työvaatteet.

– Mutta se on olematon, Heininen sanoo.

Heininen ei mieti palkkaansa.

– Ei kannata, muuten tulee paha mieli, hän naurahtaa.

– Nautin siitä, ettei minulla ole työmatkaa. Ja arvostan sitä, että saan päättää itse, miten työni teen, toki määrätyissä raameissa. Mutta kukaan ei tule tänne kyttäämään, olenko ulkona lasten kanssa puoli tuntia pidempään jonain päivänä.

– Tällainen vapaus sopii minulle, mutta se vaatii organisointikykyä. Tunnen hoitajia, jotka ovat lopettaessaan sanoneet, etteivät pysty pyörittämään tällaista palettia, jossa ruoka pitää olla valmiina jääkaapissa jo kello yhdeksän.

Lisäksi työ vaatii sen, että oma perhe hyväksyy vieraat lapset omassa kodissaan.

– Meillä puoliso tai lapset eivät koskaan ole sanoneet poikkipuolista sanaa. Se on ehdoton edellytys, kun koti on yhteinen. Koska olen aina ollut perhepäivähoitaja, omat lapseni eivät muusta tienneet kotona asuessaan.

Heinisen puoliso on yrittäjä ja tekee töitä kotoa käsin. Lapset tapaavat hänetkin päivittäin.

– Saattavat pihalla huutaa, että Pekka, tuu antaan kovat vauhdit karuselliin.