Antti Yrjönen

Keskuspankkien ja valtioiden vastuu on koronapandemian jälkeisessä maailmassakin iso.

Sosten pääekonomisti Jussi Ahokas, maailmantalouden on sanottu palaavan pian normaaliksi. Helsingin Sanomat julisti pääkirjoituksessaan 9.3. normaaliaikojen pian koittavan. Mihin nämä väitteet perustuvat?

Tuossa pääkirjoituksessakin toistetaan aika yleiseksi viime aikoina tullut skenaario: koronavirus saadaan hallintaan, taloudet avautuvat, valtiot tukevat elpymistä finanssipoliittisella elvytyksellä, talouskasvu kiihtyy ja työllisyys vahvistuu, inflaatio lähtee kiihtymään ja ylittää keskuspankkien tavoitteeksi asettaman tason, keskuspankit nostavat ohjauskorkoja, julkisia ja yksityisiä talouksia pitää alkaa taas hoitaa tiukka budjettirajoite lähtökohtana.

Sinällään skenaario voi olla monilta osiltaan ihan realistinen. Olemme eläneet nyt vuoden kansainvälisessä taloudessa viruksen armoilla ja käsijarru pohjassa. Valtiot ovat kannatelleet talouden rakenteita ja kotitalouksille on kertynyt säästöjä sekä kulutustarpeita.

”Poliitikoilla ei vain ole ollut kulutushaluja.”

Talouden avautuessa jonkinlainen kysyntäpiikki varmaan nähdään ja hintojen nousuakin muun muassa öljyn hinnan nousun kautta. Mutta se, tuleeko vahvaa kasvua, kuinka pitkään kysyntäveto kestää ja mitä hinnoille keskipitkällä aikavälillä tapahtuu, on kyllä aivan auki.

Tätä olemme käsitelleet kanssasi jo aiemmin, mutta kertaus on tunnetusti opintojen äiti. Onko tällaisen jälkeen enää paluuta johonkin mystiseen vanhaan normaaliin?

ILMOITUS

On tosiaan hyvä kysymys, että mikä se tulevien vuosien ja vuosikymmenien ”normaali” on. Jos normaaliin paluulla viitataan siihen, että epidemiarajoituksia ei enää tarvita ja kiivain julkisen vallan toteuttama talouden kannattelu jää taakse, niin se varmaan toteutuu. Mutta kun muistelemme aikaa globaalin finanssikriisin jälkeen ja ennen koronakriisiä, niin eihän se kapitalistisen rahatalouden meno nyt mitään villiä kysyntäjuhlaa ollut.

Aina kun keskuspankit pyrkivät kiristämään rahapolitiikkaa, talous sukelsi. Valtioiden pitkät korot ovat pudonneet trendinomaisesti 1980-luvun alusta asti. Selvästi yli kolmen prosentin inflaatiota ei ole kehittyneissä talouksissa nähty 1990-luvun alun jälkeen.

Jos tästä jotain voi päätellä, niin talousjärjestelmän rakenteelliset tekijät eivät ole viime vuosina vuosikymmeninä luoneet minkäänlaisia edellytyksiä sellaisille skenaarioille, joita nyt ehkä visioidaan. Siis nopean kasvun, inflaation ja korkeiden korkojen talouskehitykselle.

Eli jos haikaillaan paluuta vanhaan normaaliin, niin oikeastaan se ei edes mittavasti eroa koronatalouden ajasta. Edelleen keskuspankkien ja valtioiden on pidettävä huolta siitä, että edes jonkinlaista kasvua kapitalistisissa talouksissa nähdään.

Jatketaankin sitten keskuspankkikapitalismista. HS julkaisi pitkän jutun, jossa käsiteltiin keskuspankkien kasvanutta roolia maailmantaloudessa. Siinä nousi esiin väite, että pitemmän päälle keskuspankkien voimakkaat tukitoimet ajavat täystuhoon ja hyperinflaatioon. Miksi näin ei vielä ole käynyt?

Tähän voisi vastata varmasti kokonaisella artikkelilla, mutta yritetään lyhyesti. Jos ymmärsin oikein, tuossakin artikkelissa keskuspankkien tuki valtioille oli ongelma, joka lähtee purkautumaan sitä kautta, että poliittisten päätöksentekijöiden budjettirajoite löystyy, kun rahapolitiikalla ei julkista kulutusta pyritä määrätietoisesti patoamaan esimerkiksi antamalla markkinakorkojen nousta. Tällaisessa tilanteessa piilee siis niin sanottu moraalikadon riski.

Todellisuus on kuitenkin näyttänyt, että rahapolitiikalla voidaan tukea velkaantuneita valtioita erittäin voimakkaasti ja pitkään ilman, että julkinen kulutus lähtisi käsistä. Keskuspankkirahoitus ja valtion korkojen painaminen alas ei ole johtanut finanssipoliittiseen hurlumheihin. Päinvastoin esimerkiksi Euroopassa ja euroalueella finanssipolitiikka on pysynyt varsin tiukkana.

Koronakriisin keskelläkin kärsimme pikemminkin liian vähäisestä julkisesta kulutuksesta. Keskuspankithan ovat joutuneet jopa anelemaan valtioilta vahvempaa finanssipoliittista elvytystä.

Poliitikot ovat siis painaneet jarrua, vaikka keskuspankit ovat jopa pyytäneet polkemaan kaasua. Miksi ihmeessä?

Poliitikoilla ei vain ole ollut kulutushaluja. Ainakin se kertoo siitä, että toteutettu keskuspankkirahoitus ei ainakaan nopeasti tuhoa päätöksentekijöiden talouspoliittista moraalia. Onhan tietysti mahdollista, että niin tapahtuu välttämättä joskus hamassa tulevaisuudessa. Mutta nyt tosiaan näyttää siltä, ettei käsistä lähtevä finanssipolitiikka ole väistämätön lopputulos, kun keskuspankit tukevat erittäin aggressiivisesti valtioiden rahoitusolosuhteita.

Jos pitää muodostaa hypoteeseja siitä, miksi on näin, sanoisin seuraavaa: poliitikot ymmärtävät edelleen kovan budjettirajoitteen, joka liittyy talouden tuotantoresursseihin: teknologiaan, pääoman saatavuuteen, työvoiman saatavuuteen ja materiaalisiin resursseihin. Kun tätä ajatellaan riittävän paljon, kuluttaminen lopetetaan jo paljon ennen kuin nuo rajat saavutetaan.

Toinen selitys on se, että talouspoliittinen ajattelu valtaapitävissä puolueissa on Euroopassa edelleen konservatiivista ja tiukan talouspolitiikan nimiin vannovaa. Eihän silloin mitkään rahoitusolosuhteet kannusta päätöksentekijöitä lisäämään julkista kulutusta, jos sitä pidetään ideologisesti vältettävänä asiana. Poliitikot eivät siis yksinkertaisesti reagoi keskuspankkirahoitukseen, niin kuin ”teoria” sanoo.

Kolmanneksi sanoisin, että luottamus keskuspankin tukeen on Euroopassa eurokriisin hoitamisen jälkeen edelleen hataralla pohjalla. Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa voi olla vaikea innostua elvytystoiveista, kun pelkona on se, että muutaman vuoden päästä taas hanat vedetään kiinni. On siis parempi mennä eteenpäin tasaisella kitkutuksella kuin valtavilla kiihdytyksillä ja äkkijarrutuksilla. Lopultahan keskuspankkien tuki on kuitenkin aina poliittista ja poliittiset suhdanteet voivat vaihdella.

Nostit uudessa Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessäsi esiin finanssipolitiikan ja rahapolitiikan mahdollisuuden pelata hyvin yhteen. Avaatko hieman mitä tarkoitat?

Oikeastaan sitä, että kun ei ole olemassa mitään automaattisia mekanismeja, jotka vievät raha- ja finanssipolitiikkaa samaan suuntaan, niin pitäisi ryhtyä niiden määrätietoiseen koordinointiin. Esikuvaksi tälle voisi Euroopassa ottaa vaikka sen, mitä tapahtuu juuri nyt Yhdysvalloissa.

Siellä presidentti Joe Bidenin hallinto on siirtymässä progressiivisemman keynesiläisyyden tielle, mistä viime viikolla hyväksytty 1 900 miljardin dollarin [Suomen valtion budjetti oli vuonna 2020 noin 57,7 miljardia] koronaelvytyspaketti antaa esimakua. Samalla keskuspankki Fed on viestinyt, että se katsoo rauhassa talouden ja työmarkkinoiden elpymistä, eikä säntäile, vaikka finanssipolitiikka saisikin talouteen ja kokonaiskysyntään vauhtia.

Tällä tavalla talouspolitiikan molemmat kanavat on viritetty samalle taajuudelle. Kuten edellä kuvasin, Euroopassa näin ei todellakaan vielä ole.

Olisiko tässä sitten se seuraava askel keskuspankkikapitalismissa vai minne seuraavaksi astutaan? Ei kai vain pimeään tunneliin?

Olen jo ennen koronakriisiä siinä ”vanhassa normaalissa” ennustanut, että valtion ja finanssipolitiikan vahvempi rooli tullaan näkemään kapitalismin kovien lakien puristuksessa. Kun yksityiset reaalitaloudelliset investoinnit eivät riitä pitämään kokonaiskysyntää lähelläkään täystyöllisyystasoa, ja vaikka rahapolitiikka on venytetty äärimmilleen, ei ole muuta vaihtoehtoa. Jos pitää jokin tilanne nimetä uudeksi normaaliksi, niin olkoon tämä sitten se.

Pimeä tunneli voi seurata esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon prosessien yhä kiihtyessä ja ilmastotoimien sekä ekologisen jälleenrakennuksen viipyessä. Mutta jos talouspolitiikassa löydetään edellä kuvattu koordinoitu malli, niin myös ekologisesti kestävän yhteiskunnan rakentaminen on todennäköisempää.

Jos näitä haasteita pyritään ratkomaan kapitalismin sisällä, niin ainakin kaikki talouspolitiikan välineet pitää ottaa täysimääräisesti käyttöön. Muuten viimeinen saa sammuttaa sieltä tunnelista valot.