Jarkko Mänttäri

Vieläkö muistat ne omaisesi tai muut elinpiiriisi kuuluvat ikääntyneet, jotka pukeutuvat vuodesta toiseen samaan palttooseen ja linttaan astuttuihin kenkiin? Muistatko ihmetelleesi leipäjonojen asiakaskuntaa ja iäkkäiden ihmisten määrää siellä? Muistatko sen kiusallisen tilanteen, kun apteekissa asioidessasi kuulit jonkun sanovan, ettei hän otakaan tarvitsemistaan reseptilääkkeistä kuin osan? Muistatko, kun ruokakaupassa tuskastuit pyörätuolilla tai rollaattorilla liikkuvan asiakkaan halpojen nakkipakettien vertailuun ja ostoksensa maksuun pienillä kolikoilla, kun sinulla olisi ollut kiire?

Nyt moni heistä on tunnollisesti elänyt kuukausia karanteenissa – kuka tiukemmassa, kuka väljemmässä – estääkseen terveydenhuollon kuormittumisen korona-aikana. He ovat niitä, jotka ennestään pienestä talousbudjetistaan ovat maksaneet nyt kauppojen kotiinkuljetusmaksuja, asioineet aamuvarhaisella siinä kalliissa lähikaupassa, pyytäneet tuttavaansa asioimaan puolestaan apteekissa ja tietysti maksaneet siitä bensarahat tai bussilipun sekä hieman vaivanpalkkaa. He ovat niitä, jotka elävät vuodesta toiseen juuri ja juuri toimeentulotukirajaa hipoen. He ovat niitä, joihin terveydenhuollon asiakasmaksut ja lääkkeiden korkeat omavastuuosuudet osuvat kipeimmin ja joilta ”koronakulut” ovat vieneet ison osan ruokarahoistakin.

Joillakin paikkakunnilla ruoka-apua tarjoavat tahot ovat toimittaneet ruokakasseja heidän oviensa taakse. Joillakin paikkakunnilla taas on saanut maksutonta apua asiointiin. Otsikot eivät kerro koko totuutta: suurin osa heistä on jäänyt ilman apua.

Unohdatko sinäkin heidät nyt? He ovat tehneet osuutensa noudattamalla suosituksia, mitä koronan torjumiseen tulee. Nyt on aika, että tekisimme osuutemme ja muistaisimme heidät kun väliaikaisesta toimeentulotuen korotuksesta, muusta määräaikaisesta sosiaaliturvasta tai avun antamisesta päätetään. He ovat odottaneet vuoroaan hiljaa ja kärsivällisesti. Joko nyt olisi heidän vuoronsa?

Jorma Talikka
Janakkala