Marinin hallituksen koulutuspolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi on nostettu Suomessa asuvien osaamistason nosto ja tasa-arvon lisääminen. Vasemmistoliitto lähti hallitukseen edistämään näitä tavoitteita etenkin laajentamalla oppivelvollisuutta 18 ikävuoteen asti ja panostamalla jatkuvaan oppimiseen.
Eduskunta päätti joulukuussa oppivelvollisuuden laajentamisesta. Vuoden lopulla julkaistiin myös hallituksen koulutuspoliittisen selonteon luonnos ja jatkuvan oppimisen ohjelma, jotka linjaavat tulevia koulutuspoliittisia askeleita.
Uudistuksilla vastataan etenkin kahteen suureen yhteiskunnalliseen muutokseen. Ensimmäinen koskettaa talouden ja työelämän muutosta, jonka seurauksena työntekijöiden osaamistasovaatimukset tulevat kasvamaan.
Jos mitään ei tehdä, poikien keskimääräisesti heikompi koulumenestys kertautuu moninaisina yhteiskunnallisina ongelmina.
Peruskoulun varassa olevien asema työmarkkinoilla on heikentynyt. Valtaosa uusista työpaikoista edellyttää korkea-asteen osaamista.
Toinen suuri muutos on tapahtumassa Suomen väestön ikärakenteessa. Työikäisten määrä on vähenemässä. Tasapainon ylläpitämiseksi nykyistä pienemmän työväestön tuottavuutta on kasvatettava osaamistasoa nostamalla. Tämä edellyttää myös lisää tasa-arvoa, jotta entistä suuremmalla osalla on mahdollisuus kouluttautua pitkälle.
Viime vuosikymmeninä etenkin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on määritellyt tilannekuvan ja suotuisat tavat vastata tietokapitalismin osaamistarpeisiin.
Jäsenmaidensa kilpailukykyä kehittävä OECD katsoo, että kansantalouksien menestys edellyttää jatkuvasti korkeampaa osaamistasoa. Koulutus nähdään yhä vahvemmin kansainvälisenä oppimiskilpailuna. Tuloksia mitatakseen OECD on järjestänyt esimerkiksi PISA-testejä, joissa Suomi on menestynyt hyvin.
Vasemmistolainen politiikka on pyrkinyt aina lisäämään kaikkien yhdenvertaisia mahdollisuuksia koulutukseen. Oppimista on ylistetty, koska se mahdollistaa sekä luokkatietoisuuden että luokkanousun.
Tänä päivänä vasemmiston lisäksi pääoma ymmärtää koulutuksen yhteiskunnallisen merkityksen. Suunnasta on muodostunut yhteinen.
Yhteinen suunta ilmenee tällä hetkellä kirkkaimmin jatkuvan oppimisen tavoitteissa. Vasemmiston johdolla valmisteltu jatkuvan oppimisen ohjelma on tuorein esimerkki OECD:n vaikutusvallan vahvistumisesta.
Jatkuvan oppimisen voi kiteyttää kansalaisen läpi elämän kestävänä valmiutena kehittää ennakoivasti osaamistaan markkinoiden tarpeiden mukaisesti.
Vasemmistolainen koulutuspolitiikka pyrkii nostamaan osallistumisastetta ja koulutustasoa. Tällä hetkellä ei kuitenkaan juuri pohdita, mitä tuo koulutus sisällöltään on ja mikä sen tarkoitus on.
Esimerkiksi nyt toteutettua oppivelvollisuuden laajentamista ei voi verrata merkitykseltään peruskoulu-uudistukseen. Peruskoulu oli koulutusjärjestelmän sisällöllinen uudistus, jonka yhteydessä muun muassa luovuttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä, laadittiin uudet opetussuunnitelmat ja uudistettiin opettajankoulutus.
Koulutuksen tarkoitus vaikuttaa typistyneen hallituksen puheissa työvoimapolitiikaksi ja arvontuotannon välineeksi.
Julkisen sektorin kuntatason työntekijät ovat nyt suurten haasteiden edessä, kun heidän on onnistuttava pitämään kaikki nuoret koulutuksen parissa täysi-ikäisyyteen asti. Samaan aikaan on pyrittävä saamaan jatkuvan oppimisen piiriin erityisesti matalasti kouluttautuneet henkilöt, jotka osallistuvat vain vähän osaamisensa päivittämiseen.
Ei ole selvää, miten uudistusten ja ohjelmien tavoitteisiin käytännössä päästään. Mieleen tulee väistämättäkin viime aikoina paljon keskusteluttanut Tiina Lymin ohjaama Sisäilmaa-minisarja, joka kuvaa mainiosti miten poliittisen- ja virkamiesjohdon suunnittelemat ”hypermahdollistamismallit” törmäävät virkamiesten käytännön mahdollisuuksiin toteuttaa työtään.
Vasemmistoliiton puheenjohtaja, opetusministeri Li Andersson (vas.) on puhunut siitä, että nyt on tärkeää antaa uudistusten uuvuttamille koulutussektorin työntekijöille aikaa ja resursseja tehdä työnsä hyvin.
Uupumus ei kuitenkaan välttämättä johdu uudistusten määrästä, vaan tavasta, jolla ne ovat irtaantuneet koulutuksen järjestämisen käytännön reunaehdoista.
Koulutussosiologi Hannu Simola on nimittänyt viime vuosikymmeninä suomalaista koulutuspolitiikkaa leimanneita sisällöstä ja käytännöstä irtaantuneita uudistuksia toiveajattelun rationalismiksi.
Ministeriöissä ja etujärjestöissä nyt vallitseva rationaalisuus perustuu OECD:n osoittamalle jatkuvan oppimisen välttämättömyydelle.
Vaikuttaa kuitenkin toiveajattelulta, että matalasti koulutettujen osaamistasoa voidaan nostaa jatkuvan oppimisen ohjelman esittämillä lyhyillä, yksilöllisesti räätälöidyillä täsmäkoulutuksilla samaan aikaan, kun ammatillinen koulutus nojaa opetuksen ja opiskelun sijaan olemassa olevan osaamisen tunnistamiselle ja tunnustamiselle.
Hallituksen kiireellisenä koulutuspoliittisena tavoitteena tulee olla ammatillisen koulutuksen laadun parantaminen. Tämä on tärkeää, jotta oppivelvollisuuden laajentaminen voidaan käytännössä toteuttaa.
Jatkuvan oppimisen ohjelmassakin todetaan, että mikäli ihmisellä on riittävä peruskoulutus, kehittää hän todennäköisesti osaamistaan läpi työuransa. Lisäksi koulutuksen eriarvoistumiskehitys on nähtävä entistä selkeämmin.
Se koskettaa etenkin koulujen sisäistä eriarvoistumista, mikä on voimistunut painotettujen luokkien muodossa paluun tehneiden tasoryhmien kautta. Jos mitään ei tehdä, poikien keskimääräisesti heikompi koulumenestys tulee kertautumaan moninaisina yhteiskunnallisina ongelmina.
Hallitus ei ole myöskään ottanut riittävän vakavasti koulutusmahdollisuuksien maantieteellistä eriarvoistumista.
On vaikea kuvitella, miten kestävien ratkaisujen luominen olisi mahdollista ilman tutkimusta. Hallitus puhuu tutkitun tiedon merkityksestä, mutta seuraavat vuosikymmenet suomalaista koulutuspolitiikkaa linjaava koulutuspoliittinen selonteko on yli tuhat mielipidettä yhteen nitova katsaus, jonka tutkimusperustaisuus jää hyvin vaatimattomammaksi.
Lukuisat tutkimukselliset kehittämishankkeet ovat tuottaneet hyviä tuloksia, mutta ne ovat päättyneet hankerahoituksen loppumiseen ja hautautuneet kansainvälisten trendien alle.
Konkreettinen ehdotus vasemmistoliiton varapuheenjohtajalle, opetusministeri Jussi Saramolle: edistä ammatillisen koulutuksen pitkäjänteistä kehittämistä perustamalla ammattikasvatuksen professuuri, jollainen Suomesta tällä hetkellä puuttuu.
Ennen hallitukseen lähtemistä vasemmistoliitossa puhuttiin kokeilevasta yhteiskunnan kehittämisestä. Tarvitaan perustulokokeilun kaltaisia laajoja tutkimuksellisia kokeiluja, jotta koulutuspoliittisten aloitteiden käytännön toimivuutta voidaan arvioida.
Tämä koskettaa muun muassa koulutuspoliittisen selonteon mittavinta avausta nykyistä yhtenäisemmästä toisen asteen koulutuksesta. Marinin hallituksella on vielä aikaa toteuttaa tutkimusperustaista koulutuspolitiikkaa, jota ei ole välittömästi kytketty pääoman uusintamisedellytysten vahvistamiseen.
Kirjoittaja on kasvatustieteen väitöskirjatutkija, aineenopettaja ja Vasemmistoliiton koulutuspoliittisen työryhmän varapuheenjohtaja