Tarinan mukaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan esitti virkaan astuttuaan toiveen nähdä Valkoisen talon sotahuoneen. Todellisuudessa tällaista huonetta ei löydy, vaan on olemassa ainoastaan Stanley Kubrickin elokuvassa Tohtori Outolempi.
– Oli tarina totta tai ei, osoittaa se kiinnostavalla tavalla, kuinka kuvitteellisten maailmojen ilmiöt voivat siirtyä osaksi omaa poliittista todellisuuttamme.
Näin kertoo jyväskyläläinen politiikan tutkija Miia Huttunen, jonka tutkimus elokuvissa esiintyvistä stereotypioista julkaistiin hiljattain Jyväskylän yliopistossa. Aiheen pariin hän ajautui viiden vuoden takaisen pakolaiskriisin johdosta.
Kriisi vahvisti pelkoa kulttuurista erilaisuutta kohtaan. Tilanne sai Huttusen kysymään, emmekö ole oppineet mitään siitä miten kulttuurisia eroja hyödynnetään rasistisia päämääriä varten.
– Moni muistaa valokuvan kolmevuotiaan Alan Kurdin ruumiista tyhjällä hiekkarannalla. Pakolaiskriisi sai konkreettisen muodon juuri tällaisten kuvien kautta. Nämä visuaaliset kuvaukset aiheuttivat paitsi tunteellisia myös poliittisia reaktioita.
Elokuvat rakentavat kuvaa
muista kulttuureista
Elokuvat tuottavat ihmisille mielikuvia maailmasta ja siitä millaisia eri kulttuureista tulevat ihmiset ovat. Siksi ne eivät ainoastaan kuvaa maailmaa vaan myös rakentavat kuvaa maailmasta.
Hyvä esimerkki tästä ovat WTC-iskujen jälkeen tehdyt Hollywood-elokuvat, kuten Irakin sotaa kuvaava American Sniper.
– Elokuva on pelottava esimerkki siitä, miten ylläpidetään stereotyyppistä kuvaa toisesta kulttuurista. Elokuvan voidaan äärimmillään nähdä rakentavan yksiulotteista kuvaa alempiarvoisesta ja epäinhimillisestä vihollisesta joka täytyy tuhota, kertoo Huttunen.
Elokuvan julkaisun jälkeen raportoitiinkin huomattavaa kasvua Yhdysvaltojen muslimiväestöä kohtaan sosiaalisessa mediassa esitettyjen väkivaltaisten uhkausten määrässä. Näiden syyksi esitettiin juuri elokuvassa esiintyvää kuvaa arabeista ja muslimeista.
Stereotyyppisten viholliskuvien avulla vieras ja uhkaava pyritään tekemään ymmärrettäväksi – ja samalla hallittavaksi.
Kulttuuridiplomatiaa
tehdään elokuvan keinoin
Tutkimuksessaan Huttunen käyttää esimerkkinä Unescon ja Britannian elokuvainstituutin vuonna 1959 julkaisemaa elokuvakatalogia Orient: A Survey of Films Produced in Countries of Arab and Asian Culture.
Katalogin pyrkimys on edistää elokuvien esittämistä, jotka voisivat tarjota länsimaiselle yleisölle asiantuntevamman kuvan ”itäisten kansojen kulttuurisista tavoista”.
– Tämä pyrittiin toteuttamaan korostamalla eroja näiden kahden eri kulttuurialueen välillä.
Kulttuuridiplomatia edellytti, että on olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa kulttuuria, itäinen ja läntinen joilla kummallakin omat erityispiirteensä, kertoo Huttunen.
Näille eroille annetaan kasvot elokuvan kautta. Samalla katalogi kuitenkin nostaa Huttusen mukaan esiin kysymyksen siitä, kuinka todellisia nämä erot itse asiassa ovat.
– On myös tärkeää kysyä, palveleeko niiden korostaminen tosiasiassa täysin päinvastaista tarkoitusta.
Elokuvat ovat
vain näennäisesti epäpoliittisia
Moni Huttusen käsittelemistä elokuvista pyrkii sanomaan jotain yhteiskunnasta. Useiden kohdalla kuitenkin niiden alkuperäinen yhteys ja tarkoitusperät muutettiin palvelemaan täysin toisenlaisia päämääriä.
Eräs tällainen elokuva on japanilaisohjaaja Akira Kurosawan vuonna 1945 julkaistu teos Ne, jotka astuvat tiikerin hännälle. Täynnä Japanin kulttuurihistoriallista kuvastoa oleva teos ymmärrettiin alkujaan yli-isänmaallisena elokuvana.
– Elokuva tulkittiin pitkään kunnianosoituksena perinteisille japanilaisille arvoille ja erityisesti samurai-sotilasluokalle, Huttunen kertoo.
– Unesco puolestaan pyrki elokuvan kautta luomaan positiivista ymmärrystä kulttuurien välisistä eroista, kuitenkin tuomalla nämä erot vahvasti esille, hän jatkaa.
Samoista lähtökohdista huolimatta päämäärät olivat päinvastaisia.
Kulttuuristen erojen ja ylipäänsä historian sisäistäminen onkin Huttusen mukaan helpompaa, kun ne on tarinallistettu ja kuvallistettu, esimerkiksi juuri elokuvan keinoin. Suurin kysymys on, millaisia poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen.
Elokuvien – ja laajemmin populaarikulttuurin – avulla voidaankin lopulta pönkittää mitä erilaisimpia asioita. Vertasihan Ison-Britannian nykyinen pääministeri Boris Johnsonkin itseään sarjakuvasankari Hulkiin brexitin luoman epävarmuuden ympäröimässä Isossa-Britanniassa.