Suomen hyvinvointivaltion tunnusmerkistö on osoittanut vahvuutensa myös uudentyyppisen kriisin keskellä, kirjoittaa Li Andersson kolumnissaan.

Näihin aikoihin viime vuonna olin syömässä vanhan hyvän ystävän kanssa. Puimme yhdessä kulunutta vuotta ja hetkeä aiemmin päättynyttä hallituskriisiä, joka oli johtanut pääministeri Antti Rinteen eroon ja Sanna Marinin valintaan pääministeriksi. “Melkoinen vuosi”, sanoin muistellessani eduskuntavaaleja, hallitusneuvotteluita ja pääministerin eroon johtanutta hallituskriisiä: ”Nyt saadaan vihdoin työrauhaa ja mahdollisuus keskittyä asioiden eteenpäin viemiseen.” Hyvä ystäväni sanoi vähän aikaa sitten miettineensä minua ja tätä lausuntoa useasti kuluneen vuoden aikana. Ei tullut työrauhaa ei, sen sijaan tuli maailmanlaajuinen pandemia.

Tämä vuosi on ollut kaikille raskas. Kenelläkään ei ole ollut ohjekirjaa, kristallipalloa tai aikaisempaa kokemusta koronaviruksen torjunnasta, ja siksi olemme kaikki joutuneet sietämään epävarmuudessa elämistä. Virkakunta niin valtion kuin kuntien tasolla on joutunut valmistelemaan ja toimeenpanemaan ennennäkemättömiä toimenpiteitä kuten ravintoloiden, koulujen ja rajojen sulkemisia. Niin lapset kuin aikuiset ovat joutuneet kokemaan ennennäkemättömän digiloikan, kun opetus, työt, harrastukset ja pikkujoulutkin siirrettiin etäyhteyksien kautta toteutettaviksi. Sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetuksessa työntekijät ovat venyneet uskomattomiin suorituksiin, mutta liian usein oman jaksamisensa kustannuksella.

Mutta vaikka korona on vaikuttanut meidän kaikkien arkeen, on myös tärkeää ymmärtää, että se ei ole kohdellut meitä tasa-arvoisesti. Ne lapset ja nuoret, jotka jo ennen koronaa tarvitsivat muita enemmän tukea oppimiseen ja hyvinvointiin, ovat kärsineet koronasta eniten. Sama pätee niihin perheisiin, joissa oli taloudellisia huolia ja turvattomuutta jo ennen pandemiaa. Kaikki työntekijät eivät ole voineet valita itsensä suojaamista etätöillä, ja toisaalta vierailurajoitukset ovat lisänneet monen ikäihmisen yksinäisyyttä.

Kun me nyt kuljemme kohti valoisampia aikoja rokotteen ja vuodenaikojen ansiosta, on myös hyvä hetki pysähtyä pohtimaan, mitä oppeja haluamme kantaa tästä vuodesta mukanamme.

Suomalainen yhteiskuntamalli on pandemian oloissa taas kerran osoittanut vahvuutensa. Kansainvälisissä keskusteluissa pyritään selittämään Suomen tähänastisia onnistumisia koronan hoidossa muun muassa väestötiheydellä tai pienillä perhepiireillä. Itse nostaisin esille yhteiskunnassa vallitsevan keskinäisen luottamuksen, kansainvälisesti verrattuna laajan tasa-arvon ja hyvin toimivat julkiset palvelut. Suomen hyvinvointivaltion tunnusmerkistö on osoittanut vahvuutensa myös uudentyyppisen kriisin keskellä. Täällä luotetaan viranomaisiin ja ollaan valmiita noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, tulotaso ei estä hoitoon hakeutumista tai sen saamista, ja niin koulutus kuin sosiaali- ja terveydenhuolto toimivat, vaikka olosuhteet olisivat täysin poikkeukselliset.

ILMOITUS

Siksi tärkein tehtävä, joka meillä on edessämme niin ensi kuin sitä seuraavien vuosien aikana, on tehdä ratkaisuja, joilla minimoidaan koronan haitalliset vaikutukset tasa-arvolle ja terveydelle. Kunnissa on kertynyttä hoivavelkaa, joka pitää purkaa, oppimiserojen arvioidaan kasvaneen, perheiden kuormitus on kasvanut, ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt.

Koronakriisi osoitti meille, että terveys ja talous eivät ole vastakkaisia, vaan parasta talouspolitiikkaa on tehdä kaikki tartuntojen määrän minimoimiseksi. Toivon, että maailma on valmis oppimaan myös sen, että tasa-arvoa ja taloutta ei pidä nähdä toisilleen vastakkaisina. Hyvä osoitus tästä on, että ne maat, jotka ovat valmiita panostamaan kansalaisten tasa-arvoon ja palveluihin, pärjäävät sekä kriiseissä että normaalioloissa paremmin.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton puheenjohtaja.

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!