Pontus Purokuru

Uudenlaisesta eräkirjallisuudesta haaveileva esseisti Pontus Purokuru vaelsi Norjan Guolasjávrilta Suomen Valtijoelle ja takaisin viime heinäkuussa. Hän kirjoitti tekstin teltassa myrskyn keskellä. KU:n lukijat voivat muistella jouluvalojen tuikkeessa yhdessä Purokurun kanssa kesäisiä telttatunnelmia myrskyn keskellä.

Hypin alasti norjalaisessa tunturissa ja kaadan kahvikupilla vettä päälleni, jotta saisin pestyä edes sukuelimet.

On huonoin vaellussää 25 vuoteen. Rankkasade Haltin lähistöllä läpäisi sadevaatteet alushousuihin asti. Kuusiasteinen kosteus tihkuu kaula-aukoista ja hihansuista. Lahkeet hörppivät vettä jokien ylityksissä. Kahlaamisesta märät jalat viimeistelevät sukkien vastenmielisyyden.

Kuivatan vaatteita ja kenkiä autiotuvassa. Kaminalla lämpenee vaatteiden lisäksi kattila, jolla saa alkeellisen suihkun.

Autiomaat osoittavat, miten suhteellinen kokemus luksuksesta on. Kun nukkuu kosteassa teltassa ja jäinen puhuri estää uimisen tunturilammessa, kuiva tila ja kattilallinen kuumaa vettä tuntuvat ylelliseltä. Ylenmääräiseltä tuntuu myös aika, jonka voi käyttää miten huvittaa, koska kelloja ei ole.

Tästä luksuksessa pitäisi olla kyse: suhteellisesta kokemuksesta, ei kasvavasta määrästä tympäännyttäviä tavaroita, joiden tieltä on hakattava metsät ja työläiset.

ILMOITUS

Kun harhailin pohjoisessa erämaassa neljä vuotta sitten, syntyi ajatus hedonistisesta vaelluksesta. Valitaan kaunis maasto ja pystytetään leiri pariksi päiväksi, jotta on aikaa ajatella ja kalastaa.

Mukavuusalueen sijaan päädyin kurimukseen.

Dokumentaristi ja luontokuvaaja Petteri Saario kirjoittaa Luonnon lumo -kirjassaan, kuinka erämaassa saa olla vapaa, ”oma hienhajuinen herransa”. Kokemukseni on tällä kertaa päinvastainen kuin romanttisella Saariolla. Erämaa on suuri putka. Teltat ovat sellejä ja itikoiden verikärsät pamppuja.

Todellisen luonnon armeijan muodostavat sade ja myrskytuuli, ja niin kuin poliisi tosipaikan tullen väistää sotilaita, katoavat kaksisiipiset hyönteiset myrskyn alta. Lohtu on lievä, sillä jo ensimmäisenä vaelluspäivänä vesialtaiden varaventtiilit eivät riitä ja maasto antaa ylen. Olemme sateen maailmassa. Kylmyys kourii maksasta.

Autiotuvasta on kynnys palata tuulen möyrimän maan ankaruuteen. Kiistelemme, jatkaako syvemmälle kaakkoon, kohti Valtijokea, vai pysytelläkö hirsien turvassa.

Erämaa on suuri putka. Teltat ovat sellejä ja itikoiden verikärsät pamppuja.

Tunturivaellus on välitön korkeakoulu. Ensimmäisten päivien opetuksia: olosuhteet ratkaisevat kaiken, ei tahdonvoima; varustautumalla ihminen voi selvitä lähes mistä tahansa, kun taas ilman varusteita vaara on todellinen; yhteiset resurssit pelastavat meidät ja tarjoavat viimeiset paikat, joissa hengittää vapaasti.

Jokamiehenoikeus on yhteinen resurssi, samoin erämaa-alueet, luonnonpuistot ja autiomajat. Nämä yhteiskäytössä olevat hirsimökit ovat oikeastaan suoraviivaista sosialismia. Valtion Metsähallitus rakentaa ja ylläpitää asumuksia, jotka ovat avoimia ja maksuttomia. Ketään ei voi käännyttää tuvalta, eikä taloa saa lukita. Autiomajoja on Suomen Lapissa yli 450, kun mukaan lasketaan porokämpät ja epäviralliset tuvat.

Jos Käsivarressa ramppaa Norjan ja Suomen välillä, on vaikea olla vertailematta maiden tupakulttuureja. Norjan puolen kämpässä miljöö on koreampi mutta leväperäisempi. On viinilasit, verhot ja muovikukkia, ja silti huussi haisee, polttopuut ovat kosteita ja lahoja, murenevat halkeamisen sijaan ja palavat hitaasti. Suomen kämppiä hoidetaan paremmin, mutta ne ovat askeettisempia ja tiukemmin ohjeistettuja.

Astun kahden vaelluskumppanin kanssa takaisin sateeseen ja kuljen tuulen mukana etelään poroaidan ja Kopmajoen ylitse. Seuraava autiomaja on ahdas ja kuuma koppi, jonka homeiset seinät vuotavat ja ilma on ruskeana voissa paistuvan taimenfileen kärystä.

Tuvassa ultrakevyitä varusteitaan kuivattelee kaksi äärimmäisen matalan rasvaprosentin miestä. He sanovat olevansa erämaassa vain sadetta pitämässä. Varsinaisesti he harrastavat kalliokiipeilyä ja vapaalaskua. Sateella ihmisen ote vuorenrinteeseen on liukas, joten he päättivät kiipeämisen sijaan juosta Kalottireittiä. Miehillä on vain seitsemän kilon reput eikä telttaa tai vaelluskenkiä. Lenkkarit kantavat jokien ja kosteikkojen läpi kymmenien kilometrien päivävauhdilla. Mukana kulkee virveli, sipsilaatikko ja säkki perunoita.

Tuvan ovea jyskytetään. Sisään punkeaa henkihieveröisiä miehiä. Sanovat olleensa märkinä pari päivää. Koska olemme enimmäkseen kuivia, väistymme maastoon.

Verkko ei kanna kairaan. Erämaassa irtoaa Google-proteesi. Tarvitaan ruumiillistunutta tietotaitoa: miten pystyttää teltta myrskyssä nopeasti ja tukevasti, miten suunnistaa rakan ohi, mistä ylittää tulviva joki. Ei voi seurata ohjeita Youtubesta tai tarkistaa yksityiskohtia Wikipediasta.

Taitoa tarvitaan, kun yön tullen saavutamme Valtijoelta sopivan ylämutkan ja märkä tuuli yltyy. Lämpö laskee entisestään. Vahvistamme jokaisen vaarnan ja narun kivellä. Silti teltta lepattaa kuin lentoon lähtevä. Jalkopää nousee ilmaan, vaikka sisällä makaa. Rommitoti lämmittää valkoiseen uneen.

Herään myrskyhorteessa siihen, että tärisen kylmästä. Makuupussi, jonka pitäisi suojata seitsemän asteen pakkaselta, ei suojaa Käsivarren heinäkuulta. Puen kaikki vaatteet, pipon ja hanskatkin. Hengitys höyryää. Teltta on surkea saareke jäisessä sumussa.

Ankaruus tekee sovinnaiseksi. Oleminen pelkistyy elintoimintoihin ja suurimman epämukavuuden välttämiseen. Jos yön jälkeen on kunnianhimoja, ne hiipuvat päivän mittaan, kun karumaan kalseus tylsyttää aamujen takomat terät.

Seuraavana päivänä, kun pohjoistuuli pirskottaa hyytäviä mausteita entisestään ankeaan sadesoppaan, vaelluskumppanit tulevat järkiinsä ja myöntävät, että viisainta on etsiä suojaa autiotuvista. Sade pitää pienen tauon, pakkaamme teltat ja nostamme selkään rinkat, nuo ulkoiset luurangot, joiden avulla mukana matkustaa keittiö ja asumus.

Talsimme Kiinan muuriksi kutsuttua harjannetta lähimpään kämppään. Sisällä on nuori norjalainen, joka kertoo kävelleensä jo kolme kuukautta. Hänen tavoitteensa on vaeltaa Norjan eteläisimmistä pisteestä pohjoisimpaan. Kaasuliedellä keitetyn italianpadan jälkeen jatkamme matkaa, kahlaamme aivojasärkevän kylmissä joissa ja puroissa.

Illalla havahdun äkilliseen helpotukseen: ei sadetta, ei tuulta, ei itikoita. Kevyt jalka juoksee nyt tunturia ylös lähes itsestään.

Pontus Purokuru

Auringon paikka näkyy ensimmäistä kerta viidentenä päivänä. Se vyöryttää virtaa kannettavaan paneeliin, jolla saa ladattua puhelinta. Verkon puute ei haittaa, koska puhelinta on mukavampi käyttää ilman nettiyhteyttä. Autiomaassa älylaite muuttuu stressiliekinheittimestä käytännön työkaluksi, jolla voi suunnistaa, kuvata ja kirjoittaa muistiinpanoja. Elämä lentokonetilassa rauhoittaa.

Aurinko avaa rajattomuuden, napapiirin kesän ympärivuorokautisen energiaroihun. Vaellusta voi halutessaan jatkaa yötä myöten. Erämaan putka murtuu, liikkuvuus on vapaata eikä valolla ole väliä: sitä riittää tuhlattavaksi, samoin kuin voimia nyt, kun lähes viikon kostea kylmyys väistyy. Muutoksen myötä tulevat itikat ja mäkäräiset, joiden märkä massa muussautuu sormien väliin aina kun lätkii käsiä, kaulaa tai selkää.

Hyönteiskaasut iholla ja verkot päässä kävelemme seitsemäntoista kilometriä. Maa hioo toistolla ja rasituksella kiven kaltaiseksi, mieli liukenee mättäisiin. Välillä peuranvirnat ja tunturikanervat aaltoilevat kuin olisi syönyt sieniä.

Tunturilaaksojen rikkirevityt suurkattilat kaatavat vettä tiellemme, mutta kosken vaahtojalka polkee tahtia vaellussaappaalle.

Erämaan ilot ovat suuret, koska sen kärsimykset ovat suuret. Matka alkoi korpikurjuutena, ja kuitenkin loppusuoralla koen enemmän iloa kuin tavallisesti viikossa.

Kun palaan Kilpisjärvelle ja yritän avata tablettitietokonettani, lohkareita lukeneet sormenpääni ovat kuluneet niin, ettei laite enää tunnista niitä.

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!