Suomessa on lukuisa joukko tiedettä ja taidetta rahoittavia säätiöitä. Taidealan rahoitusta en tunne juuri lainkaan, mutta tutkimuksen rahoitukseen olen vuosien varrella tutustunut sekä saavan että myöntävän osapuolen näkökulmasta.

Säätiöiden verokohtelu herätti keskustelua viime vuonna, kun SDP:stä ehdotettiin niille lähdeveroa. Vähemmän keskustelua herättää se, että tuki tutkimukselle myönnetään pääsääntöisesti apurahoina pikemmin kuin palkkavaroina.

Apurahaa antamalla säätiö saa tuellaan aikaan merkittävästi enemmän tutkimusta. Mikäli tuki kanavoitaisiin projektirahoituksena jonkin laitoksen kuten yliopiston kautta, siitä perittäisiin yleiskustannuslisän ohella palkan sivukulut ja tutkijalta tulovero. Kuten kaikki projektibudjetteja joskus laatineet tietävät, tutkijalle palkkana maksettava summa on projektikuluihin nähden pieni.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että palkallisesta toiminnasta ei ole vain harmia. Vaikka eläkkeiden kertymisen osalta tilanne on vuosien saatossa lainsäädännön turvin kohentunut, muun sosiaaliturvan osalta varsinkin pienten ja lyhytkestoisten apurahojen turvin elantonsa saavat ovat prekaarissa tilanteessa.

Apurahalla pikemmin kuin projektirahoituksella tehtävä tutkimus sulkee tutkijan monien työnantajan tarjoamien etujen, mukaan lukien työterveyshuollon, ulkopuolelle. Työnantajien käytännöt apurahaa saavien suhteen ovat kirjavia, mutta harva apurahalla työskentelevä kokee olevansa erityisen etuoikeutetussa asemassa.

ILMOITUS

Olisiko sitten sosiaalisesti vastuullista, että säätiöt pyrkisivät myöntämään pääasiassa projektirahoitusta apurahojen sijaan?

Säätiöiden tuella tehtävä tutkimus vähenisi, koska projektitutkimus on merkittävästi kalliimpaa.

Toisaalta tuella toimivien tutkijoiden asema niin yliopistojen sisällä kuin työelämässä yleensä vahvistuisi ja prekaarius vähenisi. Säätiöissä kollektiivisesti onkin syytä pohtia, millaista tiedeyhteisöä halutaan ylläpitää.

Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.