Kun presidentti kohtasi keskuspankkikapitalismin.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö antoi viime sunnuntaina laajan haastattelun Ilkka-Pohjalaiselle. Vaikka talouspolitiikka ei varsinaisesti presidentin toimivaltaan kuulukaan, Suomea aikanaan euroonkin valtiovarainministerinä viemässä ollut Niinistö pohdiskeli myös tämän hänelle varsin tutun politiikkalohkon viimeaikaisia muutoksia.

Niinistö kertoo lehdelle olevansa huolissaan uudesta talousajattelusta, jonka mukaan ”rahaa on”. Oikeastaan huolen aiheena ei ole pelkästään tietynlainen talousajattelu, vaan myös jo olemassa olevat talouspolitiikan käytännöt. Niinistö nimittäin ihmettelee, kuinka keskuspankit luovat rahaa ”uskomattoman valtavia määriä”. Ja kuinka tätä tehdään koko ajan lisää, eikä loppua näy.

Sitten on vielä tuo talousajattelu, jonka mukaan ”velkaa ei tarvitse maksaa takaisin lainkaan”. Syntyvä kokonaisuus suorastaan hämmentää presidenttiä, joka ei usko asioiden ratkeavan rahaa painamalla ja velassa piehtaroimalla. Entä mitä tapahtuu silloin, kun pitääkin alkaa kiristää talouspolitiikkaa ja kaikki ovat jo tottuneet vähintäänkin puolivilliin velka-asenteeseen, kysyy Niinistö lopuksi.

Hän itse näyttää ajattelevan, että käsillämme on jonkinlainen hetken hurmos, joka ei kuitenkaan voi kestää. Lopulta tulee maksun aika ja niin yksilöiden kuin yhteiskuntien kokonaisuudessaan on kohdattava taloudelliset realiteetit. Edessä on siis välttämättä jonkinlainen velkajärjestely, jubilee, jonka myötä hekumassa kertyneet velat kuoletetaan. Sitten taloutta aletaan rakentaa taas kestävälle perustalle puhtaalta pöydältä – velan ja rahanpainamisen vaarat jälleen muistaen.

Presidentti Niinistön hämmennys ei ole viime vuosien taloudellisten käänteiden valossa outoa eikä edes tavatonta. Globaalin finanssikriisin jälkeen vähitellen kaikki aiemmin rautaisina talouden ja talouspolitiikan lakeina tunnetut prinsiipit ovat yksi toisensa jälkeen lentäneet romukoppaan.

ILMOITUS

Esimerkiksi rahapolitiikassa on ylitetty kaikki mahdolliset rajat. Jopa sellaiset, joita ei ennen osattu edes kuvitella. Tämän lisäksi vielä finanssipolitiikkaa huudetaan apuun ja johtavat makrotaloustieteilijät ympäri maailmaa julistavat, kuinka julkisen talouden kestävyyshuolet on ainakin toistaiseksi syytä unohtaa.

Kun presidentti tulkitsee tapahtunutta anomaliana tai jonkinlaisena euforiana, olen itse kutsunut edellä mainittuja prosesseja keskuspankkikapitalismiksi ja pitänyt niitä loogisina askeleina modernin kapitalismin historiassa. Kapitalismin evoluutio on nähdäkseni melko vääjäämättömästi kulkenut pisteeseen, jossa talousjärjestelmää pyörittää rahoitusmarkkinoiden ja keskuspankkien yhteispeli.

Keskeinen syy havaitsemallemme tilanteelle on siinä, ettei kapitalismin viimekätinen moottori – yksityinen riskinotto ja voitontavoittelu pysty ruokkimaan riittävästi itseään. On kyseessä sitten reaalitalous tai finanssitalous, yksityisten sijoittajien rohkeus loppuu lyhyeen. Siksi keskuspankkeja ja valtioita tarvitaan sosialisoimaan merkittävä osa investoinneista, kuten John Maynard Keynes asian ilmaisi. Siis asettamaan politiikalla perustaso sekä arvopapereiden että hyödykkeiden kysynnälle.

Kun tämä tosiasia on pyritty viime vuosina kiistämään ja elvyttävästä talouspolitiikasta on pyritty irtautumaan, talousjärjestelmä on lähes välittömästi luisunut jonkinlaiseen kriisiin. Niinistön havaitsemalla ”ajattelulla” on siis materiaalinen perusta, joka nousee kapitalismin kovasta ytimestä. Paluu Niinistön kaipaamiin totuuksiin saattaakin vaatia suurempaa kumousta kuin pientä velkajärjestelyä.

Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.