Kulkutaudit ovat yksi ihmiskunnan tulevaisuutta vakavasti uhkaavista tekijöistä. Ne liittyvät saumattomasti toiseen uhkatekijään, väestön hallitsemattomaan kasvuun. Monella alueella lähiruuan tuotanto ei ole kyennyt vastaamaan väestön määrän kasvua. Seurauksena on ollut pula ravinnosta, jolloin kaikki kyseenalainenkin syötäväksi kelpaava joutuu vatsan täytteeksi.
Suomessa tilanne ei ole näin paha. Ruokahuoltomme toimii, ja puuttuvia ravinteita hankitaan vaihtokaupalla niistä maista, joissa tuotteita on mahdollista tuottaa ilman kasvihuonetta. Onneksemme rahankaan ei aina tarvitse ratkaista. Voimme hankkia omasta maastamme muita laadukkaampia elintarvikkeita, vaikka ne olisivatkin hiukan kalliimpia.
Monissa kehitys- ja kehittyvissä maissa tilanne on toinen. Ravintoa haetaan yhä tavalla, joka mahdollistaa sellaisten tartuntatautien saannin, joihin ihmisen keho ei ole kehittänyt vasta-aineita. Näin pääsi käymään Wuhanissa.
Tuhoisin pandemia lienee espanjantaudiksi kutsuttu influenssa (1918), joka ilmeisesti oli peräisin Kansasista Yhdysvalloista. Ainakin ensimmäinen sairastunut oli amerikkalainen sotamies. 1957 meitä vaivasi ”aasialainen” ja 1968 ”hongkongilainen”. Sioista alkunsa saanut influenssa uhkasi vuonna 2009. Silloin sitä varten kehitetty rokote aiheutti joillekin toisen sairauden, narkolepsian.
Siipikarjan ja sikojen lisäksi näyttää kehittyvän uusia pandemialähteitä, Wuhanissa ilmeisesti lepakot.
Charles Darwinin aikoinaan havaitseman lajiintumisilmiön (evoluutio) mukaisesti kaikki eliöt pyrkivät samanaikaisesti sekä säilyttämään alkuperäisen ilmiasunsa että sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Jos tauti on alun perin lähtenyt jostakin muusta eliöstä kuin ihmisestä, virukselle tulee sopeutumisongelma. Sen pitää kyetä sekä valtaamaan vieras solu että tuottamaan jälkikasvua, joka kykenee siirtymään uusiin soluihin.
Nykyinen kulkutauti, korona, voi äityä pahemmaksi, mutta toivomme tietenkin sen hiipuvan rokotusten ja laumasuojan myötä.
Jos emme luota kulkutautien ja paranemisen jumalan, Sekhmetin, hyvään tahtoon ja kykyihin, on tärkeää varautua myös tuleviin kulkutauteihin.
Asumisväljyyden kasvun lisääminen on yksi keinoista, mutta hidas. Matkustusrajoitukset eivät varmasti ole suosittuja, eikä eläinten eristäminenkään ihmisistä suju noin vain. Ongelmat ovat moninaiset, ja niiden ratkaisu ei tule onnistumaan ilman laajenevaa kansojen välistä yhteistyötä. Yhteistyö ja toisten tarpeiden huomioon ottaminen on muidenkin ihmiskuntaa uhkaavien ongelmien ainoa ratkaisukeino.
Markku J. Kekäläinen
Espoo