Merkel jättää jäähyväiset
Saksassa järjestetään ensi vuonna parlamenttivaalit.
Silloin päättyy myös liittokanslerina vuodesta 2005 istuneen Angela Merkelin valtakausi.
Merkeliä on pitkään tituleerattu Euroopan viralliseksi johtajaksi.
Merkel tulee johtaneeksi lähes yhtä kauan Saksaa kuin liittokansleri Helmut Kohl (1982–1998).
Eurooppa-tutkija Timo Miettinen, kirjoitit Yhdysvaltain vaalien jälkeen Twitterissä, että ”Vaali-illan pitäisi olla herätys myös EU:lle. Ei voi olla niin, että Euroopan turvallisuus tai ilmastopolitiikan tulevaisuus riippuu Pennsylvanian osavaltion tuloksesta.” Avaatko hieman, mitä tarkoitat?
Globaalissa järjestyksessä on tapahtunut merkittäviä siirtymiä erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yleisesti niitä kuvataan usein kansainvälisen sopimusjärjestelmän kriisiytymisenä. Sen tilalle on tullut uusi suurvaltakamppailun maailma, joka on sekin moninapainen, mutta sen ytimessä ovat sopimusten ja kansainvälisten instituutioiden sijaan valtiot.
Konkreettisesti tämä on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi kauppapolitiikassa suurimmat vallankäyttäjät, Kiina ja Yhdysvallat erityisesti, ovat pyrkineet ohittamaan kansainvälisen sopimusjärjestelmän.
Euroopan unioni on tässä tilanteessa löytänyt itsensä vähän hankalasta asemasta. Se on perinteisesti ollut erityisesti Yhdysvaltain läheinen liittolainen, mutta varsinkin presidentti Donald Trumpin kauden aikana – osin jo aikaisemminkin – tietyt Yhdysvaltain toimet ovat herättäneet Euroopassa keskustelua siitä, ovatko näkökulmat eriytyneet jo liikaa. On kysytty, tukeeko Yhdysvallat enää sitä kansainvälistä järjestystä, jota se itse oli rakentamassa toisen maailmansodan jälkeen
Tämä on erityisesti Trumpin aikana näkynyt trans-atlanttisen puolustusyhteistyön tapauksessa, mutta myös vähän isompana katkeamana kansainvälisen kauppapolitiikan suuressa linjassa. Yhdysvallat on aiempaa selkeämmin irtautumassa sopimuspohjaisesta järjestelmästä, jota kansainväliset instituutiot kuten Maailman kauppajärjestö WTO sääntelevät.
Tässä mielessä twiittini oli viittaus siihen, että Euroopassa on jonkin verran ollut toiveita, että Bidenin valinta keikauttaisi Yhdysvaltain linjaa toiseen suuntaan. Eurooppa ei kuitenkaan voi luottaa pysyvään muutokseen. Vaikka Joe Biden nyt valittaisiin, nämä samat ongelmat ovat edessä neljän vuoden päästä.
Tässä mielessä olisi tärkeätä, että Eurooppa pohtisi vähän laajemmin, mitä nykyisessä maailmanjärjestyksessä toimiminen edellyttää sekä sisä- että ulkopolitiikalta ja eri politiikan lohkoilta, kuten puolustus-, turvallisuus-, kauppapolitiikalta.
Eikö EU:n heräämistä ole vaadittu jo kauan?
Konsensus kymmenen vuotta sitten oli enemmän sen suuntainen, että toive oli paluusta sopimuspohjaiseen järjestelmään. Mutta EU:n iso linja kansainvälisessä kauppapolitiikassa kymmenen vuotta sitten oli sopimuspohjaisen järjestelmän puolustaminen. Ja toiveena oli, että Yhdysvallat vielä tulee sopimuspohjaisen järjestelmän taakse.
”Euroopan unioni on löytänyt itsensä vähän hankalasta asemasta.”
Vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana esimerkiksi digijättien nousu ja alustatalouden keskittyminen on herättänyt Euroopassa uudenlaisen keskustelun teollisuuspolitiikan suunnasta. Tähän asti kuitenkin Euroopan teollisuus- ja kilpailupolitiikka on lähtenyt todella paljon Euroopan sisäisistä intresseistä.
Tällä on todella vahvat historialliset syyt. Euroopan unioni on syntynyt sisämarkkinaprojektina, jonka tarkoituksena oli murtaa Euroopan sisäinen protektionismi. Se on ollut todella hankala sovittautua maailmaan, jossa sisämarkkinaprojekti pitäisi opettaa puhumaan ulko- tai turvallisuuspolitiikan kieltä.
En näe, että geopoliittinen autonomiakeskustelu olisi ainakaan peruseurooppalaisessa julkisuudessa hirveän vahva kehityskulku ollut. Etenkin suhteessa kilpailupolitiikan asioihin.
Eikö tällaista kehitystä ole myös hieman näkynyt Donald Trumpin presidenttikaudella?
On se ainakin puheen tasolla näkynyt. Jos nyt haluaa puheen tasolla kaksi esimerkkiä nostaa, niin puolustusyhteistyön suhteen on tehty uudenlaisia aloitteita, pysyvän rakenteellisen yhteistyön suhteen ennen kaikkea. Siinä kuitenkin lähdetään EU:n tarpeista kehittämään eurooppalaista puolustusyhteistyötä.
Tämä ei tietenkään ole pelkästään ollut vastaus Yhdysvaltojen kehitykseen, vaan myös brexitiin, koska EU:n sisällä Britannia on ollut keskeisin voima vastustamassa [sotilasliitto] Naton kanssa päällekkäisten järjestelmien synnyttämistä.
Toinen kehitys, jota varsinkin Ranska on pitänyt viime aikoina esillä, on strateginen autonomia. Etenkin koronakriisin yhteydessä se on tullut tarkoittaneeksi terveydenhuollossa tarvittavaa välineistöä ja yhteiskunnan perusinfraan liittyviä tekijöitä, jotka pitäisi pitää eurooppalaisten valtioiden omissa käsissä. Mutta kyse on myös laajemmasta itsenäisyyden vaatimuksesta kansainvälisessä järjestelmässä.
Sitten on paljon kehityskulkuja, joissa ollaan paljon ajatuksen tasolla. Esimerkiksi digijättien tai verkkokaupan tapauksessa ei ehkä täysin ymmärretä, mitä teollisuusalojen vahva keskittyminen tiettyjen toimijoiden käsiin oikein tarkoittaa. Mikä on oikea strategia tähän vastaamiseksi?
Tässä on esitetty eri vaihtoehtoja aina veropolitiikasta näiden yhtiöiden pilkkomiseen. Mutta strateginen keskustelu ei ole jalostunut euroopplaiseksi visioksi, vaan mailla on – ainakin minun nähdäkseni – hyvin erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja.
Miten liittokansleri Angela Merkelin väistyminen mahdollisesti vaikuttaa tähän vai pysyykö Saksan ja CDU-puolueen Eurooppa-linja suht muuttumattomana? Merkelin seuraajaksi on ehdolla kolme miestä.
Tuo on kysymys, johon saksalaisillakaan ei ole kovin selkeätä vastausta. Linjaero on selkeä esimerkiksi suhtautumissa maahanmuuttoon tai Euroopan sisäiseen talousyhteistyöhön, jossa jakolinja selkeästi menee konservatiivisemman ja nykyisen status quon säilyttämisen kannalla. Toiset ovat uudistusmielisempiä.
Mutta suhteessa transatlanttisiin suhteisiin, minusta sellaista keskustelua ei käydä. Ja osin voi olla siitä kyse, että sitä ei haluta käydä julkisesti.
Saksassa nousi iso kohu, kun Yhdysvaltain vaalitulos ei vielä ollut selvillä, ja CDU:n puheenjohtaja Annegret Kramp-Karrenbauer antoi kommentin, miten hän toivoo Bidenin voittoa. Tämä nähtiin yleisesti aika strategisena virheenä. Entä jos Trump olisikin voittanut? Voiko Eurooppa vain luottaa onneensa kansainvälisissä suhteissa?
Tämä on selkeästi kysymys, jossa keskustelua ei haluta käydä kovin paljon julkisuudessa.
”Yleisen maailmanpoliittisen vision puute on ongelman ytimessä.”
Aika totta kai näyttää. Saksan taloudella on kaikki edellytykset säilyttää hegemoninen asemansa, mutta aika näyttää sitten, tuleeko Merkelin seuraajasta hyvin pitkäikäistä, joka sitten pystyy käyttämään valtaansa laajemmin.
Miten hyvin riitaisana näyttäytyvä EU pystyisi lähteä linjaamaan hyvin suurista linjoista?
Se on hyvä kysymys. Mitä tulee arvopohjaiseen yhteistyöhön, siinä haasteet ovat suurempia.
Jos katsomme kauppapolitiikkaa tai osin turvallisuuspolitiikkaa, siinä linja on ollut yhtenäisempi. Se on näkynyt esimerkiksi brexit-neuvotteluissa, joissa yksikään maa ei ehkä odotuksista huolimatta ole lähtenyt vetämään omaa linjaa. Myös Venäjä-pakotepolitiikassa yhtenäisyys on säilynyt hyvin.
Itse korostaisin enemmän strategisen ajattelun roolia ja sen merkitystä. Kun näitä asioita pohditaan eurooppalaisella tasolla, ongelma ei ole vain yksimielisyyden puute. Ei ole jaettua visiota, mitä Euroopan reagoiminen tähän uuteen tilanteeseen edellyttäisi.
Näen, että ajattelun puute on tällä hetkellä yksi keskeisimpiä esteitä poliittisen linjan uudistamiselle. Haaste tulee osin siitä, että Euroopassa taas huokaistaan helpotuksesta, kun Biden valitaan ja Yhdysvallat tulee osaksi Pariisin ilmastosopimusta ja mahdollisesti nimittää tuomareita välimiestuomioistuimeen WTO:ssa.
Mutta jos tilanne olisikin toinen, miten EU pystyisi vahvistamaan omia instituutioitaan ja ajatteluaan sellaisella tavalla, että se selviäisi globaalin geopolitiikan uusista haasteista.
Tiivistäisin ja painottaisin ajattelun ja vision merkitystä. Se on tällä hetkellä vähän kateissa.
EU jättää helposti tarvittavat päätökset tekemättä hyvinä aikoina. Kriisin hetkellä sitten ihmetellää, miksi ongelmiin ei löydy ratkaisua. Onko tässä väitteessä perää?
Kyllä tuossa on paljon perää.
Itse lähestyisin tätä kuitenkin historiallisella kulmalla. Eurooppa on ollut toisen maailmansodan todella vahvasti sisämarkkinaprojekti. Koko fokusoituminen näihin sisämarkkinakysymyksiin on leimannut keskeisimpiä eurooppalaisia intohimoja EU:n ja sen edeltäjien tasolla.
Nyt on ihan uudenlainen tilanne, johon tarvittaisiin uudenlaista ajattelutapaa. Mitä tapahtuu sisämarkkinoilla, pitäisi nähdä vahvemmin kytköksissä siihen, mitä tapahtuu ulkopolitiikassa.
Politiikkalohkot toimivat eurooppalaisessa järjestelmässä erillään toisistaan. Se on yksi keskeisimpiä haasteita.
Meiltä puuttuu isompi visio siitä, miten esimerkiksi kauppa- ja turvallisuuspolitiikka voisivat toimia yhteydessä toisiinsa. Tässä Yhdysvallat on etulyöntiasemassa, koska heidän keskusjohtoinen järjestelmänsä mahdollistaa nopeamman reagoinnin.
Yleisen maailmanpoliittisen vision puute, joka johtuu Euroopan omasta historiasta, on ongelman ytimessä.
Merkel jättää jäähyväiset
Saksassa järjestetään ensi vuonna parlamenttivaalit.
Silloin päättyy myös liittokanslerina vuodesta 2005 istuneen Angela Merkelin valtakausi.
Merkeliä on pitkään tituleerattu Euroopan viralliseksi johtajaksi.
Merkel tulee johtaneeksi lähes yhtä kauan Saksaa kuin liittokansleri Helmut Kohl (1982–1998).