Heidi Bergström

Kirsi Marie Liimataisen näytelmä ruotii eilisen ja nykypäivän radikalismia, ja yksilöllistä vastuuta. Esitykseen kätkeytyy myös näyttelijöiden omaa historiaa.

Ohjaaja Kirsi Marie Liimatainen (s. 1968) tarraa isoihin aiheisiin. Dokumenttielokuvassa Toveri, missä olet nyt? (2017) hän etsi 1980-luvun DDR:n nuorisokoulun ystäviään: missä maailmankolkassa ja millaisin ajatuksin he nyt elävät? Löytyi kiintoisia kohtaloita Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Elokuva syntyi pienin varoin – mutta syntyi.

Liimatainen on myös näyttelijä, ja teatteriin hän hyppää itse kirjoittamallaan ja ohjaamallaan Jos minä puhuisin sinulle -näytelmällä. Tietty omakohtaisuus leimaa tätäkin esitystä, jonka aikataso risteilee nykyhetkestä 50 vuoden taakse, kolmen varttuneen päähahmon nuoruuden aikaan. Toki poliittinen 1970-luku on Liimataiselle lapsen muistoja ja monilta osin kerrottua, mutta näytelmän tyttären ikäpolveen hän sopisi.

Suuri teema on puolivuosisata sitten kukoistanut aktivismi, vasemmisto, kommunistit fraktioineen, maailman mullistamisen suuri prospekti. Ja miten se ilmenee tänään – jos ilmenee?

”Jos minä puhuisin sinulle” on rohkea, melkeinpä uhkarohkea veto.

On eläköityvä aviopari Kerttu ja Seppo, äidinkielenopettaja ja sähköinsinööri, ja on eronnut Pirkko, sosiaalitäti. Nuorta polvea ovat esikoistaan odottava Anna, Kertun ja Sepon opettajatytär, sekä Kertun ex-oppilas Pekka.

Nuoruudessa loiskunut radikalismi yhdistää Kerttua (Eriikka Magnusson), Seppoa (Seppo Maijala) ja Pirkkoa (Leena Uotila). Tuota onnen aikaa on nasta muistella punkun ja juustojen kera. Ne laulut, ne marssit, Vietnam, se Vanhan valtaus…

ILMOITUS

Kultainen nuoruus leikkautuu yhtäkkiä nykypäivään. Kun Kerttu heittäytyy pakolaisten opettajaksi ja kaveeraa heidän kanssaan, hän saa päälleen massiivisen someraivon. Skisma vain pahenee ja laajenee eri suuntiin. Radikalismin muistot eivät auta tilanteessa, josta nousee muuri ikuisten ystävysten väliin.

Mitä se kaiutettu humaani radikalismi merkitsee tämänpäiväisten konfliktien äärellä, kuuluu näytelmän pääkysymys – ja koskevatko ihmisoikeudet yhtä painavina kaikkia ihmisiä?

Näytelmä ansaitsee kiitoksen suorista (ja vaikeista) kysymyksistä. Ne käyvät kerrassaan harvinaisiksi erilaisten huumoriteattereiden ja viihdytyskiertueiden keskellä. Siltikään Jos minä puhuisin sinulle -näytelmää ei ole toteutettu tosikkomaisesti, vaikka teemat vakavia ovat. Peräti huumori vilahtaa.

Maailmanparantajille singotaan yleensä vakiomoite: mitä sinun piipityksesi merkitsee maailmanmitassa! Ongelmat vedetään yläsfääreihin, ja pelkästään lannistavassa mielessä. Näytelmä pui samaa dilemmaa yksilöiden kesken, Kertun ja lähipiirin silmin.

Liimatainen ohjaa pelkistyneesti, lavastusta ja valaistusta myöten. Aate- ja puhenäytelmään karsittu ulospano soveltuu, suurta kuorrutusta ei tarvitakaan. Näyttelijöiden nuoruudenkuvat taustaheijastuksina rikastuttavat ulottuvuuksia.

Se mitä kaipaisi, on ripaus draamallista täyteyttä joihinkin tilanteisiin ja kohtauksiin. Näyttämöllisiä yllätyksiä, räväkämpää äänimaailmaa, kenties.

Näyttelijät ovat näytelmän suola. Kertun roolissa Eriikka Magnusson vakuuttaa eleettömissä ratkaisuissaan, ja radioteatterilaisen äänessä on yhä syvää lämpöä – jos tarvittaessa terästäkin. Seppo Maijala ilmentää taitavasti aviomiehen huolet, hössötykset ja pinnallisemman mielenlaadun. Leena Uotilalta lutviutuu Pirkon rooli varmakätisesti, eivätkä hänen komedianäyttelijän taitonsakaan pysy täysin piilossa. Mainio aikalaistrio.

Johanna Kokon ja Eetu Känkäsen osana on edustaa nuorempaa ikäpolvea. He eivät ole kliseisiä mutta jotenkin arvattavampia, keskenään erilaisia, kuitenkin enemmän tyyppejä kuin yksilöllisiä ihmisiä.

Jos minä puhuisin sinulle on rohkea, melkeinpä uhkarohkea veto. Esitys perustelee olemassaolonsa täysin, vaikkei mihinkään virheettömään suoritukseen ylläkään. Mutta pian salista poistuttuaan katsoja huomaa, että jotakin tarpeellista on tarttunut mieleen.

Kirsi Marie Liimatainen jatkaa näissä merkeissä, luvassa on näytelmätrilogian jatko-osia. Ja hyvä niin.

Jos minä puhuisin sinulle. Käsikirjoitus ja ohjaus Kirsi Marie Liimatainen. Valot ja äänet Niklas Vainio. Puvut Virve Karolina Balk. Rooleissa Eriikka Magnusson, Seppo Maijala, Leena Uotila, Johanna Kokko ja Eetu Känkänen. Esityksiä Koko Teatterissa (Hämeentie 3, Helsinki) 28.11. asti.

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!