Lehtikuva/Bryan R. Smith

”Me olemme menossa kohti diktatuuria”, varoittaa Obaman hallituksen entinen jäsen. ”Tuhoaako Trump amerikkalaisen demokratia?” Näin kysyy Spiegelin US-kirjeenvaihtaja Rene Pflister. Trump on twiitannut unelmavideonsa, jossa tekstinä on: ”Trump 2020, Trump 2024, Trump 2028”. Mikä on amerikkalaisen demokratian tila ja mihin Yhdysvallat ovat menossa? Nämä ovat maailmanpolitiikan keskeisiä kysymyksiä tällä hetkellä presidentinvaalien lähestyessä.

Yhdysvaltojen demokratian eroosio alkoi 1980- ja 1990-luvuilla. Se on kiihtynyt 2000-luvulla. Barack Obaman valinta presidentiksi voimisti Yhdysvaltojen sisäisiä poliittisia jännitteitä. Monien republikaanien mielestä musta maan presidenttinä merkitsi sitä, että demokraattinen puolue oli menettänyt legitimiteettinsä. Kehityksellä on syvät juuret maan historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä.

Demokraattien ja republikaanien kasvava vihamielisyys

Republikaanien ja demokraattien välinen ero 1960-luvulle asti oli vähäinen. Omien lasten mahdollista avioliittoa toisen puolueaktiivin perheen lapsen kanssa ei pidetty tuomittavana. Vain neljä prosenttia demokraateista ja viisi prosenttia republikaaneista ilmaisi, että sellainen avioliitto olisi vastoin heidän tahtoaan. Vuonna 2010 tilanne oli olennaisesti muuttunut. Demokraateista 33 prosenttia ja republikaaneista 49 prosenttia olivat sitä mieltä, että sellaisesta avioliitosta tulisi ”melko tai hyvin onneton”.

Suoranaisesta pelosta toisen puolueen edustajia kohtaan on tullut Yhdysvalloissa massailmiö. Vuonna 2016 republikaaneista 49 prosenttia ja demokraateista 55 prosenttia myönsi, että toisen puolueen kannattaja herättävät heissä pelkoa. Poliittisesti aktiivisten kohdalla luvut ovat vielä korkeammat. Demokraateista 70 prosenttia ja republikaaneista 62 prosenttia ilmaisee voimakkaita pelon ja inhon tunteita vastapuoleen. Vallitseva intensiivinen vihamielisyys puolueiden välillä tekee rationaalisesta politiikan teosta mahdotonta.

Kasvavan poliittisen railon syistä

Kehityksen taustalla on nähtävissä kansalaisoikeuksiin liittyvät kysymykset ja puolueiden kannatusrakenteen muutokset. Aiemmin demokraatit ja republikaanit olivat laaja-alaisia maailmankatsomuksen puolueita. Demokraatit eivät edustaneet vain New Deal -koalitiota, joka koostui liberaaleista, ay-ihmisistä, katolisista, toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajista ja afroamerikkalaisista. Siihen kuului myös konservatiivisia valkoisia etelästä. Republikaaniseen puolueeseen kuului konservatiiveja keskilännestä ja lännestä sekä evankelisia kristittyjä. Mutta sen äänestäjäkuntaan kuului myös liberaaleja. Puolueiden heterogeenisuus toimi eräänlaisena esteenä polarisaatiokehitykselle.

ILMOITUS

Tilanteen muutos alkoi 1960-luvun puolivälissä. Poliittisena katalysaattorina toimi kansalaisoikeusliike ja taistelu rotulakien kumoamiseksi. Demokraatteja edustavan presidentti Lyndon B. Johnsonin aikana hyväksyttiin kansalaisoikeuslaki 2. heinäkuuta 1964. Laki kielsi rotuerottelun hotelleissa, ravintoloissa ja muissa julkisissa tiloissa. Laki antoi liittohallituksen oikeusministeriölle mahdollisuuden puuttua syrjintään. Laki kielsi työnantajia ja ammattiliittoja harjoittamasta rotuerottelua. Tämän myötä demokraateista tuli leimallisesti kansalaisoikeuksien puolue.

Republikaanien kehitys kulki toiseen suuntaan. Reaktiona kansalaisoikeusliikkeeseen ja rasististen lakien kumoamiseen syntyi Alabaman kuvernöörin Georg Corley Wallacen johtama ”proto-oikeistopopulistinen” liike. Wallacen kuuluisa tunnus vuodelta 1963 vakuutti rasismin ikuisuutta: ”Rotuerottelu nyt, rotuerottelu huomenna, rotuerottelu aina.” Republikaanisesta puolueesta tuli rotupoliittinen status quo -puolue. Seuraavina vuosikymmeninä erityisesti valkoisia etelävaltioista liittyi republikaaniseen puolueeseen.

Konservatiivinen republikaani Richard Nixon valittiin vuonna 1968 presidentiksi. Kampanjassaan hän hyödynsi tietoisesti etelän valkoisen väestön tyytymättömyyttä ja rasistisia asenteita niin sanotun ”eteläisen strategian” (engl. southern strategy) avulla. Kansalaisoikeusuudistusten merkitys pyrittiin minimoimaan liberaalilla talous- ja sosiaalipolitiikalla, joka estäisi mustia nousemasta taloudellisesta ahdingosta. Ronald Reagan, joka toimi Yhdysvaltain presidenttinä 1981–1989, toi avoimesti rasismin osaksi republikaanien politiikkaa. Reagan oli Etelä-Afrikan ja Rhodesian (nykyinen Zimbabwe) apartheid-valtioiden puolestapuhuja. Nixonin ja Reaganin rasismista kertoo heidän keskustelunsa, jossa Reagan sanoi Nixonille puhelimessa: ”että pitääkin nähdä… nuo kirotut Afrikan maiden apinat, eiväthän he ole vieläkään tottuneet käyttämään kenkiä”

Puoluekentässä tapahtui merkittäviä muutoksia. Republikaanisesta puolueesta tuli koti valkoisille ”rotukonservatiiveille”. Etelästä muodostui 1990-lopulla republikaanien alue. Aikaisemmin se oli ollut demokraattien käsissä. Samaan aikaan mustat etelässä ja liberaalit republikaanit pohjoisessa lähenivät demokraatteja. Ideologinen raja määrittyi siten, että republikaanit olivat avoimesti konservatiiveja ja demokraatit liberaaleja.

Puolueiden polarisaatio ja väestörakenteen muutokset

1960-luvulta lähtien Yhdysvaltoihin on suuntautunut maahanmuuttoa latinalaisesta Amerikasta ja Aasiasta. Tällä on heijastusvaikutuksia Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmään. Kehitys on johtanut väestörakenteen muutokseen. Vuonna 1950 ei-valkoiset muodostivat vain 10 prosenttia väestöstä, 2010 heidän osuutensa oli noussut 38 prosenttiin ja nykyisten ennusteiden mukaan 2044 enemmistö amerikkalaisista tulee olemaan ei-valkoisia.

Yhdysvaltojen alueiden väestökoostumus on muuttumassa. 1600-, 1700- ja 1800-luvuilla eurooppalaiset vyöryivät siirtolaisina alueelle. Nykyisen Yhdysvaltojen alkuperäisväestö joutui kansanmurhan kohteeksi ja Afrikasta tuotiin työvoimaksi orjia. Black Lives Matter -aktivisti Elona Wilson tiivisti asian seuraavasti: ”Kiitospäivänä me juhlimme alkuperäisasukkaiden joukkomurhaa. Meillä on nostettu jalustalle väärä historian kirjoitus.” (HS 10.10. 2020) Lähes 200 vuotta Amerikan äänestäjien enemmistön ovat muodostaneet eurooppalaistaustaiset. Valkoisuus on hallinnut amerikkalaista yhteiskuntaa poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti. Sen ideologisena oikeutuksena on toiminut väite, että valkoisilla oli enemmän arvoa kuin muilla. Valkoisuus on ollut yhteiskunnan hallitseva normi.

Kansalaisoikeudet, maahanmuutto ja väestörakenteen muutos ovat johtaneet puolueiden syvälliseen muutokseen. Uudet äänestäjäryhmät ovat tukeneet demokraatteja. Demokraattisen puolueen ei-valkoisten äänestäjien osuus on kasvanut 7 prosentista (1950) 44 prosenttiin (2012). Republikaaneista on tullut leimallisesti valkoisten puolue. Sen äänestäjistä lähes 90 prosenttia on valkoisia. Demokraatit mielletään enemmänkin ”etnisten vähemmistöjen puolueeksi” ja republikaanit lähes yksinomaan ”valkoisten” edustajaksi. Presidentti Trumpin virkaanastujaisissa esittämä ”Me teemme Amerikasta jälleen mahtavan” -tunnus on osassa hänen kannattajakuntaansa tulkittu tunnukseksi ”Me teemme Amerikasta jälleen valkoisen”.

Republikaanit ja demokraatit ovat keskeisesti eri linjoilla rodun lisäksi myös uskontoon liittyvissä näkemyksissä. Republikaaneista on tullut leimallisesti evankelisten kristittyjen puolue. Kehitys juontaa korkeimman oikeuden päätökseen aborttioikeudesta. Tuolloin Roe vastaan Wade -päätöksen mukaan Texasin osavaltion laki, joka kielsi abortit tapauksissa, jossa raskaus ei uhannut naisen henkeä, oli perustuslain vastainen. Korkeimman oikeuden päätös merkitsi abortin laillistamista. Ronald Reagan presidenttikaudella republikaanit suuntautuivat yhä enemmän kristilliseen oikeistoon ja ottivat yhä enemmän proevankelisia vaatimuksia (abortin vastustaminen, vaatimukset koulujen rukoustilaisuuksista ja homoavioliiton kieltämisestä) ohjelmaansa. Valkoiset evankeliset, jotka aiemmin olivat demokraattien tukijoita, suuntautuivat republikaaneihin. Uskonnollisuus näyttelee puolueiden kannattajien keskuudessa hyvin erilaista roolia. Jos republikaanien piirissä on evankeelinen kristillisyys merkittävä tekijä, niin demokraattien äänestäjät ovat yhä lisääntyvässä määrin maallistuneita. Valkoisten demokraattien käynnit kirkossa ovat vähentyneet 50 prosentista (1960-luvulla) alle 30 prosenttiin (2000-luvun alussa).

Polarisaatio näkyy myös mediamaailmassa. Vuonna 2010 republikaaneista seurasi 69 prosenttia ennen kaikkea konservatiivisen Fox Newsin lähetyksiä. Vastaavasti demokraatit suosivat CNN:n ohjelmia. Obaman presidenttikaudella republikaanien median ehdoton linja oli, että kompromisseja ei tehdä. Trent Lott, joka aiemmin oli johtava republikaani senaatissa, totesi tuosta ajasta: ”jos vain vähääkään poikkeaa äärimmäisen oikeiston linjasta, niin saa heti kimppuunsa konservatiivisen median.”

Uusliberalismi ja puolueiden talouspolitiikka

1990- ja 2000-luvulla molemmilla puolueilla talouspoliittisena linjana on ollut uusliberalismi. Nixonin presidenttikausi mahdollisti uusliberalismin talousteoreetikkojen nousun Washingtonin korkeimmille virkapaikoille yliopistojen luentosaleista. Nixon ei ollut valmis suoraan hyökkäykseen hyvinvointivaltiota vastaan. Hän pelkäsi sen merkitsevän äänestäjien menettämistä tulevissa vaaleissa. Uusliberalismin konkreettiset askeleet toteutti Ronald Reagan. Hänen presidenttikaudellaan uusliberalismista tuli talouspolitiikan valtavirtaa, joka tunnetaan nimeltä Reaganomics.

Bill Clintonin presidenttikaudella vuosina 1993–2001 toteutettiin uusliberalististen reformien toinen aalto. Vuonna 1999 vietiin läpi muun muassa finanssipalveluiden modernisointilaki, joka kumosi 1930-luvun suuren laman ajoilta peräisin olevan Glass-Steagall-lain, joka oli estänyt pankkeja tarjoamasta vakuutus- ja takauspalveluita. Joe Biden oli tässä keskeisesti mukana. Hän totesi jälkiviisaasti vuonna 2014: ”Tein sen lojaalisuudesta enkä osannut aavistaa, kuinka pahaksi tilanne kehittyi.” Barack Obaman aika ei merkinnyt linjamuutosta. Hänen uudelleenvalintaansa tukivat keskeisesti Wall-Streetin ja Silicon-Valleyn lobbarit. Obaman toisen kauden talouspolitiikan johtotähtenä oli uusliberalismi.

Lehtikuva/Jon Cherry

Donald Trump ja republikaaninen puolue ovat voimistaneet tätä suuntausta. Vuonna 2017 Trumpin hallinto ajoi lävitse veroreformin, joka merkitsi rikkaiden asemien vahvistumista ja todellista iskua Yhdysvaltojen julkisen palvelun heikkoja rakenteita vastaan. Veroreformi merkitsi jopa kahden biljoonan dollarin verohelpotuksia erityisesti rikkaille ja superrikkaille. Bernie Sanders nimittikin Trumpin veroreformia ”valtiokassan ryöstöksi”.

Uusliberalistisen talouspolitiikan tuloksena Yhdysvaltojen rikkain prosentti kontrolloi 30 biljoonan dollarin omaisuutta. Kolme äveriäintä amerikkalaista omistaa enemmän kuin 160 miljoonaa köyhintä Yhdysvaltojen kansalaista. Kaikkiaan viidenneksellä amerikkalaisista kotitalouksista ei ole minkäänlaisia säästöjä. Afroamerikkalaisten kohdalla luku on 37 prosenttia.

Presidenttiehdokas Joe Biden on vaalipuheissaan vakuuttanut muuttavansa Yhdysvaltojen talouden suuntaa. Hän on ilmoittanut peruvansa presidentti Donald Trumpin kauden rikkaita suosivat veronleikkaukset. Biden on luvannut, ettei hänen verosuunnitelmansa kasvattaisi kenenkään alle 400 ¬000 dollaria vuodessa ansaitsevan veroja. Ison kysymysmerkin tulevan talouspoliittisen linjan suhteen herättää se, että Bidenin keskeinen vaalikampanjan neuvonantaja on Larry Summers. Hän toimi Clintonin valtiovarainministerinä ja oli innokas uusliberalismin kannattaja. Summers vastasi myös Wall Streetin pelastamisesta Obaman aikana talouskriisissä. Toisenlaista viestiä välittää se, että Bidenin kampanjan tulevaa talouspolitiikkaa hahmottavaan työryhmään kuuluu Stephanie Kelton, joka on yksi johtava Sandersin neuvonantaja. Yksi tulevaisuuden iso kysymys kuuluu: Onko Biden mahdollisena presidenttinä kykenevä ja halukas hylkäämään uusliberalistisen ja rikkaita suosivan talouspolitiikan?

Artikkeli on julkaistu aiemmin Kulttuurivihkojen verkkolehdessä Kaspar Hauser -blogissa 28.10.2020 .

Lähteet:

Wade Davis: Das klägliche Ende des amerikanischen Traums (The Unraveling of America, Rolling Stone), Blätter für deutsche und internationale Politik 10/2020

Steven Levitsky / Daniell Ziblatt: Politik als Kriegsführung: Von der Verfeindung zur Zerstörung der US-Demokratie, Blätter für deutsche und internationale Politik 8/2018

Michael Tomansky: Biden auf dem Weg nach links, Blätter für deutsche und internationale Politik 8/2020

Päätoimittaja Sirpa Puhakka

Hyvä lukija!

”Jokainen tilaus vahvistaa meitä tekemään parempaa journalismia, vaihtoehtoa valeuutisille ja humpuukille”, sanoo päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Tilaa Kansan Uutiset ja edistät moniäänistä journalismia!