Tommi Kinnunen jatkaa Ei kertonut katuvansa -romaanillaan uraansa taitavana henkilö- ja luonnonkuvaajana. Tällä kertaa hän on tarttunut yhteen lähihistoriamme aroista aiheista, suomalaisnaisten kohtaloon ja kohteluun Lapin sodan päätösvaiheissa.
Kinnunen on osoittanut jo aikaisemmassa, kiitetyssä tuotannossaan kertojan taitonsa (Neljäntienristeys 2014, Lopotti 2016, Pintti 2018) joten odotukset olivat jälleen korkealla.
Eikä pettyä tarvinnut. Neljännessä romaanissaan Kinnunen kirjoittaa jo tutuksi tulleella, luontevalla tavallaan, nyt viiden naisen kävelymatkasta läpi poltetun ja tuhotun Lapin toisen maailmansodan päätyttyä. Kertomus on rankkaa luettavaa.
Suomi taisteli jatkosodassa 1941–44 Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Naisia työskenteli sodan aikana saksalaisten tukitehtävissä. Tarvetta oli niin sairaanhoitajista, toimisto- ja ruokalahenkilökunnasta, jopa ruumiinpesijöistä – rohkeita, seikkailunhaluisia ja velvollisuudentuntoisiakin löytyi.
Kinnunen aloittaa kerronnan toisen maailmansodan loppuajoista, jolloin aseveljistä olikin tullut vihollisia. Häviön kärsineiden, Lappia järjestelmällisesti polttaneiden saksalaisten viimeisiä osastoja evakuoitiin Pohjois-Norjassa kotimaahan suuntaaviin aluksiin, mutta niihin ei ollut asiaa saksalaisia työn tai rakkauden takia seuranneilla naisilla. Aseveljeys oli mennyttä. Rannalle jätetyt naiset leimattiin saksalaishuoriksi ja he päätyivät häpäistyinä ja klanipäisiksi ajettuina norjalaiselle vankileirille odottamaan kuljetusta Hankoon kotiuttamisleirille.
Viiden naisen matka sai käänteen, kun heidät jätettiin keskelle Kilpisjärven selkosta. Ryhmälle koitti yllättäen vapaus ja edessä oli junakuljetuksen sijasta tunturivaellus jalkapatikassa läpi poltettujen kylien, päämäärinä satojen kilometrien päässä Rovaniemi ja Kuusamo.
Kirjailija kuvaa viikkokausia kestävää vaellusta, naisryhmän selviytymiskamppailua karuissa, epäinhimillisissä olosuhteissa: kilometreittäin kylmyyttä, sadetta, nälkää ja janoa. Sodan jälki näkyi kaikkialla. Saksalaiset olivat miinoittaneet tiet ja polttaneet kylät savuaviksi.
Mutta voimia naisilta vaati myös kohdata häpeä, syyllisyys, pelko sekä kohtelu, jota he ”saksalaishuoriksi” leimattuina matkan varrella osakseen saivat. Heille selvisi mikä heidän tilanteensa oli. Paluuta entiseen ollut. Mennyt oli väärän puolen valinneina tuomituilta kodin lisäksi kunnia. He olivat kaikkien halveksunnan ansaitsevia maanpettureita.
Naisia koetteli väsymys ja nälkä, mutta heitä ajoi eteenpäin kaikesta epätietoisuudesta huolimatta henkiinjäämisen pakko, usko ja toivo päämäärään pääsystä. Samaan aikaan he tiedostivat tilanteensa. Heitä painoi syyllisyydentunto osuudestaan Lappinsa tuhoon.
Kinnunen kertoo naisten matkan kestäessä monta koskettavaa elämänkohtaloa ja kuvaa sodan yli sukupolvien jatkuvaa vaikutusta. ”Saksalaisten naisilla” ei ole ollut puolustajia ja he olivat joutuneet itse kantamaan vastuun valinnoistaan. Vaellusviisikonkin jokaisella naisella on oma tarinansa ja niistä kertoessaan Kinnunen lisää ymmärrystä väärälle puolelle joutuneita ja Lapista palanneita naisia kohtaan.
Hän on sanonut ryhtyneensä kirjoittamaan näiden naisten tarinan, koska toivoo etteivät ne unohtuisi.
Voiko olla parempaa syytä kirjoittaa romaani.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa WSOY 2020 351 s.