Jarmo Lintunen

SKDL:n sosialistien ideologia oli sitä, mitä punavihreä vasemmisto on nyt.

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen vuonna 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden ”demokraattisten voimien” liitoksi. Käytännössä kommunisteilla oli siinä johtava osuus, mutta kommunistiseen puolueeseen kuulumattomat vasemmistososialistit saivat virtaa, kun liiton pääsihteeriksi vuonna 1965 valittiin Ele Alenius. SKDL:n puheenjohtajana hän toimi 1967–1979.

Mikä oli vasemmistososialistien ideologia ja oliko olemassa sellainen asia kuin aleniuslaisuus muutenkin kuin Aleniuksen ympärille kokoontuneena ryhmittymänä?

Vastausta etsii nykyisin Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa väitöskirjaa tekevä Harri Karpén valtiotieteen tiedekunnassa tekemässään gradussa Aleniuslaisuutta etsimässä – SKDL:n sosialistien synty 1960-luvun kontekstissa , joka valmistui keväällä.

Karpénin tutkimuksessa kuvataan SKDL:n sosialistien syntyä 1960-luvun poliittisessa kontekstissa sekä heidän ideologista taustaansa. Viime vuonna valmistuneessa Antti Saulin gradussa tarkastellaan SKDL:n sosialistien ideologista profiilia ja järjestäytymistä 1980-luvulla.

SKDL lopetti toimintansa keväällä 1990, kun vasemmistoliitto perustettiin.

ILMOITUS

Harri Karpén sai sysäyksen tutkimukseensa jo kymmenisen vuotta sitten, kun poliittisen historian eräällä luentosarjalla vieraili elävä legenda Ele Alenius.

Luennon jälkeen Karpén rohkaistui juttelemaan Aleniuksen kanssa ja kysyi, onko hänet unohdettu vasemmistossa. Vastaus oli epämääräinen, mutta Alenius pyysi Karpénin puhelinnumeroa ja soitti noin kuukauden kuluttua. Kysymys oli jäänyt vaivaamaan häntä. Kahvikupin ääressä juteltiin ja tehtiin sinunkaupatkin.

Käännekohta vuonna 1964

Nyt valmistunutta graduaan Karpén kutsun muistin palautukseksi vasemmiston nykytoimijoille. Häneen itseensä teki vaikutuksen, millä lämmöllä Alenius suhtautui nuoreen opiskelijaan ja kuinka kiinnostunut hän oli nykyvasemmistolaisen ajatuksista.

SKP:n lisäksi SKDL:n yhteisöjäseniä olivat nais-, nuoriso- ja opiskelijaliitto sekä kymmenkunta vuotta toiminut lähinnä entisten sosiaalidemokraattien Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue, joka kuihtui vuonna 1955.

SKDL:n sosialisteilla oli jo vanhastaan oma ”rauhanoppositiosta” ja SDP:n niin sanotuista kuutosista ponnistanut identiteetti, joka vaikutti Ele Aleniukseenkin.

Taitekohdaksi Karpén määrittelee gradussaan Porin liittokokouksen lokakuussa 1964.

”Ensimmäistä kertaa liiton historiassa pääsihteerin puhetta ei tervehditty taputuksin – vain yksi taputti, mikä korosti hiljaisuutta.”

Pääsihteeri oli tässä tapauksessa Neuvostoliiton toimintaa puolustanut SKP:n pääsihteeri Ville Pessi, yksi myöhemmistä vähemmistön keulakuvista. Neuvostoliitossa oli juuri syrjäytetty NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov, joka vuonna 1956 oli ”salaisessa puheessaan” paljastanut Stalinin henkilökultin ja tämän valtakauden rikokset.

SKP ei ollut vielä jakautunut, mutta seuraavan vuoden pääsihteerin valinta ennakoi tulevaa. Vaihtoehtoina olivat stalinistien voitto tai Alenius, joka myös valittiin ensimmäiseksi kommunistiseen puolueeseen kuulumattomaksi pääsihteeriksi.

Sen piti olla nimenomaan Ele

Karpénin mukaan SKDL:n sosialistien ideologinen pohja vahvistui 1960-luvulla uudelleen voimistuneen rauhanaatteen ja Neuvostoliitto-kriittisen sosialismin perustalle.

– Heillä oli jo pohjalla ideologia ja nyt heillä oli taas konkreettisesti päivän politiikan tarttumispintaa.

Olisiko SKDL:n sosialistien identiteettiä muodostunut ilman Ele Aleniuksen henkilöä?

Karpén vastaa, että Aleniuksen henkilökohtainen toiminta vaikutti linjan muodostumiseen. Alenius oli itse mukana jatkosodassa ja omaksui myöhemmin rauhanaatteen. Hänen makrotalouteen keskittynyt ajatusmaailmansa johti suurempien linjojen pohtimiseen, jotka ovat huipentuneet 2000-luvun maailmankehitystä pohtivissa kirjoissa. 1950-luvulla Alenius johti Suomi-Unkari-seuraa, jonka takia hän koki henkilökohtaisenakin järkytyksenä vuoden 1956 kansannousun tukahduttamisen.

– Monta yksittäistä asiaa johtivat siihen, että sen piti olla nimenomaan Ele, joka tämän roolin ottaa.

– Myös suoraselkäisyys on Elellä niin vahva. Hän oli valmis puolustamaan linjojaan jopa Neuvostoliiton suurlähetystöä vastaan. Minusta se voimisti sitä, että tällä liikkeellä oli selvä johtaja, joka piti linjansa ja jonka taakse toisten oli helppo tulla ja tukea sitä.

Jugoslavia kiinnosti, Neuvostoliitto ei

Kansainvälisistä vaikutteista Karpén mainitsee Jugoslavian, jossa yritysten ja työpaikkojen asioita hoidettiin itsehallinnolla ja joka oli Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella oleva sosialistinen valtio.

Alenius ei voinut olla 1970-luvulla nousseen Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuneen eurokommunismin varhainen esi-isä, koska ei ollut kommunisti. Jos eurokommunismi kuitenkin ajatellaan toisistaan riippumattomien eurooppalaisten vasemmistoliikkeiden kattoideologiaksi, niin hän oli sen edelläkävijä.

”Haastatteluissani on korostunut kamppailuni Neuvostoliiton kanssa. Se todella sävyttikin vahvasti pääsihteeri- ja puheenjohtajakauttani SKDL:ssä. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta Neuvostoliitto pakotti siihen pyrkiessään alistamaan minut käskyvaltaansa, johon en alistunut. En voinut muuta kuin taistella vastaan ja vaieta”, Ele Alenius itse sanoi vuonna 2014 pidetyssä SKDL 70 vuotta -muistoseminaarissa.

Neuvostoliiton suurlähetystön painostuksesta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen hän kirjoitti itse Kansan Uutisissa elokuussa 2018.

Miksi ei omaa puoluetta?

Alenius oli Neuvostoliiton silmissä ehkä Suomen vaarallisin mies ja jatkuvan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen arvostelun kohteena. Yksi Karpénin gradun avainkysymyksiä on, miksi sosialistit eivät tässä tilanteessa perustaneet omaa puoluetta vaan jatkoivat liitossa SKP:n kanssa.

Vastaus on se, että SKDL/SKP -kokonaisuutta ei haluttu päästää pahimpien vihollisten, SKP:n vähemmistön, käsiin. Sekin oli Karpénin mielestä suoraselkäisyyttä, sillä todennäköisesti helpommalla olisi päästy omana joukkona.

Mutta olisiko sille ollut elintilaakaan? 1960–1970-luvun näkyvintä vasemmistolaisuutta edustivat juuri ”pahimmat viholliset” eli taistolaiset. SKDL:n sosialistit eivät olleet mikään joukko- vaan paremminkin älykköliike, jolla oli Sadankomitean kaltaisissa järjestöissä paljon yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin.

– Ortodoksisesta ideologisuudesta vapaa porukka, Karpén luonnehtii.

Sosialisteissa oli silti työläisiäkin. Kahdesta liikkeestä taistolaisilla saattoi sittenkin olla teoreettisempi suhde työväenluokkaan kuin sosialisteilla.

Punavihreän vasemmiston edelläkävijä

SKDL:n sosialistien ideologia oli Karpénin mielestä paljolti sitä, mitä nykyään kutsutaan punavihreäksi vasemmistoksi.

– Siinä oli tietty kansallinen painotus, mutta se ei ollut nationalistista, vaan kansainvälistä. Se perustui ajatuksiin esimerkiksi YK:n roolista. Makrotaloudelliset ja globaalit kysymykset korostuivat. Kansallisella tasolla se oli käytännönläheistä ja esimerkiksi perustui yritysten itsehallintoon, jolla ei tarkoitettu kansallistamista, vaan työntekijöiden itsehallinnon lisäämistä.

Vuodesta 1967 SKDL asetti päämääräksi sosialismin rauhanomaisin keinoin. Se oli tavoite itsessään eikä mikään välivaihe matkalla kommunismiin.

– Asteittaista kehitystä kohti ihmisläheisempää ja ympäristölle kestävämpää yhteiskuntaa, summaa Karpén.

– Tämä on vahvasti myös punavihreän vasemmiston ytimessä. Voisin kutsua aleniuslaisuutta nykyvasemmiston henkiseksi ideologiaksi. Kyllä tämä yhteys on olemassa.

Pilkkanimestä ideologiaksi

Niin, aleniuslaisuus. Aleniuksen poliitikkovuosina se oli vähemmistöläisten käyttämä pilkkanimi, jolla tarkoitettiin poikkeamaa aidosta vasemmistolaisuudesta.

Mutta voidaanko aleniuslaisuudesta puhua myös ”ideologisena konstruktiona”, Karpén pohtii gradussaan. Voidaanko?

Kyllä, ideologia on olemassa, hän vastaa, ja monet ihmiset ovat käyttäneet itsestään termiä aleniuslainen. Ele Alenius ei sitä itse käytä, mutta Karpén sanoo, että termi voidaan poistaa heittomerkeistä ja ottaa osaksi tieteellistä keskustelua tiettynä ideologiana eikä vain tiettyä ihmisjoukkoa koskevana määreenä.

Yksi Karpénin gradun kimmoke olikin tutkia, mitä annettavaa aleniuslaisuudella on nykyvasemmistolle. Hän toivoo nuorten vasemmistolaisten tutustuvan Ele Aleniuksen ajatteluun ja miettivän, mitä SKDL:n sosialistien 1960-luvun ajattelu tarkoittaa nykyisissä oloissa.

– Toivoisin heidän myös lukevan Aleniuksen uusimpia kirjoja planetarismista, koska niissä on hyviä avaimia nykyvasemmistolaisuuteen.

Ihmiskunnan henkinen taso korkeammalle

Ele Alenius täytti alkukesällä 95 vuotta. Viisi vuotta aiemmin 90-vuotispäivänään häneltä kysyttiin, miten vasemmiston pitäisi tänä päivänä toimia.

Vastaus oli tämä:

”Vasemmiston pitäisi keskinäisen taistelun sijaan lähteä yhteisvoimin, demokraattista tietä, nostamaan ihmiskunnan henkinen taso korkeammalle kuin mitä se tähän asti on ollut.”

– Sanat, jotka on tärkeä huomata: keskinäisen taistelun sijaan yhteisvoimin. Demokraattista tietä. Ihmiskunnan henkinen taso. Siinä on minusta se tulevaisuus, mitä aleniuslaisuus tarjoaa, sanoo Karpén.

2020-luvun aleniuslaisuus

Karpénin gradussa kaksi vasemmistoliiton nykyvaikuttajaa tunnustautuu mielellään aleniuslaisen perinteen jatkajiksi.

Mitä aleniuslaisuus heidän mielestään on vuonna 2020?

Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Jussi Saramo sanoo haluavansa olla mukana ihmisoikeuksia, koko ihmisyhteisön yhteistä hyvinvointia ja vapautta edistävässä vasemmistossa.

– Aleniuksen historiallinen ja aatteellinen perintö näissä on niin merkittävä, että siinä mielessä tunnustaudun mielihyvin aleniuslaiseksi.

Puoluesihteeri Mikko Koikkalaisen mielestä vasemmistoliitto jatkaa ensisijaisesti nimenomaan SKDL:n poliittista perintöä.

– Minulle Aleniuksen olennainen ydinajatus oli siinä, että yhdistetään vasemmistolaisen ja sosialistisen politiikan ajaminen demokratiasta tinkimättömyyteen. Yhteiskuntakehitys ei vie automaattisesti johonkin tiettyyn suuntaan, vaan se tarvitsee aktiivista ja tietoista yhteiskunnan kehittämistä humanismiin ja demokratiaan nojaten. Niin paikallisella kuin globaalilla tasolla.

Demokraattisen yhteiskunnan kehittämisessä olennaista on ulottaa demokratia myös taloutta ja talouspolitiikkaa koskevaksi.

– 1970-luvulla tämä ajatus oli tavanomaisempi, mutta nykyään vasemmistossa laaja-alaisesti ymmärrettynä se on vähäisessä roolissa. Vasemmistoliitto on kuitenkin mielestäni pitänyt tätäkin yhteiskunnallista näkökulmaa hyvin esillä, mutta jääden usein asian suhteen melko yksin.

Koikkalaisen mukaan Aleniuksen perintö näkyy myös vasemmistoliiton kannattajajoukossa niin, että puolueen äänestäjät ovat hyvin arvopohjaisia.

– Heille äänestämänsä puolueen arvopohja on hyvin tärkeä. Näin koen myös henkilökohtaisesti.

– Voidaan kuitenkin kysyä, olisiko tässä oppimisen paikka aleniuslaisuuden ja SKDL:n sosialistien osalta? Voimmeko edellyttää laajemmilta äänestäjä- ja kannattajajoukoilta samanlaista tietoisuutta, jos haluamme vasemmistoliiton kannatuksen kasvua? Suomalaisen poliittisen historian opetus sekä oma käsitykseni on, että emme voi edellyttää kaikilta äänestäjiltä samanlaista yhtä vahvaa ideologista tietoisuutta. Tämä on tiedostettava siinä, kuinka ajamme, perustelemme ja selitämme ajamaamme politiikkaa.

Juttua muokattu 14.9.2020 kello 8.45. Täsmennetty, että Ville Pessi oli nimenomaan SKP:n pääsihteeri.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.