Kulutusyhteiskunnassa toisia ihmisiä käytetään omien halujen ja tarpeiden tyydyttämisen välineinä. Michel Houllebecqin (s.1958) Serotoniini-romaanin taustalla lymyilee kuitenkin Kantin kategorinen imperatiivi päähenkilön muistellessa elämänsä naissuhteita.
Ajoittain liikutaan myös Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ihanteiden lähteillä, ja tehdään rakkauden korkeaveisun katoamisen surutyötä sekä ollaan alakuloisia 60-luvun ihanteiden katoamisen vuoksi. Runsas seksuaalinen kuvasto ja seksisismi ovat lukijaa härnäävää rabelaismaista ilottelua, pintajulkisuuden kohun kuohunnan takaamista, myynnin edistämistä.
Tämä on eräänlainen road-movie, kun 46-vuotias maatalousministeriön asiantuntijana toimiva agronomi, Florent-Claude Labrouste haluaa päästää vapaalle. Hän lähtee muistojensa kiertomatkalle tapaamaan entisiä naisystäviään, ja palauttamaan mieleensä, miten elämä on tullut elettyä, ja miksi tietyt ratkaisut oli tehtävä juuri tietyllä tavalla:
”Tietoisen katoamisen hankkeeni oli mennyt ihan nappiin, ja nyt olin tässä, keski-ikäinen länsimainen mies, turvassa puutteelta muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Minulla ei ollut lähiomaisia eikä ystäviä, ei suunnitelmia eikä sen ihmeempiä kiinnostuksen kohteita. Olin pahasti pettynyt aiempaan työelämääni, minulla ei ollut sen enempää syytä elää kuin kuollakaan.”
Rauenneet nuoruuden toiveet
Päähenkilö potee eräänlaista kudoshormoniserotoniinin vajausta, mikä aiheuttaa alakuloa ja apatiaa. Uusi elämä alkaa kymmenen neliön hotellihuoneessa 700 000 euron pankkitilin turvin sen jälkeen, kun Florent on poistunut 26-vuotiaan japanilaisen tyttöystävänsä luota.
Florent haluaa järjestää jäähyväismenot libidolleen tai suoraan sanoen mulkulleen. Se kun viestitti valmistautuvansa irtisanomaan sopimuksensa Captorix-masennuslääkkeen vaikutuksen vuoksi:
”Halusin nähdä uudelleen kaikki ne naiset, jotka olivat hellineet mulkkuani, rakastaneet sitä kukin tavallaan.”
Florentista tuntuu kuin olisi ollut parempi olla syntymättä. Useimmat meistä lähtevät täältä niin kuin lähdetään kehnonpuoleiselta lomalta ilman että on ajatustakaan seuraavasta kohteesta.
Ihmisen elämässä opiskeluvuodet ovat niitä ainoita onnellisia vuosia, jolloin tulevaisuus on avoin. Työelämä on vain asteista, hidasta vajoamista, kuten kotitilaansa hoitavan Aymericin kohdalla, joka vaimonsa Cécilen kanssa teki aivan liikaa töitä:
”Varmaan juuri siksi opiskeluvaiheessa solmitut aidot ystävyydet eivät jatku aikuiselämässä, välttelemme nuoruusajan ystäviä, koska emme halua kohdata rauenneiden toiveidemme todistajia, emme myöntää omaa päivänselvää nujertumistamme.”
Raha seuraa valtaapitäviä
Florent on voltairelaisessa mielessä pohjimmiltaan vapaa henki, vaikka helposti vajoaakin synkistelyyn:
”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät tunne elämää kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään, ja niinpä he kehittelevät kaikenkarvaisia enemmän tai vähemmän kunnianhimoisia ja yltiöpäisiä projekteja. Ja yleensä epäonnistuvat niissä.”
Florent miettii, että raha ei ole koskaan ollut missään suhteessa tehtyyn työhön:
”Yhtäkään yhteiskuntaa ei ole ikinä rakennettu työstä saatavan korvauksen varaan, edes kommunistisen yhteiskunnan ei ollut tarkoitus rakentua sen varaan…Raha menee rahan luo ja seuraa valtaapitäviä, se on yhteiskuntajärjestyksen viimeinen sana.”
Serotoniinissa on aimo annos satiirilla höystettyä EU:n kritiikkiä, ja kun romaanin päähenkilö on agronomi, kuten Houllebecq itsekin, maanviljelijöiden ahdinko on rankassa läpivalaisussa. Mutta kuten sanottu, eletyt rakkaussuhteet, ja varsinkin se ainoa oikea, mutta menetetty, ovat pääosissa.
Michel Houellebecq: Serotoniini. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2020. 300 sivua.