Yhteisöllisyys on synnyttänyt Suomessa liikunnan saralla mittaamattoman määrän toimeliaisuutta ja myös menestystä. Liikuntakulttuurin eriytyminen on kuitenkin johtanut urheilun laajamittaiseen kaupallistumiseen, ja yhä useammin raha ratkaisee liikuntaan osallistumisen.
Mikäli liikkujan tai urheilijan on kyettävä maksamaan suuria summia harrastuksestaan, ajatus liikkuvasta ja hyvinvoivasta kansasta jää haaveeksi. Myös liikuntapaikkojen rakentaminen toteutetaan entistä useammin sponsorirahoituksella.
Kuntien liikuntapaikkainvestointien jäädessä nykytasolle tai supistuessa seuratoimijat joutuvat hankalaan tilanteeseen. Ulkopuolista rahoitusta on todella vaikea löytää. Vaikka ulkopuolisen rahoituksen osuus olisikin alle puolet investoinnista, antaa järjestely kuitenkin oikeuden saneluvaltaan. Tällainen saneleminen näkyy jo monessa toteutuneessa hankkeessa, jolloin kriteeriksi eivät käy esimerkiksi alueen harrastajamäärät tai julkishallinnon sisällölliset tavoitteet.
Useita hankkeita on toki onnistuttu toteuttamaan sponsorirahoituksella ja ilman ongelmallisia ehtoja. Todellisuus on kuitenkin se, että kustannusten noustessa investointitaakkaa joutuvat kantamaan myös urheilijat ja harrastajat sekä heidän perheensä. Jäsenmaksuja joudutaan korottamaan ja vanhempien kukkarolla käymään. Näin urheilun ja liikkumisen kynnys nousee ja voi pahimmillaan johtaa itselle rakkaasta lajista luopumiseen.
Koronaepidemia tekee yhtälöstä entistä haastavamman. Tulojen supistuessa kunnat joutuvat pohtimaan investointi- ja korjaussuunnitelmiaan uusiksi. On painokkaasti tuotava esiin, että hyvinvointia lisäävät urheilupanostukset eivät saa olla sijaiskärsijöitä. Viranhaltijoiden ja poliitikkojen on ymmärrettävä lyhytnäköisten päätösten tuhoisat vaikutukset. Pitemmällä tähtäimellä liikunnan ja muunkin vapaaehtoistoiminnan ennaltaehkäisevät vaikutukset vähentävät kunnan kuluja merkittävästi.
Kuntien tulee ymmärtää vastuunsa asukkaidensa urheilu- ja liikuntaharrastusten mahdollistajana. Tarpeellisille, perustelluille ja hyväksi arvioiduille hankkeille tulisi myöntää täysrahoitus. Emme voi olla tilanteessa, jossa kauan kaivattu olennainen urheilu- tai liikuntahanke jää toteutumatta, kun vieressä rakennetaan sponsoroitua ”kovan rahan hanketta” samalla summalla. Tasa-arvoa edistävä lopputulos vaatii tarmokkaita päättäjiä ja seurojen jämerää edunvalvontatyötä.
Kunnan laaja-alainen vastuu nousee esiin myös toteutettaessa ”Suomen-mallia”, jossa aiempi ”harrastustakuu” osoitetaan koulupäivän yhteyteen. Julkisvallan tulee hoitaa harrastamisen tilakustannukset. Helpoiten asia hoituu, jos kunnilla on tarjottavana omat liikuntapaikat ja -tilat. Vahva kunnallinen liikuntahallinto mahdollistaa myös koulujen ja seurojen hedelmällisen yhteistyön.
Urheiluun ja ihmisten liikuttamiseen panostetut rahat tulevat moninkertaisesti takaisin myös poikkeusaikoina.
Kirjoittaja on TUL:n varapuheenjohtaja.