Olga Makina

Unohtaminen, mykistyminen ja torjunta koskettivat myös suomalaista vasemmistoa 1990-luvulle asti.

Imbi Pajun Torjutut muistot nostaa päivänvaloon virolaisten traumaattisen kokemuksen Stalinin aikana. Se on monelle kielelle käännetty, tunnustettu osa kansainvälistä Gulag-kirjallisuutta. Nyt siitä tuli uusi täydennetty painos suomeksi.

Monet lukijat ovat samastuneet Pajun psykologiseen otteeseen ja löytäneet siitä apua ja eheytymisen malleja omille pelottaville kokemuksilleen. Paju tarkkaili kotonaan havaitsemaansa traumaa – vaikenemista. Hänen äitinsä ja tämän kaksoissisar oli kyyditetty 18-vuotiaina vankileirille Siperiaan. Imbi muistaa lapsuudestaan äidin sisäänpäin kääntyneen surun. Äidin raskasmielinen sulkeutunut katse vanhoissa valokuvissa välittää mykän tuskan ja kipeät muistot.

Sanattomuudessa oleili jähmettynyt kauhu ja hylätyksi jäämisen pelko.

Moni hoitamattomasta traumaattisesta menneisyydestä kärsivä maa sortuu yhä uudestaan aggressioihin jotakin väestönosaa kohtaan.

Äidin kasvot olivat kuin ”lain taulut”, joita lapsi yritti lukea ja tulkita.

Jäidenlähtö perheessä alkoi, kun Paju vuosien aprikoinnin ja tietämättömyyden jälkeen uskaltautui kyselemään salattua tarinaa. Äiti ja täti kertoivat vain niukasti kuulusteluista, nöyryytyksistä, pahoinpitelyistä.

ILMOITUS

Yhden perheen tarinasta kirja kasvaa lukuisten todistajien panoraamaksi kyydityksistä, pakolaisista, puhumattomuudesta. Kansa pakotettiin sanattomiksi, persoonallisuutensa menettäneiksi katastrofikoneen todistajiksi.

Paju haastatteli myös kyydityksiä junaillutta yli 80-vuotiasta Arnold Merta, puna-armeijan veteraania, joka on Lennart Meren serkku. Hänenkin oli vaikea löytää sanoja kokemuksilleen, ne olivat hänenkin traumansa.

Trauma siirtyy uusiin polviin

Kuvaus neuvostolaisen sortokoneiston kolmeen sukupolveen lyömistä jäljistä tuo esiin tylyn välinpitämättömyyden, joka laajentaa osallisten piiriä laajalti yli vainoojien lauman. Leireiltä selvinneet pitivät koko neuvostoajan tuskalliset muistot sisällään tai niistä puhuttiin vain perhepiirissä.

Paju nostaa esiin sen, miten koko yhteiskuntaa saattaa kohdata trauma, joka jättää niin syvän jäljen, että sitä ei voi ohittaa – sotien tai diktatuurien tuottama tuska on siirtynyt kolmanteen ja neljänteen polveen.

Anne Applebaum toteaakin, että yhteiseksi tehtäväksemme on tullut niiden painajaisten etsiminen ja hahmottaminen, jotka pitkään ovat hallinneet miljoonien eurooppalaisten todellisuutta liian kauheina kerrottaviksi ja toistettaviksi.

Suomessakin mykistyttiin

Myös Suomessa monet pakotettiin sotien jälkeen unohtamaan ja mykistymään. Vasta 90-luvulla lausuttiin ääneen evakkojen, sotaveteraanien, neuvostopartisaanien uhrien, sotavankien, lapsuutensa pommisuojissa tai sotalapsena Ruotsissa viettäneiden traumat.

Sortavalassa kasvanut runoilija Eila Kivikk´aho muistutti 1960-luvulla mykistetyistä:

”Paljolla puheella vaikenen mitä vaikenen, mutta katkot puhuvat, ja keisot, ja myrkkyruohot.

Se etten puhu

on myrkyllisin hulluruoho

mikä minkään talon nurkalla voi kasvaa.”

Puhumattakaan vuodesta 1918. Vielä 1995 Jukka Rislakki törmäsi paniikinomaiseen torjuntaan, vaikenemiseen, pelkoon ja uhkauksiin kirjoittaessaan kirjaa Kauhun aika, joka kuvaa valkoista terroria Jämsässä.

Puoluejärki ja jesuiittamoraali

Torjutut muistot ja vaaralliset salaisuudet muhivat syvässä meillä myös vasemmistolaisessa työväenliikkeessä aatteellisuuden ja idealismin kulisseissa. Stalinin aikaan repressoiduista sukulaisista, neuvostoliittolaisten ystävien marttyyrikertomuksista piti vaieta.

Angelina Kazmina-Björkbacka kertoo muistelmissaan Venäläinen onni (2009) vaarasta, joka hellitti vasta Neuvostoliiton hajottua. Hän oli pikkutyttönä jäänyt äitinsä kanssa sodan kaaoksessa saksalaisten rintaman taakse, mutta he onnistuivat hakeutumaan takaisin neuvostostopuolelle. Harharetkensä he salasivat, koska olisivat joutuneet todennäköisesti leiriin. Tämä salaisuus oli vaarallinen perestroikan aikoihin saakka. Juutalaisuus ei ainakaan vähentänyt heidän epäilyttävyyttään. Kansanvihollisen tyttärenä Angelina asteli heikoilla jäillä myös 1947 yliopistossa.

Mitä taakkaa kantoi Inkeri Lehtinen, O.W. Kuusisen hallituksen opetusministerinä meritoitunut? Hänelle arvottiin Sofian valinta, kun Tšeka 1937 vaati häntä todistamaan suomalainen miehensä vakoilijaksi tai hänen lapsensa olisi viety lastenkotiin – tämä olisi kadonnut ainiaaksi.

Äiti valitsi lapsen.

Fanaattista torjuntaa edusti Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen.

Hänen isänsä oli loikannut Neuvostoliittoon ja Urho kasvoi karussa oloissa lastenkodissa, harrastuksena oli kuvaavasti nyrkkeily. Isä ammuttiin Neuvosto-Karjalassa suomalaisvainoissa, mutta Urho kehitti version, johon hän uskoi kivenkovaan: isä olisi pudotettu sodan aikana Suomeen desanttina ja murhattu ilman oikeudenkäyntiä. Jokinen painotti aina, että vallankumousaatteen tärkeä osa on luokkaviha.

Kun NKP toimitti vuonna 1960 SKP:lle 800-sivuisen selvityksen repressoiduista suomalaista kommunisteista, niin Aimo Aaltonen ja Ville Pessi näyttivät sen vain harvoille luotetuille. Selvitys salattiin ja ilmeisesti hävitettiin. Kuohuiko draama toveri macbethien sisällä heidän selatessaan pitkää nimilistaa, jossa vilahteli taajaan tuttuja nimiä?

Vai olivatko puoluejärki ja jesuiittamoraali pakastaneet tunteet?

Samat luurangot kaapissa

Jäidenlähtöä liikkeessä taas merkitsi kiilalainen älymystö, joka Raoul Palmgrenin johdolla vapautti itsensä stalinismista. Betonipäitä arvioitiin Aira Sinervon satiirissa Koskessa kolisten (1960).

Paljastavaan päivänvaloon astui myös Anja Vammelvuo runokokoelmassa Totuuden iskut (1973):

”Kirkkaimmillani uljaimmillani olin paljolti väärässä.

Sen totuuden iskut pitävät minut elossa, kun sukupolveni luutuu.

Toisaalta neuvostoriippuvuus tuotti liikkeessä ainakin kaaderien tasolla ylivoimaisen ymmärryksen neuvostotovereista. Puolin ja toisin luettiin toisiaan kuin avointa kirjaa – olihan kaapissa samat luurangot.

Tähän verrattuna ulkopuoliset tulkitsivat neuvostoliittolaisia perin naiivisti, oli kyseessä sitten vaikka kuinka makeileva ystävyysliturgia tai neanderthalilainen antikommunismi.

Muistaminen osa parantumista

Psykoanalyytikko Mikael Enckel viittaa Pajuun ja määrittelee traumaattiset historialliset kokemukset yhteisöä haavoittaneiksi tapahtumiksi. Haavan parantuminen vie kauan aikaa ja siitä jää aina arpia. Ilman hoitoa haava voi avautua ja tuottaa jälleen kärsimystä.

Usein traumatisoitunutta kehotetaan ”suuntaamaan katseet eteenpäin” ja unohtamaan. Kuitenkin pelkoa ja syyllisyydentuntoja on mahdoton manata olemattomiksi tyhjillä puheilla, joilla syvästi masentunutta ihmistä yritetään auttaa. Kehotus ”ryhdistäytyä” ei riitä.

Parantumiseen kuuluu muistaminen. Diktatoriset järjestelmät manipuloivat tänäänkin muistamista peittääkseen rikokset. Jos päätämme vain unohtaa tapahtuneen, meidän on siedettävä seuraukset.

Väkivalta ja terrori jäytävät yhteiskunnan verkostoja ja pakottavat ihmiset kääntymään sisäänpäin ruokkien pelkoa ja epäluuloa. Moni hoitamattomasta traumaattisesta menneisyydestä kärsivä maa sortuu yhä uudestaan aggressioihin jotakin väestönosaa kohtaan.

Mikael Enckelin mukaan holokaustia, Euroopan historian siihen mennessä valtavinta moraalista katastrofia on käsitelty paljon, myös psykoterapeuttisesti. Neuvostoblokin katastrofien osalta taas ei julmuuksia eikä pahantekijöitä ja heidän päämääriään ole tuomittu yhtä päättäväisesti.

Populismi lavea tie terrorismiin

Paju esittää kokonaiskuvan siitä, miten paljon pahaa ihminen voi toiselle tehdä, kun hirmuvalta päästää hänen pimeän puolensa valloilleen, kun poliittinen ilmapiiri ruokkii väkivaltaisuutta. Hän sanoo, että populismi on lavea tie totalitarismiin.

Väkivaltakoneistot nostavat pinnalle Hamelnin pillipiipareita, jotka hypnotisoivat massoja vihan kylvöön ja aggressioon. Surullinen esimerkki on Venäjä, minne tänään on tulvahtanut hysteerinen Stalin-kultti. Näin historiastaan traumatisoitunut Venäjä sulkee silmänsä todellisuudelta.

Stalin on oopiumia Venäjän kansalle. Mutta se on myös märkä rätti Venäjän naapureiden kasvoille, jotka hyvin muistavat Stalinin työt.

Meille Viro oli pitkään unohdettu alue. Empatiamme heikkous jarruttaa yhä kykyämme ymmärtää Viroa ja sen vaivalloista historiallista kehityskulkua. Virolaistenkin kokemus vahvistaa Mikael Enckellin kehotuksen: ”Älkää olko uhreja, mutta älkää missään nimessä olko ainakaan välinpitämättömiä todistajia!”

Imbi Paju: Torjutut muistot. Suomentanut Kaisu Lahikainen. Like 2020. 300 sivua.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.