Kommentoisin yhdeltä osin Jaana Haverisen hyvää kirjoitusta feminismistä (KU 7.8.). Haverinen vastaa Karjalaisessa olleeseen kolumniin, jossa väitetään kristillisen ihmisoikeusajattelun riittävän tasa-arvon edistämiseen, ja esittelee intersektionaalista feminismiä. Onkin ilmeistä, ettei perinteinen tasa-arvoajattelu, eikä varsinkaan kristillinen, ole riittävä erilaisten keskenään risteytyvien alistussuhteiden purkamiseen.

Tasa-arvolla on vanhastaan tarkoitettu nimenomaan naisen ja miehen keskinäistä tasa-arvoa (tämä on ollut esimerkiksi tasa-arvosuunnitelmien ydintä). Intersektionaalisuus ottaa huomioon myös muita alistavia tekijöitä, muun muassa vasemmistolaiselle politiikalle tärkeän luokan, mutta myös sukupuolen moninaisuuden.

Teoriassa ja puolueen ohjelmissa intersektionaalisuus on selvä asia. On kuitenkin vaikeaa omaksua intersektionaalista feminismiä. Tämä tulee esille Haverisenkin kirjoituksessa. Lopussa hän puhuu perinteisen ja yksioikoisen tasa-arvon tyyliin miehistä ja naisista, joiden tulisi jakaa kotityöt ja lastenkasvatus. Minne on nyt jäänyt intersektionaalisuus, mikä tässä tarkoittaisi perheiden ja samalla vallankäytön monimuotoisuutta? Perhe on muutakin kuin heteromallinen miehen ja naisen yksikkö (ja lapset).

Mitä tulee termiin ”intersektionaalisuus”, en pidä hyvänä tieteestä valutettujen käsitteiden käyttöä politiikassa, en edes puolueen ohjelmissa – enkä oikeastaan arkipuheessakaan. En edes kehtaa mainita puolueen kantana olevan ”intersektionaalinen feminismi”. Tulee epäilys, ettei asia ole selvä puolueen jäsentenkään parissa. Muuten olisi otettu käyttöön joku selvemmin suomenkielinen sana, vaikkapa ”monimuotoinen” tai ”laaja-alainen” tai jotakin muuta.

Kaija Heikkinen
Hanko