Suomalaisessa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa puheessa korostetaan sitä, että maahanmuuttajia kyllä arvostetaan, jos he vain ottavat osaa Suomen talouteen tekemällä töitä ja maksamalla veroja.
Todellisuus on toinen. Sen kokevat myös korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, kertoo väitöskirjatutkija Kaisu Koskela Helsingin yliopistosta.
– Jos maahanmuuttaja ei ole länsimaalainen ja valkoihoinen, he eivät tunne tätä arvostusta jokapäiväisessä elämässään.
Koskelan väitöskirja tarkastetaan Helsingin yliopistossa 13. elokuuta.
Vaikka korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien sosioekonominen asema on humanitaarisia maahanmuuttajia parempi ja työympäristö usein kansainvälinen, he altistuvat rodullistaville diskursseille, stereotypioille ja maahanmuuttajiin kohdistuville asenteille arkielämässään.
Koskelan tutkimuksen tulokset korostavatkin sosiaaliluokan ja etnisyyden jatkuvaa ja keskeistä intersektionaalisuutta korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien elämässä Suomessa.
Etnisyyden merkitys korostuu etenkin maahanmuuttajien sosiaalisessa elämässä työpaikan ulkopuolella, jossa heidän ammattinsa tai luokka-asemansa eivät ole tunnettuja. Esimerkiksi kadulla kävellessään monet länsimaiden ulkopuolelta tulevista korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista tuntevat, että heidän oletetaan olevan turvapaikanhakijoita tai pakolaisia, ja heihin myös suhtaudutaan näin.
Väitöstutkimus käsittelee Suomessa asuvien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien sosiaalisia identiteettejä, ryhmien välisiä rajoja ja kuulumisen tunnetta. Väitöskirjan aineisto on etnografinen.
Kaikkia luullaan turvapaikanhakijoiksi
Etenkin ne korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, joilla on rodullistettu etnisyys kokevat, että heidän usein oletetaan olevan turvapaikanhakijoita ja että heidät kategorisoidaan negatiivisen maahanmuuttajakuvauksen mukaan kouluttamattomiksi, alipalkatuiksi, kulttuuriltaan sopeutumattomiksi maahanmuuttaja-subjekteiksi.
Samalla koulutettujen maahanmuuttajien oma sosiaalinen ryhmäidentiteetti kuitenkin perustuu ensisijaisesti jaettuun korkeaan luokkastatukseen, sekä positiivisesti miellettyyn ulkomaalaisuuteen.
– Tämä on oikeutettua, koska he vastaavat niihin odotuksiin, joita suomalaisilla on maahanmuuttajien hyväksymistä kohtaan: he ovat hyvin työllistettyjä ja hyvin toimeentulevia, ja maksavat osansa hyvinvointiyhteiskunnan kassaan, Koskela muistuttaa.
Itsemääritellyn ryhmäidentiteetin ja heidän ulkopuolisilta kokemansa kategorisoinnin välillä on ristiriita, jota yritetään ratkoa rajanvedoilla ja identiteettistrategioilla, jotka tähtäävät heidän näkemiseensä positiivisemmassa valossa.
– Osa näistä rajanvedoista pohjautuu toiseuttamiseen muita, vähemmän koulutettuja maahanmuuttajia kohtaan, mikä paradoksaalisesti vahvistaa niitä hierarkkisia rakennelmia ja rodullistamisprosesseja, joita tutkimuksen kohteet sanovat vastustavansa, Koskela kertoo.
Länsimaisiakaan ei hyväksytä tasavertaisina
Myöskään ne korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, jotka tulevat länsimaista, eivät aina koe, että heidät hyväksyttäisiin lähtökohtaisesti tasavertaisina tai täysinä jäseninä suomalaiseen yhteiskuntaan.
– Heidän sopeutumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan on jatkuvaa prosessia suomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvien asenteiden ja heidän oman ymmärryksensä välillä siitä, mikä on heidän arvonsa osana kansainvälistyvää yhteiskuntaa, Koskela täsmentää.
Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat tuntevat, että heitä ei kohdata yksilöinä, vaan heidät nähdään oman kulttuurinsa stereotyyppisinä edustajina, joiden oletetaan lunastavan paikkansa tarjoamalla tätä toivottua kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta.
– Oikean integraation mahdollisuus tästä lähtökohdasta katsottuna on pieni. Siksi he usein etsivät kuuluvuuden tunnetta ’kansainvälisestä rinnakkaisyhteiskunnasta’ Suomessa, joka koostuu muista korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista ja kansainvälistyneistä suomalaisista, Koskela toteaa.