Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon perään on haikailtu systemaattisesti Ranskan vallankumouksesta lähtien. Aina ovat rahapiirit panneet stopin näille haaveille, köyhän kansanosan jäädessä nuolemaan näppejään.
Työväenliike on korostanut työnteon arvostuksen ensisijaisuutta tuotantovälineiden omistamiseen verrattuna, mutta kapitalistit ovat tyssänneet säännöllisesti nämäkin toiveet.
Tämä kaikki on synnyttänyt petettyjen sukupolvien sisällä kaunaa ja katkeruutta, mikä on yleensä purettu vielä heikommassa asemassa olevia kohtaan.
Francis Fukuyama (s.1952) toimii demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkijana Stanfordin yliopistossa. Vuonna 1992 kirjallaan Historian loppu ja viimeinen ihminen kuuluisuuteen ponnahtanut Fukuyama tarkastelee Identiteetti-teoksessaan arvostuksen vaatimusta ja kaunan politiikkaa.
Fukuyaman mukaan vuosina 1970–2008 maailman tavaroiden ja palveluiden tuotanto nelinkertaistui. Tämä ei hyödyttänyt juuri ketään, koska eritoten kehittyneissä demokratioissa tuloerot ja eriarvoisuus lisääntyivät, ja kasvun hyödyt valuivat eliitille:
”Kehitysmaissa ihmiset huomasivat yhtäkkiä elävänsä suurkaupungeissa, katselevansa televisiota tai käyttävänsä internetiä kännykällä. Työmarkkinat sopeutuivat uusiin olosuhteisiin ja pakottivat kymmenet miljoonat ihmiset maiden rajojen yli etsimään itselleen ja perheelleen parempia oloja tai pakenemaan sietämättömiä olosuhteita. Kiinan ja Intian kaltaisiin maihin ilmaantui valtava joukko uusia keskiluokkaisia ihmisiä, jotka tekivät nyt sen työn, jonka oli aiemmin tehnyt kehittyneen maailman keskiluokka.”
Itsekunnioituksemme ja omanarvontuntomme perustuvat muiden arvonantoon. Yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta korostava markkinakapitalismi on kuitenkin hyvin valikoiva, kenelle se arvostusta ja tunnustusta jakaa.
Fukuyama muistuttaa, että usein se, minkä uskomme taloudelliseksi motivaatioksi, ei kerrokaan suoranaisesti vaurauden ja resurssien himosta vaan siitä, että rahan mielletään kertovan asemasta ja rahalla saa ostettua kunnioitusta.
Tämän huomion teki tosin jo 120 vuotta sitten norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä Thorstein Veblen. Jostain syystä Fukuyama jättää asian mainitsematta samoin kuin sosiologi Pierre Bourdieun lanseeraaman kulttuuripääoma-käsitteen.
Kiintoisa on Fukuyaman kysymys, miksi vasemmiston tasa-arvovaatimukset eivät vedä, ja miksi se ei ole onnistunut käyttämään hyväkseen yltyvää maailmanlaajuista eriarvoistumista. Vasemmiston sijaan nationalistinen oikeisto on noussut rasistisilla maahanmuutto-tunnuksillaan:
”Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, Euroopan työväenluokka ei suinkaan ryhmittynyt vuonna 1914 Sosialistisen internationaalin lipun alle vaan kansallisten hallitustensa lipun alle. Vastaavalla tavalla meidän aikamme Lähi-idässä se viesti, jonka pitäisi tavoittaa sorretut luokat, onkin jaettu sen sijaan uskonnoille.”
Fukuyama päättelee, että olla köyhä tarkoittaa samaa kuin olla muille näkymätön, ja näkymättömyyden aiheuttama arvottomuus on usein pahempaa kuin resurssien puute. Tästä syystä pelkästään järkeen ja rationaalisuuteen vetoaminen kaikuu kuuroille korville. Joukot odottavat nopeita ja helppoja ratkaisuja ja selkeää syntipukkia, johon kohdistaa kaunansa ja pettymyksensä.
Identiteetti on tärkeä johdatus meitä jokaista vaivaavaan aiheeseen, ja samalla mainio filosofinen katsaus Platonin, Hegelin ja Marxin kautta tähän päivään, kun kysytään, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan käy huomispäivän tie.
Francis Fukuyama: Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Suomentanut Antti Immonen. Docendo 2020. 239 sivua.