Maatalouden aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä voidaan leikata lähes 30 prosenttia vuoteen 2035 mennessä, ilmenee tuoreesta Maatalouden ilmastotiekartta -raportista.
Luonnonvarakeskuksen laatiman raportin mukaan vuoteen 2050 mennessä päästöjä on mahdollista leikata lähes 40 prosenttia ilman tuotannon supistamista.
Kasvihuonekaasupäästöjen leikkaukset perustuvat turvemaiden päästöjen vähentämiseen, kivennäismaiden hiilensidonnan tehostamiseen sekä biokaasutuotannon ja maatilojen aurinkoenergian käytön lisäämiseen.
Ilmastoviisasta viljelyä ajatellen erilaiset kannustimet ovat avainasemassa.
MTK:n tilaama raportti ennustaa, että tutkimustiedon karttuessa päästöjä voitaisiin vähentää jopa 42 prosenttia vuoteen 2035 mennessä ja 77 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.
Radikaalit muutoksetkin tarpeen
Merkittäviin lukemiin pääseminen edellyttää osin radikaalejakin muutoksia viljelysmaiden käytössä. Suomessa maatalouden aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä noin 60 prosenttia tulee turvemailta, joiden osuus viljellystä peltoalasta on 11 prosenttia. Päästöjä on mahdollista vähentää niin tuottavilla kuin tuottamattomillakin turvemailla monilla eri toimilla.
Tällaisia toimia ovat muun muassa yksivuotisten kasvien vähäisempi viljely, säätösalaojitukset, ennallistaminen ja kosteikkoviljely vedenpinnan korkealla pitämisellä. Tiekartan mukaan päätoimet tulisi kuitenkin kohdistaa tuottamattomien turvemaiden viljelyn vähentämiseen.
Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessorin Heikki Lehtosen mukaan tuottamattomien turvemaiden osuus kaikista viljelyyn käytetyistä turvemaista on noin 13 prosenttia.
– Sieltä tulisi edullisia päästövähennyksiä, jos viljelijöitä siitä palkittaisiin. Mutta nyt tilanne on se, että viljelijä menettää tuet ja häviää rahaa. Hän pitää huonotkin maat tukioikeudellisessa ojitetussa kunnossa, kun asetelma on tämä, Lehtonen sanoo.
Hänen mukaansa nykyinen asetelma ei välttämättä ratkea maataloustukijärjestelmän sisältä.
– Ei ole välttämättä realistista ajatella, että EU:n maatalouspolitiikka kääntyy päälaelleen sen takia, että Suomessa turvemaita halutaan käyttää päästövähennyksiin. Pitää keksiä siihen muita kompensaatioita. Jos luovut maataloustuista, niin saat jotain muuta tilalle.
Ilmastoviisasta viljelyä ajatellen erilaiset kannustimet ovat siis avainasemassa.
– Jos ei maa sovellu metsitykseen tai kosteikon perustamiseen tai säätösalaojitukseen, niin se pitäisi voida hylätä. Se on kustannustehokasta. Maanviljelijälle pitää maksaa määräaikainen aleneva kompensaatio siitä, että hän luopuu maataloustyöstä. Yhteiskunta säästää rahaa ja päästöt vähenevät.
Maatalouden ilmastotiekartan suunnitelmien kokonaiskustannukset ovat noin 3–5 miljardia euroa vuoteen 2050 mennessä. Tästä noin kolmasosa tullaan tarvitsemaan tukena.
Tiekartassa epävarmuuksia
Turvemaiden muuttamisen osalta tiekartassa on Lehtosen mukaan myös ”reilusti epävarmuutta”.
– Me emme tiedä, kuinka iso osa Suomen turvemaalajia olevista pelloista voitaisiin ennallistaa. Tietty osa voidaan, mutta esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla isoja tasaisia peltoaukeita on vuosikymmeniä jo ojitettu. Ei sellaisia millään pystytä muuttamaan kosteikoiksi, sillä ei mistään löydy sellaista vesimäärää.
Lehtosen mukaan isoja päästövähennyksiä ei ihan helpolla tule ja ruokaa ei pysty tuottamaan ilman päästöjä. Ja vaikka kaikki turvemaat ennallistettaisiin, ei päästöistä siltikään päästäisi kokonaan eroon, sillä siinä, missä hiilidioksidipäästöistä päästäisiin eroon, tilalle tulisivat turpeen metaanipäästöt.
– Nollaan ei päästä, vaikka mitä yritettäisiin, Lehtonen sanoo.
Maisema muuttuu
Lehtosen mukaan tiekartan mukaisten toimien myötä perinteinen suomalainen peltomaisema tulee muuttumaan. Esimerkiksi biokaasua varten viljellyn nurmen myötä varsinkin Etelä-Suomessa maisema muuttuu vihreämmäksi.
– Ymmärtääkö suuri yleisö, että esimerkiksi hylätyt, huonot turvemaat ovatkin päästövähennysten suhteen varsin kustannusvaikuttavia? Löytyykö tälle arvostusta ja ymmärrystä ja arvostetaanko sellaista viljelijää? Rikkoutuvatko perinnemaisemat ja muut, Lehtonen listaa.