Meeri Koutaniemi

Inkeriläisten vaiheita

Vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Inkerinmaa siirtyi Moskovan Venäjältä Ruotsin kuningaskunnalle. Ortodoksiset inkeroiset ja vatjalaiset pakenivat Venäjälle ja tilalle alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta.

Vuonna 1721 Inkerinmaa liitettiin Suuren Pohjan sodan päätteeksi uudelleen Venäjään, mutta luterilainen uskonto ja suomen kieli säilyivät.

Vallankumouksen jälkeen Venäjän sisällissodan yhteydessä Inkerinmaalla voimistuivat autonomiavaatimukset ja tuhansia muutti pakolaisina Suomeen.

1920-luvun lopulta alkaen inkeriläisiä koettelivat Stalinin ajan kiellot, vainot ja karkotukset. 1940-luvun loppuun mennessä 140 000 inkeriläistä oli karkotettu, ammuttu tai vangittu.

Myöhemmin Neuvostoliitossa vainoaminen loppui, mutta kokemuksista vaiettiin ja inkeriläinen kulttuuri näivettyi.

1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin glasnost-politiikan aikana inkeriläiset heräsivät puhumaan juuristaan ja omaistensa kohtaloista. Keskustelun avasi kulttuurilehti Punalipun erikoisnumero vuonna 1987. Sitä oli toimittamassa myös Kansallismuseon inkeriläisnäyttelyn toinen käsikirjoittaja Santeri Pakkanen.

Inkeriläisiä otettiin Suomeen paluumuuttajina vuosina 1990–2016.

Suomessa asuu tällä hetkellä 50 000–70 000 inkeriläistä, Venäjällä vajaat 20 000 ja Virossa 4 000. Lisäksi inkeriläisiä asuu Kazakstanissa, Ruotsissa ja Kanadassa.

Alkukeväästä ennen koronaepidemiaa hyvin suositunituksi kasvanut Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttely jatkaa Kansallismuseossa 26.7. saakka.Inkerinsuomalaisten historiasta ja kohtaloista sekä käsikirjoittajien Lea ja Santeri Pakkasen elämäntarinoista rakentuneessa näyttelyssä on valokuvaaja Meeri Koutaniemen vaikuttavat kuvat. Juttu julkaistu KU:n verkkosivustolla 12.4.2020.

Suomenlahden pohjukassa, Pietarin ympäristössä sijaitsevan Inkerinmaan asukkaat ovat toistuvasti joutuneet pelinappuloiksi kansainvälisen politiikan myllerryksissä. Kaltoinkohdellun vähemmistön vaiheet tuo yleiseen tietoisuuteen Kansallismuseon näyttely Helsingissä.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten vallattua alueen Suomeen tuotiin 63 000 inkerinsuomalaista noin vuosina 1942–1944. Yksi heistä oli Reijo Rautajoen äiti Elsa Dubbelman.

– Äitini oli saksalaisten palveluksessa Inkerissä, mikä oli venäläisten silmissä sotarikos. Äidin kaksi veljeä palveli puna-armeijassa ja molemmat kaatuivat. Äidin lisäksi kaikki hänen lähisukulaisensa tulivat Suomeen eivätkä halunneet palata, kun Neuvostoliitto vaati inkeriläisiä palautettavaksi, Reijo Rautajoki kertoo.

Suomeen tulleista 55 000 palasi Neuvostoliittoon, missä heidät vastoin lupauksia vietiin kauas kotiseuduiltaan. Rautajoen äiti oli yksi niistä 8 000:sta, jotka eivät taipuneet painostuksen allakaan palaamaan Neuvostoliittoon, vaan jäivät Suomeen. Heistä noin puolet pakeni pian Ruotsiin, koska he pelkäsivät joutuvansa Suomesta pakkopalautetuiksi Neuvostoliittoon.

Rautajoen äidin kaikki sukulaiset lähtivät Ruotsiin, mutta hän jäi itse Suomeen opiskelemaan opettajaksi. Kajaanin opettajaseminaarissa hän tapasi Eero Rautajoen, avioitui tämän kanssa ja heidän esikoisensa Reijo syntyi vuonna 1946.

Hiljaisuutta
rikkomassa

Inkeriläistausta näkyi Reijo Rautajoen lapsuudessa ennen kaikkea vaikenemisena.

– Kavereille koulussa tai muualla ei saanut puhua inkeriläisyydestä, koska äiti pelkäsi koko ikänsä, että hänet haetaan vielä väkisin Neuvostoliittoon. Isäkin varoitteli, että ovea ei saa avata kenellekään vieraalle, jottei äitiä viedä pois, Rautajoki muistelee.

Kotipiirissä Rautajoen äiti kyllä puhui kokemuksistaan, kuten perinteisen inkeriläisyhteisön tuhonneesta kolhoosijärjestelmästä sekä uskonnon harjoittamisen ja suomen kielen kouluopetuksen kieltämisestä 1930-luvulla.

Rautajoen isä ryhtyi 1960-luvulla haastattelemaan inkeriläisiä heidän kokemuksistaan, ja urakka jatkui 2000-luvulle saakka.

– Isä kirjoitti aiheesta 200 artikkelia eri lehtiin. Inkeriläisten asioitten penkominen ja tutkiminen oli hänelle elämänmittainen harrastus.

Antti Yrjönen

Reijo Rautajoki on jatkanut isänsä jalanjäljillä vakuutusalalla tekemänsä leipätyön jälkeen. Hänen väitöskirjansa Vaiettu sotapakolaisuus (2017) kertoo inkeriläisten opettajien, kuten hänen äitinsä, vaiheista.

Hänen uusin tutkimuksensa näki päivänvalon maaliskuun lopulla. Se kertoo karanteenileireistä, joilla Suomeen tuotuja inkeriläisiä pidettiin tautien leviämisen estämiseksi.

Venäjällä suomalaisia,
Suomessa venäläisiä

Kansallismuseon näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset tuo esiin inkeriläisten tarinaa valokuvin, esinein ja dokumentein. Liehuville kankaille on painettu inkeriläisten muotokuvia ja heidän ajatuksiaan menneestä. Reijo Rautajoki on yksi heistä. Rautajoki on ollut laatimassa myös näyttelyn tekstejä.

Näyttelyn ovat käsikirjoittaneet Lea Pakkanen ja hänen isänsä Santeri Pakkanen, molemmat toimittajia ja itsekin inkeriläisiä. Valokuvat matkoilta ja haastatteluista kuvasi Meeri Koutaniemi.

Pakkaset tulivat Suomeen vuonna 1991 Lean ollessa 7-vuotias. Neuvostoliiton alettua hajota ajatukset Suomeen muutosta yleistyivät Inkerinmaalla, ja presidentti Mauno Koivisto oli luvannut Suomeen tuleville inkeriläisille paluumuuttajan statuksen.

– Vastaanotto oli aika hyvä. Ihmiset olivat avuliaita, sain kavereita ja sopeuduin, Lea Pakkanen muistelee.

Silti tietty vierauden tuntu jatkui.

– Neuvostoliitossa olimme olleet aina suomalaisia ja sen takia kummallisia. Kun olimme tulossa Suomeen, omiemme pariin, monet eivät tienneet ollenkaan, keitä inkerinsuomalaiset ovat. Heille olimme vain venäläisiä, jotka haluavat muuttaa Suomeen. Opin uuden asian itsestäni: sen mitä merkitsin ympäröivälle yhteiskunnalle, Pakkanen kertoo.

Meeri Koutaniemi

Näyttelyhanke sai alkunsa kesällä 2017, kun Pakkanen oli isänsä kanssa käymässä vanhalla kotiseudullaan Petroskoin alueella ensimmäisen kerran Suomeen muuttonsa jälkeen.

– Siellä oli edelleen pihan perällä olevan saunan ovessa lapsena mummolle kirjoittamani jäähyväisviesti, kun olimme lähdössä Suomeen. Sitä katsoessa kulminoitui, että nyt tartumme tähän aiheeseen, joka jo aiemmin oli ollut mielessä.

Tieto inkeriläisistä
osaksi yleissivistystä

Pakkaset haastattelivat laajasti niin Suomessa kuin Venäjälläkin asuvia inkeriläisiä. He matkustivat myös Siperian Jakutiaan ja Norilskiin, jonne inkeriläisiä Stalinin kansallisiin vähemmistöihin kohdistamien vainojen aikana karkotettiin. Lea Pakkanen luonnehtii matkaa havainnollistavaksi ja rankaksi kokemukseksi.

– Vaikka matkustimme lentokoneella emmekä tavarajunilla kuten karkotetut, näimme miten maisema muuttui. Ensin oli puita, sitten pelkkää jäkälää, sitten lumipeitteisiä vuoria. Se 9 000 kilometrin etäisyys, jonka päähän inkeriläisiä on karkotettu, konkretisoitui.

Myös karkotettujen ihmisarvon riisto havainnollistui.

– Heidän oli tehtävä työtä niin kauan kuin jaksoivat ja jos kuukahtivat, niin uusia tuotiin.

Tieto inkeriläisten moninaisista traagisista kohtaloista on suuren yleisön joukossa vähäistä.

– Silloin he ovat olleet niin arvottomia, että heille on voinut tehdä sen kaiken. Ja nykyään sillä kokemuksella on niin vähän merkitystä, että siitä ei tarvitse puhua tai kirjoittaa koulukirjoissa tai ylläpitää tietoisuutta. Tätä mietin paljon, kun palasimme Siperiasta, Pakkanen sanoo.

Inkeriläisten vaiheet pitäisikin liittää osaksi suomalaisuuden itseymmärrystä ja yleissivistystä, Lea Pakkanen korostaa.

Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Näyttely Kansallismuseossa 26.7. saakka.

Inkeriläisten vaiheita

Vuoden 1617 Stolbovan rauhassa Inkerinmaa siirtyi Moskovan Venäjältä Ruotsin kuningaskunnalle. Ortodoksiset inkeroiset ja vatjalaiset pakenivat Venäjälle ja tilalle alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta.

Vuonna 1721 Inkerinmaa liitettiin Suuren Pohjan sodan päätteeksi uudelleen Venäjään, mutta luterilainen uskonto ja suomen kieli säilyivät.

Vallankumouksen jälkeen Venäjän sisällissodan yhteydessä Inkerinmaalla voimistuivat autonomiavaatimukset ja tuhansia muutti pakolaisina Suomeen.

1920-luvun lopulta alkaen inkeriläisiä koettelivat Stalinin ajan kiellot, vainot ja karkotukset. 1940-luvun loppuun mennessä 140 000 inkeriläistä oli karkotettu, ammuttu tai vangittu.

Myöhemmin Neuvostoliitossa vainoaminen loppui, mutta kokemuksista vaiettiin ja inkeriläinen kulttuuri näivettyi.

1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin glasnost-politiikan aikana inkeriläiset heräsivät puhumaan juuristaan ja omaistensa kohtaloista. Keskustelun avasi kulttuurilehti Punalipun erikoisnumero vuonna 1987. Sitä oli toimittamassa myös Kansallismuseon inkeriläisnäyttelyn toinen käsikirjoittaja Santeri Pakkanen.

Inkeriläisiä otettiin Suomeen paluumuuttajina vuosina 1990–2016.

Suomessa asuu tällä hetkellä 50 000–70 000 inkeriläistä, Venäjällä vajaat 20 000 ja Virossa 4 000. Lisäksi inkeriläisiä asuu Kazakstanissa, Ruotsissa ja Kanadassa.