Jussi Joentausta

Joskus on sanottu, että medialla on kerrallaan vain yksi totuus. Nyt se on – tosin tilapäisesti koronaepidemian varjoon jääneenä –globaaleista ympäristöasioista puhuttaessa ilmastonmuutos, vaikka ongelmakokonaisuus on monin verroin sitä laajempi ja pahempi. Kulutamme luonnonvaroja yli maapallon kantokyvyn, ja luonnon monimuotoisuus hupenee kiihtyvään tahtiin. Ihminen on käynnistänyt evoluutiohistorian kuudennen sukupuuttoaallon.

Lajit katoavat

Aikaisemmista tuhoista pahin tapahtui 250 miljoonaa vuotta sitten permikauden lopulla, jolloin noin 90 % eliölajeista kuoli sukupuuttoon. Laakiobasalttipurkaukset nykyisen Siperian alueella syytivät ilmaan hiukkasia, aerosoleja ja kaasuja aiheuttaen todennäköisesti ketjureaktion, jossa ilmasto vaihteli rajusti, happi kului meristä, merivesi happamoitui, sulfaatti pelkistyi rikkivedyksi ja viimeksi mainittu purkautui ilmaan muodostaen tappomekanismin, joka melkein sammutti elämän meressä ja maalla. Tämä on – tai sen pitäisi olla – varoittava esimerkki siitä, miten hauras maapallon elämänlanka on. Ihmisen teknosivilisaatio on evoluutiohistorian mittakaavassa vain silmänräpäys; muutos on niin totaalinen, että se ei voi olla vaikuttamatta elonkehään.

Tärkeimmät syyt nykyiseen lajien hupenemiseen ovat elinympäristöjen muutokset ja häviämiset, joita aiheuttavat maanviljely, metsätalous — mukaan lukien suoranainen metsien hävittäminen varsinkin tropiikissa, tahalliset ja tahattomat metsäpalot — sekä rakentaminen, urbanisaatio ja infrastruktuurirakenteet. Viljelmät ja laidunmaat peittävät nykyään kolmasosan planeettamme maapinta-alasta. Luonnonympäristöjen kato on myös yksi syy hiilipäästöihin, ja toisaalta ilmastonmuutos itsessään muuttaa elinympäristöjä. Ilmastonmuutos on siten ympäristön tilan heikkenemisen kannalta sekä syy että seuraus ja samalla erottamaton osta kokonaiskuormitusta.

The New York Times varoitti vuonna 2012 artikkelissaan The Ecology of Disease, että luonnon köyhtyminen, elinympäristöjen supistuminen ja väestönkasvu olivat jo siihen mennessä lisänneet tartuntatauteja; edessä olisi väistämättä maailmanlaajuinen pandemia. Koronaviruspandemia ei tullut asiantuntijoille yllätyksenä, mutta päättäjät eivät juurikaan kuunnelleet varoituksen sanoja.

Hallitustenvälinen luontopaneeli IPBES julkaisi toukokuussa 2019 raportin, jonka mukaan 75 prosenttia maapinta-alasta ja 66 prosenttia valtameristä on muuttunut merkittävästi verrattuna luonnontilaan. 85 prosenttia kosteikoista ja puolet koralliekosysteemeistä on hävinnyt. Meret ovat ylikalastettuja, ja niiden elämää tukahduttaa muovisaaste. Olemme menossa kohti maapallon ekosysteemien suistumista täysin uuteen, palautumattomaan tilaan. Tästä varoitti jo YK:n käynnistämä Millennium Ecosystem Assessment vuonna 2005: ”Ihmisen toiminta on vienyt planeetan massiivisen sukupuuttoaallon partaalle, mikä uhkaa meidän omaa hyvinvointiamme.”

ILMOITUS

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on todennut, että esimerkiksi sammakkoeläimistä melkein puolet ja nisäkkäistä neljännes on vaarassa kuolla sukupuuttoon. WWF:n Living Planet 2018 -raportin mukaan selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat romahtaneet 60 prosenttia vuodesta 1970 vuoteen 2014. Valtaosan nisäkäsbiomassasta muodostavat tällä hetkellä ihminen itse, hänen karjansa ja kotieläimensä. Suomen lajien uhanalaisuus — Punainen kirja 2019 -raportissa todetaan, että maamme metsissä elää yli 800 uhanalaista eliölajia, joista monet ovat riippuvaisia lahopuusta.

Edesmennyt akateemikko Ilkka Hanski loi käsitteen ’sukupuuttovelka’. Toisin sanoen, ellei mitään tehdä, vielä elävistäkin lajeista osa on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon, kun elinympäristöt pilkkoutuvat liian pieniksi ja eliökannat jäävät eristyksiin muista saman lajin kannoista. Jotta lahopuuta tarvitseva laji saataisiin pelastetuksi, on suojeltavan alueen oltava laaja; muutama hakkuualueelle jätetty lahopuupökkelö ei riitä kuin silmänlumeeksi, ei myöskään jokin piskuinen avainbiotooppi.

Maamme luonnon lajirunsaus ei itse asiassa ole kokonaisuudessaan vielä juurikaan vähentynyt, sillä taantuvien lajien tilalle tuppaa levittäytymään ilmaston lämmetessä etelästä uusia lajeja, kuten varsinkin perhosharrastajat ovat havainneet parina viime vuosikymmenenä. Tämä antaa kuitenkin harhaanjohtavan kuvan. Uudet lajit ovat yleensä generalisteja, yleislajeja, jotka eivät ole nirsoja elinvaatimuksiltaan eivätkä ole uhanalaisuusluokitteluissa yleismaailmallisesti yleensä edes silmälläpidettäviä. Luonnosta häviävät lajit ovat sen sijaan tyypillisesti sidottuja hyvin suppeaan elinympäristöön; kun tämä ympäristö katoaa, katoaa myös laji. Ilkka Hanski mainitsee kirjassaan Tutkimusmatkoja saarille esimerkkinä korpikolvan, kovakuoriaisen, joka on äärimmäinen elinympäristöspesialisti. Se elää pohjoisissa havumetsissä, mutta ei missä tahansa: elinympäristön pitää olla kuusen hallitsema korpimetsä, siellä on oltava riittävästi kaatuneita kuusenrunkoja, joiden tyvet ovat maanpinnan yläpuolella, ja toukille pitää olla ravinnoksi tiettyyn vaiheeseen hajonnutta nilaa. Kaikkien näiden ehtojen on täytyttävä, jotta korpikolva voi säilyä hengissä; talousmetsistä tällaiset olot ovat käytännössä kadonneet.

Hömötiaisen hupeneminen nousi taannoin jopa lehtiotsikoihin, mutta miksi myös kaiken maailman pikkuötököistä pitäisi huolestua? Ilman hyönteispölyttäjiä ihmiskunnan ravinnontuotanto vähenisi dramaattisesti. Hyönteiset ja muut pieneliöt huolehtivat lisäksi aineiden kierrosta luonnossa, hajottavat eloperäistä ainesta ja pitävät maaperän elinkelpoisena. Jos vaikkapa lantakuoriaisia ei olisi, saattaisi laitumille kertyvä karjanlanta käydä nopeasti viihtyvyydelle tukalaksi. Näin itse asiassa tapahtui Australiassa, jonka alkuperäiset lantakuoriaiset eivät selviytyneet miljoonien ja taas miljoonien nautaeläinten ja lampaiden lannan hajotuksesta. Oli pakko siirtää Australiaan muualta lantakuoriaisia, vaikka vieraslajien tuonti voi viedä ojasta allikkoon. Näin ei onneksi käynyt, vaan ongelma saatiin ratkaistuksi.

Ilkka Hanski ehdotti, että valtiot nimeäisivät noin 30 % pinta-alastaan monimuotoisuusalueiksi, joiden sisällä kolmasosa olisi varsinaisia suojelualueita. Näiden pitäisi olla riittävän laajoja takaamaan lajien elinolot. Suojelualueiden osuus olisi tällöin 10 % kokonaispinta-alasta, mikä kuulostaa äkkiä ajatellen melko vähältä. Alueiden pitäisi kuitenkin sijaita mahdollisimman tasaisesti valtioiden sisällä, ja tässä poliittinen tahto joutuu varmasti koetukselle. Esimerkiksi Suomessa on 13 % metsäpinta-alasta suojeltu jonkinasteisesti, mutta melkein kaikki tästä on Pohjois-Suomessa. Valtaosassa Suomea ei ole enää ole laajoja koskemattomia maa-alueita. Luonnonmukaisesta elinympäristöstä on jäljellä vain sirpaleita, tyypillisesti alle sadan hehtaarin suuruisia.

Fossiilisten polttoaineiden rooli

Fossiilisten polttoaineiden merkitys ihmiskunnalle on paljon suurempi kuin moni tajuaakaan: ilman kivihiiltä ja öljyä emme eläisi sellaisessa maailmassa kuin nyt elämme. Ensin kehitystä sysäsi liikkeelle kivihiili, sen jälkeen öljy. Kun Nobel-palkittu ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius varoitti vuonna 1896 fossiilisten polttoaineiden käytön lämmittävän ilmakehää, elettiin vielä kivihiilen valtakautta, mutta muutos kolkutteli ovella: öljyä etsivät Hamilin veljekset sattuivat puhkaisemaan vuonna 1901 Texasissa maanalaisen öljyjärven hiekkakivikaton. Musta öljy syöksyi porausreiästä sadan metrin korkeuteen ja ryöppysi sakeana taivaalta alas. Hamilien esiintymästä saatiin päivittäin enemmän öljyä kuin maailman muista esiintymistä yhteensä näihin aikoihin. Fordin A-malli tuli markkinoille vuonna 1903. Nimenomaan autot merkitsivät öljyn läpimurtoa.

Halpojen fossiilisten polttoaineiden suurin muutosvoima oli siinä, että ne mahdollistivat teknokulttuurin ja samalla nykyisen väestöräjähdyksen. Sen lisäksi ne syytävät ilmakehään kasvihuonekaasuja ja ovat siten luonnontilaisen kasvipeitteen häviämisen ohella toinen — ja nyttemmin keskeiseksi noussut — syy maapallon ilmaston lämpenemiseen.

Ilmaston lämpeneminen on kriisi — ja sitä isompi kriisi mitä enemmän lämpötila nousee. Ilmakehän lämpötila on sinänsä vaihdellut aina luonnostaan, viime jääkauden jälkeenkin muutamaan otteeseen. Atlanttisella lämpökaudella kasvoi jaloja lehtipuita Oulun leveysasteella ja metsiä nykyisillä tuntureilla. Nykyiseen ilmastonmuutokseen sisältyy kuitenkin kolme vakavaa uhkaa. Ensinnäkin lämpeneminen tapahtuu nyt hyvin nopeasti, mihin luonnolla – kuten ihmiskunnallakaan – ei ole aikaa sopeutua. Toiseksi aikaisemmista ilmastonvaihteluista poiketen muutos voi olla palautumaton ja johtaa lämpenemisen hallitsemattomaan kiihtymiseen, niin sanottuun karanneeseen kasvihuoneilmiöön, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nyt suurempi kuin ehkä miljooniin vuosiin ja nousee vääjäämättä yhä. Kolmanneksi ilmaston lämpenemisen ja muiden kuormittavien tekijöiden yhteisvaikutus voi olla synergistinen, toisin sanoen suurempi kuin osiensa summa. Ilmastonmuutoksen torjunta on siksi välttämätön, mutta se ei yksinään riitä estämään joukkotuhoa. Kaikki teollinen tuotanto – myös niin sanottu ympäristöystävällinen teknologia – kuluttaa luonnonvaroja. Ei ole myöskään olemassa ympäristölle haitatonta energiantuotantoa. Ainoa hyvä energia on säästetty energia.

Rooman klubi opetti — vai opettiko?

Tuntuu siltä, että poliitikot sen enempää kuin mediakaan eivät tajua ongelman laajuutta, vaikka sen toi esiin jo Rooman Klubin ensimmäinen raportti The limits to growth vuonna 1972 (suom. Kasvun rajat 1973). Raportin perusteesi oli, ettei rajallisessa tilassa voi olla rajatonta kasvua, vaan hallitsematon kasvu johtaa yhteiskuntien ja ympäristön romahdukseen. Klubi on sittemmin käsitellyt kasvun rajoja uuden tiedon valossa vuosina 1992 ja 2004 julkaisemissaan raporteissa, mutta perussanoma ei ole muuksi muuttunut.

Massachusettsin teknillisen korkeakoulun MIT:n tutkijat Jay W. Forrester sekä Dennis ja Donella Meadows määrittivät Rooman klubille työstämässään maailmanmallissa viisi päätekijää: kiihtyvä teollisuuskasvu, väestöräjähdys, aliravitsemus, raaka-aineiden ehtyminen ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Raportin perustotuudet olivat 1970-luvun ympäristönsuojelukeskustelun lähtökohtina, mutta niin silloin kuin nytkin poliitikot ja talouspäättäjät toimivat ikään kuin jatkuva kasvu ― varsinkin talouskasvu ― olisi itsestäänselvyys.

Rooman klubin ensimmäisen raportti ei yrittänytkään tarkastella globaaliongelmia yhteiskunnallisesta näkökulmasta, paitsi että toi esiin väestönkasvun rajoittamisen välttämättömyyden. Alexander King ja Bertrand Schneider laativat vuonna 1991 Rooman klubin työvaliokunnan raportin Ihmiskunnan vallankumous. Siinä näkökulma laajeni sosiaalisten ongelmien merkityksen painottamiseen, koska ilman niiden ratkaisemista ei voi ratkaista muitakaan globaaliongelmia. Ihmisten välinen eriarvoisuus on keskeinen syy konfliktien ja sotien syntyyn. Tasa-arvoisella maailmalla olisi paremmat halut ja valmiudet keskittyä maapallon elonkehän suojelemiseen kuin maailmalla, jossa ei edes yritetä toteuttaa YK:n ihmisoikeuksien julistusta.

Globalisaation kuljetusralli maalla, merellä ja ilmassa

Raaka-aineita, puolivalmiita ja valmiita tuotteita valmistetaan eri puolilla maapalloa kuluttajille tuntemattomissa oloissa ja niitä — kuten ihmisiäkin — rahdataan ristiin rastiin ympäri maailmaa maalla, merellä ja ilmassa. Kiviäkin kannattaa kuljetella edestakaisin ympäri maailmaa. Kun Joensuun kaupunki päätti suosia suomalaista ja teettää torikiveyksen kotimaisesta kivestä, niin urakoitsija lastasi Virolahdelta louhitun graniitin laivaan, vei Kiinaan ja toi kivikuorman työstettynä takaisin Suomeen.

Ongelmana eivät ole pelkästään kuljetusten aikana syntyvät päästöt. Kuljetuskaluston elinkaareen kuuluvat niiden raaka-ainetuotanto aina malmien louhimisesta alkaen, teollinen valmistus, ajoneuvokaluston käyttö, huolto, romuttaminen, kierrättäminen tai ympäristöjätteeksi päätyminen. Lisäksi rallin pyörittämiseen tarvitaan maapallon kattava liikenneinfrastruktuuri. Kaikki tämä kuluttaa uusiutuvia ja uusiutumattomia luonnonvaroja, kaventaa luonnon elintilaa ja saastuttaa ympäristöä. Nykyinen globaalitalous on saanut aikaan sen, etteivät kuljetuskulut ole missään suhteessa niiden aiheuttamiin ympäristöhaittoihin. Edulliset kuljetukset ovat myös mahdollistaneet sen, että yritykset ovat voineet siirtää tuotantoaan pois Suomesta ja muista vauraista maista milloin mihinkin planeetan halpatuotantokolkkaan. Olemme ulkoistaneet luonnonkuormitustamme pois kotinurkiltamme. Halvat tuotteet puolestaan mahdollistavat yhä kasvavan aineellisen kulutuksen. Tuotannon siirtyminen muualle on myös luonut sen harhan, että olemme muka siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta palvelu- ja tietoyhteiskuntaan — vaikka kotimme pursuavat teollisesti tuotettuja tavaroita enemmän kuin koskaan ennen.

Mitä tehdä?

Miten voitaisiin lopettaa halpatyövoiman ja luonnonvarojen riisto sekä edistää paikallistuotantoa? Markkinavoimien ”näkymätön käsi” ei nosta omia aikojaan rahtikuluja niin korkeiksi, että kuljetukset ja matkustaminen vähenisivät tuntuvasti. Globaalikilpailutus on romahduttanut lentämisen hinnan. Poliitikot eivät pyri tätä kehitystä suinkaan estämään, vaan päinvastoin tukevat sitä esimerkiksi lentoliikenteen polttoaineen ja ulkomaan lentolippujen verottomuudella.

Globaalitalouden säätely on tärkein keino ihmiskunnan energiatalouden järkevöittämiseksi, jos tuloksia halutaan nopeasti tai jos niitä ylipäätään halutaan. Protektionismi ja tullimuurit ovat kuitenkin huono ratkaisu, koska ne synnyttävät vain konflikteja ja ristiriitoja. Tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia ja sääntelyä sekä ennen kaikkea poliittista tahtoa. Yksi vaatimaton yritys tähän suuntaan oli yhdysvaltalaisen talousnobelistin James Tobinin ehdotus, että pääomavirtoja rauhoitettaisiin kansainvälisellä valuutansiirtoverolla. Ehdotus on tyrmätty monelta taholta epärealistisena, mitä se ehkä onkin, kun globaalitalouden annetaan ideologisista syistä velloa valtoimenaan.

Pandoran lippaassa elää kuitenkin sitkeä seuralainen: toivo.

Korjausliike pitäisi toteuttaa YK:n koordinoimana. Kestävä yhteiskunta voisi olla sellainen, jossa kaikkien perustarpeet on tyydytetty, mutta luonnon kantokyvyn ylittävä kerskakulutus on karsittu pois. Sivilisaation luomaa tekniikkaa ei tarvitsisi hävittää, mutta esimerkiksi yksityisautoilu pitäisi pääosin korvata tehokkaalla joukkoliikenteellä ja suihkukoneella lentämisen tulisi olla ihmiselämässä harvoin koettavaa ylellisyyttä. YK:n ihmisoikeuksien julistus olisi pantava käytäntöön. Sen tuoma koulutuksellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo olisi paras tae myös väestöräjähdyksen suitsimiseen.

Jotta elonkehän suistumista palautumattomaan tilaan aidosti torjuttaisiin, poliitikoilta edellytettäisiin ilmastohuolen lisäksi jonkinasteista tietämystä luonnonsuojelusta ja havahtumista maapallon lajikatoon. Esimerkiksi kun sademetsiä hävitetään, ongelmana ei ole pelkästään hiilen karkaaminen ilmaan, vaan — mistä vähemmän puhutaan — ennen kaikkea maapallon biodiversiteetin aarreaittaa kohtaava tuho.

Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould totesi 1990-luvulla, että ihminen on evoluution hauras uloke, jonka ennuste on hyvin huono. Eliölajeja on maapallon historian aikana tullut ja mennyt. Jääkö nykyihminen tähdenlennoksi, joka katoaa saman tien? Pandoran lippaassa elää kuitenkin sitkeä seuralainen: toivo. Ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä poikkeuksellisen eliölajin. Sama äly ja luovuus, jolla hän on tuhoamassa oman ja muun eliökunnan perustaa, voisi lopulta kääntyä pelastukseksi. Ihmisellä on paitsi itsekäs myös uhrautuva eli altruistinen puolensa. Koronaviruspandemia on yksi esimerkki siitä, että ihmiskunnalla on kyky reagoida ja sopeutua tarvittaessa nopeasti täysin uuteen tilanteeseen. Altruismilla on tapana puhjeta esiin akuuteissa kriisitilanteissa. Mutta puhkeaako se liian myöhään, kun ympäristön tila heikkenee ihmiselämän mittakaavassa vähä vähältä? Ihmisellä on musertava vastuu – vastuu sinisestä planeetasta, joka kiitää mustassa avaruudessa ypöyksin ainoan tuntemamme elämän tyyssijana. Ihminen on itse ottanut tämän vastuun harteilleen eikä voi siitä enää vapautua.