Lauri Hannus

Kun ruskea suomalainen puhuu sisällissodan ajan sotarikoksista, se rikkoo monen kuplautunutta ja vinoutunutta maailmankuvaa.

Politiikan tekeminen on valtavan raskasta. Se kuormittaa, turhauttaa ja pistää vihaksi suurimman osan ajasta. Politiikka on asioiden muuttamista, kamppailua ja tappelua arvojen konkretisoitumisen eteen. Monet näyttävät väsyvän vääntämisen keskellä. Jotkut unohtavat äänensä ja mielipiteensä arvon ja valitsevat helpomman tien.

Halu muuttaa asioita kumpuaa epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Tunne siitä, että asiat eivät mene oikein, on kuohuttava. Kuin ravistelisi samppanjapulloa, jonka sisällä paine vain kasvaa ja kasvaa. Olen alkanut hoitaa tätä tunnetyötä lähtemällä mukaan politiikkaan. Hallitsemattoman poksahduksen sijaan päätin tietoisesti avata sen samppanjapullon korkin.

Epäoikeudenmukaisuuden tunne ei ole kadonnut minnekään. Mutta sen rinnalle on tullut kamppailulle ja vääntämiselle tyypillisiä tunteita: turhautumista, vihaa ja surua. Kun tekee avauksen itselle tärkeästä aiheesta, jonka eteen on tehnyt valtavasti taustatyötä, ja jota perustelee selvillä argumenteilla, sitä toivoo vastaanoton rakentuvan myös asialliselle argumentoinnille.

Usein näin ei ole. Vastassa on setäselittäjien seinä, jonka parhaita taitoja näyttäisi olevan kyvyttömyys kuunnella ja loukata menemällä henkilöön kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat usein kaupan päälle vihapuhetta, tappouhkauksia ja muuta häiriköintiä linjoja kuin linjoja pitkin. Tästä aiheutuvan tunnetyön prosessointi on ihan omaa luokkaansa.

Mutta juuri näillä alueilla se politiikka tapahtuu. Mitä ilkeämpi vastareaktio, sitä henkilökohtaisemmalla alueella politiikassa olemme. Tämä on se alue, jolla muutos tapahtuu, sillä henkilökohtainen on poliittista.

ILMOITUS

Kun ruskea suomalainen puhuu sisällissodan ajan sotarikoksista, se rikkoo monen kuplautunutta ja vinoutunutta maailmankuvaa. Suomalaisuus ei ole yhtä kuin ihonväri, vaikka monet tuntuvat niin ajattelevan. Tämä näkyi selvästi Vasemmistonuorten patsaspuisto-ehdotuksen vastaanotossa. Monessa vihapuheen kriteerit täyttävässä kommentissa kannanoton sisältö ohitettiin täysin ja toivottiin Vasemmistonuorten muiluttamista ja viemistä saunan taakse. Asiallisemmatkin kommentit oikein huusivat sitä, että tästä aiheesta ei haluta puhua.

Nämä kommentit ja vastaanotto alleviivaavat sitä, että patsaspuisto-kannanotto oli oikea askel kohti yhdenvertaisempaa Suomea. Kannanotossa oli kyse poliittisen mielikuvituksen laajentamisesta, sillä siinä kyseenalaistettiin oikeistolaista historiantulkintaa, käsitystä kaupunkitilan epäpoliittisuudesta sekä monen valkoisuuden normiin nojaavaa, ahdasmielistä käsitystä suomalaisuudesta. Vasta tällaisissa kamppailuissa asiat muuttuvat.

Patsaskohua edeltävällä viikolla monet tahot julistivat rasisminvastaisuuden eli antirasismin tärkeyttä ja tukivat BLM-liikkeen tavoitteita. Ehdotukseen patsaspuistosta muutamat näistä samoista tahoista taas reagoivat jopa kannaroimalla ideaa vastaan.

Antirasismi tarkoittaa vaatimusta yhdenvertaisuudesta. Voimme julistautua antirasisteiksi ja toteuttaa vaikka mitä rakenteellisen rasisminvastaisia ohjelmia valtiotasolla, mutta niin kauan kuin se ei muuta ihmisten arkiymmärrystä, mikään ei muutu. Yhdenvertaisuuden vaatimus ei voi koskea vain itselle helppoja asioita: sen tulee olla koko yhteiskuntaa läpileikkaavaa.

Tämä vaatimus on ollut työväenliikkeen ydintä sen alkuajoista lähtien. Ja tästä oli kyse myös sisällissodassa, huolimatta oikeistolaisten setäselittäjien halusta ymmärtää väärin ja vääntää asiat omaan maailmankuvaansa sopiviksi. Historiaa voi ja pitää uudelleenkirjoittaa, silloin kun se on perustunut virheellisille käsityksille, puutteelliselle kontekstoinnille ja kirsikanpoiminnalle lähteiden valinnassa.

Henkilökohtainen on poliittista ja muutos tapahtuu, kun ihmisten poliittinen mielikuvitus laajentuu. Jos politiikka ei herätä tunteita, ei se ole politiikkaa lainkaan.

Tunnetyötä on siis luvassa meille kaikille jatkossakin, sillä työmaana on ihmisten mielikuvitus, ajatukset ja siten tunteet. Politiikan kuormittavuus ja tunnetyö on kuitenkin pientä verrattuna siihen työhön, joka hiljaisuudesta seuraa. Kuten Audre Lorde on todennut, hiljaisuus ei suojele ketään.

Päinvastoin. Hiljaisuus tappaa sen, mitä olemme varmemmin ja perusteellisemmin, kuin ääneen puhuminen ikinä.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten hallituksen jäsen ja talous- ja sosiaalihistorian maisteriopiskelija