Jarmo Lintunen

Näin kansanliikkeestä tuli hallituspuolue. Juttu on julkaistu 28.4.2000, jolloin vasemmistoliitto täytti kymmenen vuotta.

Matti Hokkanen asettaa Vasemmistoliiton perustamisprosessin alkupisteen talveen 1987. Hän istui Kulttuuritalon baarissa Skdl:n silloisen pääsihteerin Reijo Käkelän ja Skp:n pääsihteerin Eskon Vainionpään kanssa. Hokkanen oli Käkelän lähin työtoveri, Skdl:n poliittinen sihteeri.

Keskusteltiin eduskuntavaaleista, jotka olivat muutaman viikon kuluttua. Niistä kyllä selvittäisiin, mutta mitä tehdä presidentinvaaleissa, jotka olivat edessä seuraavana vuonna. Mauno Koivisto istui tiukasti satulassa, omalla ehdokkaalla ei ollut mahdollisuuksia, eikä siinä vaiheessa vielä voitu ajatella Sdp:n ehdokkaan suoraa tukemista.

Vainionpään jätettyä Kulttuuritalon baarin pöydän Hokkanen ja Käkelä keksivät kansanliikkeen, joka rikkoisi vanhan järjestösidonnaisen toimintatavan. Presidentinvaaleja varten perustettiin Liike 88, joka asetti ehdokkaakseen Kalevi Kivistön ja etsi avarampia näköaloja.

Kivistö sai 10,5 prosenttia äänistä, mikä oli hyvä tulos vaalissa, jossa Koivisto vei yksin melkein puolet äänistä. Kokemus rohkaisi ja oli mallina, kun Vasemmistoliitto pari vuotta myöhemmin synnytettiin.

Yhtä hyvin alun voi panna johonkin toiseen kohtaan.

ILMOITUS

Yksi tärkeä tapahtuma oli Reijo Käkelän valinta Skdl:n puheenjohtajaksi Turussa 1988. Käkelä istui myös Skp:n poliittisessa toimikunnassa ja oli nähnyt läheltä, että Skp:n ja Skdl:n rinnakkaisuus ja päällekkäisyys oli hallinnollinen kummajainen ja aiheutti jatkuvasti ongelmia. Yhdessä poliittisessa liikkeessä oli kaksi toimijaa. Kaksipäinen kotka, jolla joskus oli ollut elämisen oikeus, oli muuttunut varikseksi.

Ongelma tiedostettiin laajasti. Laitavasemmiston uudelleenorganisoinnin tarve oli ilmassa. Kansandemokraattinen liike haluttiin selkeämmin yhdeksi konserniksi.

Torviseitsikko valmisteli

Asiaa miettimään perustettiin ns. torviseitsikko, jossa olivat Skp:n puheenjohtaja Jarmo Wahlström ja pääsihteeri Heljä Tammisola, Skdl:n puheenjohtaja Käkelä ja pääsihteeri Salme Kandolin, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Esko Helle, SAK:n kansandemokraattisesta ryhmästä Aarno Aitamurto ja Suomen naisten demokraattisen liiton edustajana Tanja Lehmuskoski.

Yhdessä torviseitsikon kokouksessa STS-pankin huvilalla Espoossa oltiin jo lopettelemassa, kun Käkelä tai Hokkanen – asia muistetaan vähän eri tavoin – kysyi, miksei yhdistettäisi organisaatioita heti. Asiasta oltiin välittömästi yhtä mieltä.

Sen jälkeen asiat lähtivät rullaamaan vauhdilla. Seitsikko valmisteli yhdistämisestä esityksen, joka julkistettiin Skp:n keskuskomitean ja Skdl:n liittoneuvoston yhteisessä kokouksessa Kuopiossa syyskuussa 1989.

Jälkikäteen katsottuna kahden läheisessä yhteistyössä toimivan poliittisen järjestön yhdistäminen yhdeksi puolueeksi ei tunnu kovinkaan kummoiselta saavutukselta. Vuosina 1989 – 1990 asetelma oli toinen.

– Siinä vaiheessa oli vallankumous yrittää kommunistisen puolueen lopettamista. Se oli ratkaiseva henkinen kynnys. Neuvostoliitto oli vielä olemassa, sanoo Matti Hokkanen.

– Nyt on helppo sanoa, että se piti keksiä silloin. Silloin se oli rohkea veto. Jälkikäteen arvioituna se oli viimeinen hetki, jolloin sen saattoi tehdä.

SKP:n taloussotku auttoi

Aika oli otollinen muun muassa siitä syystä, että Skp, joka oli ollut kansandemokraattisen liikkeen dominoiva osapuoli, oli pahoin halvaantunut talvella 1988 paljastuneiden taloussotkujensa takia. Epäonnistuneissa liiketoimissa menetettiin 35 miljoonaa markkaa ja Skp:n puheenjohtaja Arvo Aalto joutui eroamaan. Hänen tilalleen valitulla Jarmo Wahlströmillä oli iso osa Vasemmistoliiton synnyssä.

Jos Skp olisi ollut voimissaan, uusi puolue olisi luotu toisissa merkeissä.

Esitys Skp:n ja Skdl:n toiminnan lakkauttamisesta ja toiminnan siirtämisestä uuteen puolueeseen ja uusien ihmisten kutsumisesta mukaan järjestöä perustamaan sai innostuneen vastaanoton. Se kävi hyvin ilmi seuraavien kuukausien aikana.

Mukaan pyrki myös sellaista joukkoa, jota ei olisi haluttu. Skp:stä ja Skdl:stä oli muutama vuosi aikaisemmin heitetty ns. taistolaiset lopullisesti ulos. Nyt he näkivät mahdollisuuden palata takaisin – nekin, jotka eivät olleet oppineet mitään. Siitä syntyi vuosien riesa.

Torviseitsikon tehdessä salaisia valmistelujaan syntyi toinenkin yhdistämispaperi. Sen takana olivat Skp:n sihteeristön jäsenet Oiva Björkbacka, Reijo Ranta ja Timo Roppola, jotka olivat tyytymättömiä siihen, etteivät he saaneet tietoa seitsikon ajatuksista.

Sihteerien esityksessä olemassaolevat järjestöt olisi yhdistetty suoraan ja kaikki entiset jäsenet olisivat automaattisesti jäseniä ilman uutta uskollisuudenvalaa, Björkbacka muistelee. Esitys tuomittiin välistävetona ja unohdettiin.

Selvä ero Neuvostoliiton sosialismiin

Uutta puoluetta perustettaessa ”vasemmisto” oli käsitteenä korkeassa kurssissa. Paljon puhuttiin modernista vasemmistolaisuudesta. Mitä sillä tarkoitettiin, se jäi epäselväksi myös monille mukana olleille.

– Se oli enemmän tyytymättömyyttä omaan historiaan ja omaan tilanteeseen kuin että olisi sanottu jotain täsmällistä, sanoo Käkelä.

– Prosessin tarkoitus oli saada liikkeelle käymistila, joka synnyttää ajattelua.

Uudesta puolueesta haluttiin paljon enemmän kuin pelkkä Skp:n, Skdl:n ja naisliiton tekninen yhdistäminen. Siitä piti tulla kokonaan uusi alku.

Ideologisista luutumista piti luopua ja luoda uudella tavalla poliittiset yhteistyömahdollisuudet demarien kanssa. Modernisuutta korostettiin vastapainoksi vanhalle tavalle sanoa automaattisesti ei kaikelle uudelle. Politiikan piti olla muutakin kuin jakamista.

Yksi tärkeä asia oli irtisanoutuminen siitä sosialismin konseptiosta, joka noihin aikoihin veti viimeisiään, ja johon Skp oli ollut sidoksissa 70 vuotta. Kun haluttiin pelastaa radikaalin, juuriin menevän vasemmiston mahdollisuudet, piti tehdä selvä ero Neuvostoliittoon ja siellä toteutettuun sosialismin malliin, ja se täytyi tehdä mahdollisimman dramaattisesti.

Matti Hokkasen mielestä vasemmistolaisuus oli aikaisemmin määritelty joko sosialismin tai työväenliikkeen kautta. Nyt sille haluttiin sisältö, joka tulee muuta tietä.

Organisatorisesti mallia haettiin kansan- ja kansalaisliikkeistä, ei niinkään työväenliikkeen perinteestä.

Tärkeä käsite oli punavihreys. Ympäristöongelmat puhuttivat vasemmistoa koko 1980-luvun, ja nyt ne otettiin ohjelmissa vakavasti.

Käkelä sanoo, että ainakin hänellä siinsi kaukaisena utopiana myös koko vasemmiston yhtyminen. Se edellytti myös sosialidemokratian, tuon ”helvetin monstrumin” ja ”säätiön” perinpohjaista uudistumista.

Parempia ja huonompia taistolaisia

Yksi Käkelän niin kuin aikaisemmin Arvo Aallon kuningasajatuksista oli muutoinkin hajaannustilassa olevan taistolaisen vähemmistön pilkkominen. Kommunistipuolueen katsottiin jakautuneen väärästä kohdasta, ja osa vähemmistöläisistä haluttiin mukaan.

– Taktikoitiin, välillä otettiin mukaan, välillä painettiin pois, sahattiin. Oli selkeä yritys hajottaa ydin, joka oli pitänyt vähemmistöä kasassa, Käkelä sanoo.

Marja-Liisa Löyttyjärvi, joka oli vähemmistön vaalijärjestön Devan puheenjohtaja ja kansanedustaja, oli mukana Vasemmistoliiton perustamista valmistelevassa valtuuskunnassa. Hän kuului niihin taistolaistaustaisiin, jotka haluttiin mukaan.

– Tottakai se näkyi, että oli parempia vähemmistöläisiä ja huonompia vähemmistöläisiä. Jotkut piti integroida mukaan ja toisia ei huolittaisi millään, Löyttyjärvi muistelee.

Keskeinen riita käytiin Vasemmistoliiton perustavan kokouksen muodosta. Osa valmistelevan toimikunnan jäsenistä halusi täysin avoimen kokouksen, jonne kaikki halukkaat saavat tulla ja kaikilla on yhtäläiset oikeudet. Tätä linjaa ajoi muun muassa Skdl:n pääsihteeri Salme Kandolin.

Käkelä taas halusi, että uuden puolueen perustaminen tapahtuisi pääosin Skdl:n kautta. Se osoittaisi kunnioitusta ihmisille, jotka ovat olleet mukana vuosikymmenet.

Mitään selvää osapuolijakoa ei asiasta syntynyt. Sekä avointa torikokousta että suljetumpaa mallia kannatettiin eri motiiveista.

Käkelän mitta täyttyi helmikuun alussa pidetyssä valtuuskunnan kokouksessa. Hän hävisi äänestyksessä. Enemmistö halusi avoimen perustamiskokouksen, ja Käkelä ilmoitti dramaattisin sanakääntein eroavansa valtuuskunnasta ja myös Skdl:n puheenjohtajan paikalta. Hän sanoi, ettei vasemmisto saisi toista nyt menetetyn kaltaista mahdollisuutta voimiensa kokoamiseen sataan vuoteen.

Käkelä lähti ovet paukkuen

Käkelä oli alkuvaiheessa Vasemmistoliiton luomisen sielu ja moottori. Hänessä oli poliitikkona ruhjovaa alkuvoimaa, hyvä vainu ja kyky saada ihmiset innostumaan.

Kun hän heitti hanskat tiskiin, seurasi hämmennys mutta vain hetkeksi, ja pian kukaan ei enää kaivannut Käkelää. Se näkyy hyvin myös sen ajan Kansan Uutisissa, jossa käytiin vilkasta keskustelua – Käkelän lähtöä ei pitkään surtu. Osasyy lienee se, että hän on impulsiivinen, kiivas ja hankala ihminen.

Käkelä ja Hokkanen olivat tiivis taistelupari, mutta Käkelän lähdön jälkeen heidän välinsä katkesivat vuosiksi. Käkelä palasi opetusministeriöön parannettuun kulttuuriasiainneuvoksen virkaan, ja hän kai toivoi, että Hokkanen protestoisi yhtä ryhdikkäästi. Hokkasella ei kuitenkaan ollut varastossa virkaa. Sitä paitsi hän halusi Vasemmistoliiton puoluesihteeriksi.

Käkelän kirjanpidossa Hokkaselle oli kertynyt myös poliittisia syntejä:

– Hokkanen puukotti selkään, niin sen ymmärsin. Hän vehkeili jotain selän takana. En halunnut sitä koskaan tarkemmin selvittää.

Vehkeily tapahtui Käkelän mukaan perustavan kokouksen vaalitapaa koskevassa asiassa. Hokkasella, vanhalla kolmaslinjalaisella, oli siihen aikaan ymmärtämystä vähemmistöläisiä kohtaan. Tunne oli molemminpuolinen mutta se viileni vuosien mittaan.

Jos Käkelä eronsa jälkeen tuli kadulla Hokkasta vastaan, hän siirtyi kadun toiselle puolelle. Jos he osuivat samaan ravintolaan, Käkelä siirtyi varmuuden vuoksi pari pöytää kauemmaksi.

Käkelä myöntää, että koville otti ja monet ihmissuhteet katkesivat. Välillä saattoi joku toveri tarttua kraivelista kiinni.

– Olin monta vuotta vereslihalla. Olin ajanut läpi jotakin, joka omasta mielestäni oli äärimmäisen merkityksellistä, ja se visio murtui.

Luupäästalinistit, poliittiset analfabeetit ja muut Luojan valopäät tuhosivat miehen unelman.

Käkelän erolle on esitetty myös vähemmän jaloja selityksiä. Valittu torikokous-malli tarkoitti sitä, ettei Käkelällä olisi ollut mahdollisuuksia nousta Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi.

Itse hän sanoo päättäneensä jo hyvissä ajoin, ettei ole ehdolla, vaikka kaikki olisi mennyt hänen piirustustensa mukaan. Siihen oli yksityinen syy – hänen vaimonsa vakava sairaus – ja yleinen syy eli ajatus, ettei politiikasta saa tulla ammatti. Sen on oltava määräaikaista, välillä on mentävä normaaliin elämään.

Vasta keväällä 1995, kun myös Hokkanen tuli töihin opetusministeriöön kulttuuriministeri Claes Anderssonin erityisavustajana, hänen ja Käkelän välit leppyivät. Puhelin soi Hokkasen huoneessa. Luurista kuului tuttu käheä ääni: ”Hokkanen perkele, Rekku tässä!”

Andersson selvä valinta

Vasemmistoliitto perustettiin kahdessa paikassa, Kulttuuritalolla ja Helsingin jäähallissa 28. – 29. huhtikuuta 1990. Mukana oli noin 3 500 ihmistä. Marja-Liisa Löyttyjärven mukaan tunnelma jäähallissa oli ihan samanlainen kuin sääkin.

– Keli oli silloin taivaallinen. Oli tosi kaunis kevät ja päivät olivat lämpöisiä ja ihania. Ihmiset olivat täynnä optimismia.

Oiva Björkbackan tuntemukset olivat varauksellisempia.

– Olihan se aika kaaosmainen tilanne, kun kaikki pääsivät mukaan. Monelle jäi aika sekava tunne.

Claes Andersson valittiin valittiin puheenjohtajaksi ylivoimaisin numeroin. Varapuheenjohtajiksi, jotka saivat palkan ja työhuoneen puoluetoimistoon, valittiin metallimies Kari Uotila ja Salme Kandolin, joka voitti vain niukasti naisliiton puheenjohtajan Outi Ojalan.

Andersson oli ollut Käkelän vastaehdokkaan jo Skdl:n Turun liittokokouksessa kaksi vuotta aikaisemmin, mutta ei tosimielellä. Hän hämmästyi silloin joutuessaan ”valtavan valtapelin nappulaksi”.

Anderssonille ei käynyt selväksi, kuka häntä Turun kokouksessa kannatti ja miksi. Ainakin ammattiyhdistysväkeä oli hänen takanaan. Hotellin käytävillä oli yöllä paljon perinteistä junttaamista.

Salme Kandolin oli se, joka ensimmäisenä kysyi Anderssonilta, lähtisikö hän Vasemmistoliiton johtoon. Perustavassa kokouksessa Anderssonin valinta oli hyvin selvä. Hän oli kaikin puolin sopiva uuden tai ainakin uudella ilmeellä jatkavan liikkeen keulakuvaksi: tunnettu kulttuurihenkilö, kirjailija, pianisti ja lääkäri, jolla oli tausta yhteiskunnan vähäosaisia puolustavissa liikkeissä. Eikä hän ollut koskaan Skp:n jäsen.

Jäähallin lehtereillä istuivat myös vähemmistön symboli Taisto Sinisalo ja hänen uskollinen oppipoikansa Yrjö Hakanen, joka myös valittiin Vasemmistoliiton valtuuskuntaan. Osapuolijako ei kuitenkaan juuri noussut kokouksessa esille. Vähemmistö tekeytyi kuoliaaksi ja livahti mukaan.

Matti Viialainen laski myöhemmin, että noin neljäsosa perustavan kokouksen osanottajista oli vähemmistöläisiä.

Viialainen yllättäen puoluesihteeriksi

Salme Kandolin oli poikkeava ilmestys laitavasemmiston puuhissa. Hän ei vastannut mielikuvaa työläisnaisen prototyypistä eikä hän sitä tietysti ollutkaan. Näyttävä blondi käänsi päät puhujanpönttöön kiivetessään. Tyylikkäästä pukeutumisesta tuli myös palautetta kenttäväeltä – mutta voittopuolisesti myönteistä.

Kandolin oli eduskunnassa valiokuntasihteerinä, kun hänet keksittiin SKDL:n puoluesihteeriksi vuoden 1988 kokouksessa. Hän oli nainen ja Skdl:n sosialisti – siis ei kommunisti – ja täytti siten kaksi tärkeää kriteeriä.

Vasemmistoliittoa perustettaessa Kandolinilla oli suurehko rooli, mutta pääosin kulissien takana. Hän soitti Matti Viialaiselle pari viikkoa ennen perustavaa kokousta ja kysyi olisiko Matti valmis, jos puoluesihteerin paikka avautuisi. Viialainen, joka hoiti perustavan kokouksen järjestelyjä, oli kiinnostunut.

Päätös puoluesihteeristä syntyi Viialaisen Toyota Camryssa matkalla jäähallista Kulttuuritalolle, jossa vasta valittu valtuuskunta kokoontui. Matkalla varapuheenjohtajiksi valitut Kandolin ja Uotila saivat Anderssonin vakuuttumaan Viialaisen erinomaisuudesta. Andersson sanoo tulleensa yllätetyksi. Valintatilanne oli liian äkkiä edessä.

Kulttuuritalolla Andersson ilmoitti kannattavansa Viialaista, ja äänestyksessä Viialainen voitti niukasti toisen Matin eli Hokkasen, jota pidettiin ennakkosuosikkina.

Hokkaselle oli jäänyt se kuva, että Andersson oli pari päivää aikaisemmin käydyssä puhelinkeskustelussa luvannut tukea häntä. Hokkanen halusi puoluesihteeriksi, koska mielestään hän tiesi mitä olisi pitänyt tehdä.

Kahden Matin suhde, jossa ovat eri pitoisuuksina vaihdelleet veljellinen taistelu ja yhteistyö, on ollut yksi Vasemmistoliiton taustajännite, ja välillä se on noussut pintaan.

Hokkanen onnistui pudottamaan Viialaisen puoluesihteerin paikalta kesän 1995 puoluekokouksessa. Hän keksi vastaehdokkaaksi Ralf Sundin.

Revanssin ajankohta oli ironinen, sillä niihin aikoihin Matit olivat jo politiikasta suunnilleen samaa mieltä. Viialainen työnnettiin nenästä syrjään juuri kun hän oli onnistunut suurhankkeessaan eli Vasemmistoliiton saamisessa hallitukseen.

Nykyisin Matit ovat taas hyvissä väleissä.

Suvi-Anne Siimes oli kiinnostunut

Suvi-Anne Siimeksellä oli tavallista enemmän kiireitä keväällä 1990. Hän viimeisteli kansantaloustieteen jatko-opintojaan Helsingin yliopistolla ja oli raskaana. Siimeksen kolmas lapsi, joka sai nimen Olga, syntyi kesäkuussa.

Kiireidensä takia hän seurasi Vasemmistoliiton perustamista ja sen ympärillä käytyä keskustelua vähemmän kuin muutoin olisi tehnyt. Hän oli yliopistolla sitoutumattoman vasemmiston toiminnassa ja luki ahkerasti Kansan Uutisten Viikkolehteä. Vappumarsseilla Siimes oli ystävineen mukana ja kantoi banderolleja, joissa puolustettiin köyhien, mustien ja naisten oikeuksia.

Hän oli aina äänestänyt Skdl:oa ja oli ollut 1980-luvulla Jorma Hentilän tukiryhmässä ja hankkinut pari äänestäjääkin, mutta jäsenyyttä hän ei ajatellut.

Siimes oli kiinnostunut uudesta puolueesta mutta hänellä oli myös epäilyjä. Enemmistön ja vähemmistön riidat olivat koko 1980-luvun olleet hyvin vahvasti esillä, ja ne varjostivat uuden liiton alkua.

Reaalisosialismi ei ollut koskaan ollut Siimekselle mikään juttu, toisin kuin melkein kaikille Vasemmistoliiton perustajille. Hän ei ollut koskaan sitoutunut siihen eikä pitänyt sitä esikuvana. Hän oli teini-ikäinen kun Leonid Brezhnev kuoli, eikä hänellä ollut koskaan ollut unelmaa erinomaisesti toimivasta reaalisosialismista.

– Meidän ikäistemme näkökulmasta koko yya-politiikka oli onttoa. Se ei koskenut vain vasemmistoa, vaan kokoomuslaiset reissasivat mukana ja puhuivat samaa uuskieltä, Siimes sanoo.

Claes Andersson oli tuolloin tuttu Siimekselle runoilevana psykiatrina. Siimes oli itsekin haaveillut lääkärin urasta. Vasta myöhemmin hän oppi arvostamaan Anderssonia myös poliitikkona.

Olgan synnyttyä Siimes muutti Pohjan kuntaan Länsi-Uudellemaalle. Viisihenkinen perhe etsi rauhaa ja sai isomman asunnon.

Läheisempiin tekemisiin Vasemmistoliiton kanssa Siimes joutui hiekkalaatikolla. Hänen seinänaapurillaan Jukka Heinäviidalla oli samanikäinen lapsi. Hautaviita sattui olemaan paitsi tuore isä myös Vasemmistoliiton paikallisyhdistyksen puheenjohtaja.

Noihin aikoihin käytiin Länsi-Uudenmaan paikallislehdissä keskustelua Karjaan ja Pohjan yhdistämisestä. Siimeksen mielestä kuntaliitosta perusteltiin järjettömin argumentein, eikä hän malttanut olla osallistumatta väittelyyn.

Siimeksen logiikan mukaan ei voi vain keskustella, vaan jos on vahvasti jotain mieltä, täytyy myös tehdä jotain. Niinpä hän päätti lähteä ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin 1992. Ja hänen mielestään ehdokkaaksi asettuminen edellytti myös puolueen jäsenyyttä.

Niin Suvi-Anne Siimeksestä tuli Vasemmistoliiton jäsen. Ratkaisulla oli sittemmin tärkeitä seurauksia.

Jukka Hautaviidalla oli myös bändi, joka esiintyi vaalibileissä, jotka järjestettiin vuonna 1995 kun Siimes pyrki ensi kerran eduskuntaan. Niihin aikoihin ”erilainen ekonomisti” huomattiin myös puoluetoimistossa, ja naisten ansiosta hän pääsi Vasemmistoliiton edustajana television vaalikeskusteluun. Se oli Siimeksen ensimmäinen läpimurto valtakunnan politiikassa.

Melkein upporikas puolue

Vasemmistoliitto irtisanoutui edeltäjiensä ja erityisesti Skp:n ideologisesta perinnöstä, mutta aineellisen perinnön kanssa ei oltu yhtä nirsoja. Se olisi mieluusti otettu, vähän siitä saatiinkin mutta tarttumisetäisyydellä ollut uskomaton jättipotti luiskahti käsistä. Vasemmistoliitosta melkein tuli Länsi-Euroopan rikkain puolue.

Tarkoitus oli, että Skdl:n ja Skp:n omaisuus siirtyisi Vasemmistoliitolle. Skp:n omaisuus jäi kuitenkin edelleen puolueen säätiön hallintaan. Säätiön hallitus oli Skp:n poliittinen toimikunta. Omaisuutta ei luotettu uudelle liitolle ja sen uusille johtajille.

Skp oli menettänyt 1980-luvun lopun liiketoimissa 35 miljoonaa, mutta se oli pikkurahaa. Pääosa omaisuudesta, jonka alku oli saatu Koiton talon myynnistä, oli jäljellä.

Feximan edustussaunalla keväällä 1991 Skp-konsernin liiketoimintaa pyörittänyt Variant Oy:n toimitusjohtaja Timo Heikkinen esitti nettovarallisuudeksi 260 miljoonaa markkaa, muistelee Viialainen. Se olisi mille tahansa puolueelle satumainen omaisuus, jonka tuotolla voisi tehdä mitä tahansa.

Vasemmistoliitto sai Skp:n säätiöltä rahaa aloittamisvuonnaan noin 10 miljoonaa markkaa, seuraava vuonna 11 miljoonaa ja vielä 1992 viisi miljoonaa.

Suunnitelmia tehtiin liiketoiminnan siirtämisestä Vasemmistoliitolle, mutta niitä viivytettiin, eikä Vasemmistoliitto koskaan saanut luvattua perintöä. Kaikki meni lopulta maailman tuuliin.

Osasyynä oli rajuna iskenyt lama, joka pudotti kiinteistöjen arvon. Toinen syy oli surkea liiketalouden osaaminen. Suurimpana yksittäisenä munauksena Viialainen pitää Berliinissä kielitaidottomana tehtyjä sadan miljoonan kiinteistökauppoja.

Pasilan kiinteistöstä tarjottiin vielä vuonna 1991 110 miljoonaa, ja myös hotelli Presidentin osuudesta oli rahakas tarjous. Niitä ei kuitenkaan myyty ja pian niiden arvo romahti. Kiinteistöbisnekseen keskittyminen oli 1990-luvun alussa suuri strateginen virhe.

Viialaista harmittaa, kun sanotaan, että Skp menetti rahansa pörssiseikkailussa. Niin ei tapahtunut.

– Virhe oli juuri siinä, ettei sijoitettu pörssiin. Mikä tahansa sijoitusrahaston salkku olisi ollut parempi ratkaisu.

– Se on surullinen juttu. Talous tuhoutui, kun sitä ei siirretty Vasemmistoliitolle.

– Mutta emme mekään osanneet riittävän kovaa vaatia. Olimme tyytyväisiä, kun joku maksoi 10 miljoonaa vuodessa. Emme paljon kyselleet mistä rahat tulevat.

Perinnön tuhlaamisella oli käytännöllisiä vaikutuksia.

Alkuaikoina Vasemmistoliiton toimistossa oli lähes 30 työntekijää. Vuoden 1992 lopussa se jouduttiin taloudellisten realiteettien sanelemana vähentämään kahteentoista. Raju saneeraus, jonka Viialainen toteutti, ei tuonut puoluesihteerille uusia ystäviä.

Seppäsen ja Viialaisen välissä

Andersson oli puheenjohtajana aloittaessaan ensimmäisen kauden kansanedustaja ja aika tuore poliitikko. Hänellä oli lähellään kaksi vahvaa miestä, jotka vetivät häntä eri suuntiin: puoluesihteeri Viialainen ja kansanedustaja Esko Seppänen, joka dominoi eduskuntaryhmää.

Viialaisen valinnan puoluesihteeriksi Andersson näki aika pian omalta kannaltaan vääräksi ratkaisuksi. Heidän välilleen ei syntynyt luottamuksellista suhdetta.

Andersson arvostaa Viialaista työteliäänä, kekseliäänä ja luovana poliitikkona, mutta lojaali puoluesihteeri hän ei ollut. Monasti Andersson koki, että puoluesihteeri teki juuri päinvastoin kuin oli sovittu. Kyse oli menettelytavoista ja linjastakin.

Viialainen oli entinen vähemmistöläinen, joka oli tehnyt näyttävän paluumuuton, eli tullut takaisin emopuolueeseen ilman ehtoja. Samaa hän suositteli muillekin.

Entisestä vähemmistöläisestä tuli Vasemmistoliiton johdossa kansandemokraattisen liikkeen perinteisen enemmistölinjan näkyvin edustaja. Hän lähti koko hankkeeseen sillä mielellä, että on palattava vasemmistoyhteistyöhön ja hallitukseen – Ele Aleniuksen ja Kalevi Kivistön linjalle. Taistolaisten poisajo, joka kesti vuosia, oli pääosin puoluesihteerin harteilla.

Viialaisen uutta roolia ei aina ymmärretty. Kun Kainuun legendaarinen kansanedustaja Arvo Kemppainen kuoli, paikallinen puoluepiiri ei halunnut Viialaista hautajaisiin puolueen edustajaksi. Menneisyys painoi.

Vasemmistoliiton ohjelmissa ja säännöissä oli paljon idealismia, joka ei kestänyt koetusta. Rotaatio-periaate ja puoluekokousten hylkääminen olivat asioita, joista luovuttiin pian.

Andersson myöntää, että hän oli puheenjohtajakautensa alussa riippuvainen Seppäsestä ja tämän linjasta, joka yleensä oli hyvin lähellä vanhaa vähemmistöä.

Ensimmäiseen Vasemmistoliiton valtuuston kokoukseen Andersson kirjoitti puheen, joka hänen nykyisen käsityksensä mukaan sisälsi ”yleishumanistista hymistystä” ihmisten keskinäisestä riippuvuudesta ja solidaarisuudesta. Seppänen katsoi puheen, sanoi ettei tämä käy, veti yli hymistyksen ja kirjoitti tilalle alun, jossa valtio tuomittiin vapaan vasemmiston vihollisena ja sosialidemokraatit oikeistolaisina pysähtyneisyyden symboleina.

– Se kuvaa hyvin sekä minun naiivisuuttani että Seppäsen ajattelua, Andersson sanoo.

Salme Kandolin tuskastui Seppäsen harjoittamaan kauko-ohjaukseen. Hänen mielestään usein kävi niin, että puolueen johto eli puheenjohtajat ja puoluesihteeri sopivat yhdessä linjauksista, mutta kun Andersson oli eduskunnassa tavannut Seppäsen, hän olikin tullut ihan erilaisiin johtopäätöksiin.

– Se oli iso ongelma alussa. Petyin Clasuun aika lailla. Pidin häntä humaanina yleisvasemmistolaisena, mutta yhtäkkiä hän olikin Seppäsen liekanarussa.

Kandolin kyllästyi myös kabinettikokouksiin, joissa puoluejohto tapasi Seppästä ja vähemmistön Esko-Juhani Tennilää ja Hakasta. Niissä keskusteltiin devalaisten paluusta Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään, ja Kandolinin mielestä ne muistuttivat perinteisiä osapuolineuvotteluja, joilla ei uudessa puolueessa pitänyt olla mitään tekoa..

Vuonna 1991 Suomi syöksyi lamaan ja molemmat vasemmistopuolueet jäivät oppositioon. Se avasi yhteistyölle mahdollisuuksia. Sdp:n ja Vasemmistoliiton johto rupesivat tapailemaan eikä Seppänen pitänyt siitä.

Anderssonilta meni muutama vuosi, ennen kuin hän sai tehtyä pesäeron Seppäseen ja hänen laillaan ajatteleviin. Kun se tapahtui, välirikosta tuli perusteellinen. Erimielisyydet koskivat peruskysymyksiä, suhdetta demareihin, ay-liikkeeseen, yhteistyöhön ja Eurooppaan.

Punavihreys ja lama iskivät yhteen

Matti Hokkanen jäi työttömäksi, kun Vasemmistoliitto perustettiin. Niin jäi myös Oiva Björkbacka ja kymmenet muut Skdl:n ja Skp:n toimitsijat. Tarkasti ottaen erottamiset olisivat ilmeisesti olleet laittomia, mutta kukaan ei lähtenyt oikeuteen saakka sitä selvittämään.

Vasemmistoliittoon työntekijöitä valittaessa keskeiset kriteerit olivat ne, että hakija on uusi ja nainen. Lopputulos oli usein huono.

Hokkasen työttömyys jäi lyhyeksi. Hän sai kesällä 90 Esko Helteeltä kutsun Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän tiedottajaksi. Käytännössä hänestä tuli puheenjohtaja Anderssonin avustaja.

Kun Vasemmistoliitosta 1995 tuli hallituspuolue, Andersson otti Hokkasen erityisavustajakseen. Anderssonin kauden päätyttyä Hokkanen siirtyi perintönä Siimekselle. Vappuna 2000 Hokkanen menee töihin Raha-automaattiyhdistyksen tehtäviin. Hän tuntee Vasemmistoliiton koko kymmenvuotisen taipaleen sisältäpäin paremmin kuin kukaan toinen.

Hokkasen mielestä Vasemmistoliitossa meni pieleen moni asia. Yksi oli se, että tuli lama, jota ei ollenkaan osattu ajatella, kun puoluetta perustettiin. Punavihreä perusviritys, joka muun muassa kyseenalaisti taloudellisen kasvun, ei oikein istunut tilanteeseen, jossa työttömyys räjähti silmille ja tuotanto laski pahimmillaan 7 prosenttia vuodessa.

Lama opetti ja ajoi pragmaattiseen politiikkaan. Vasemmistoliiton kannattajista hyvin moni joutui 1990-luvulla työttömäksi.

Toinen virhe oli Hokkasen mielestä se, ettei alusta pitäen luotu luottamuksellista suhdetta kansandemokraattien ay-siipeen, joka vieläkin pitää liittoa liian vihreänä.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna Hokkanen on sitä mieltä, että olisi ollut viisaampaa pitää taistolaiset kepin kanssa vähän kauempana.

– Myönnän erehtyneeni siinä, että halusin luottaa argumentin voimaan. Mutta pelissä oli keplottelun mahdollisuudet, eivätkä argumentit riittäneet sen estämiseen.

Pieleen mentiin myös siinä, ettei uutta osattu kytkeä perinteeseen. Säännöissä, ohjelmassa ja julistuksissa mentiin ensin pitkälle totutusta, ja sen jälkeen lähdettiin takaisinpäin, normalisoimaan Vasemmistoliittoa perinteiseksi työväenpuolueeksi. Se sai myös graafisen ilmiasun, kun liiton hento vihreä logo muuttui punaiseksi palkiksi, jossa puolueen nimi lukee paksuin kirjaimin.

Nyt Hokkanen ja monet muutkin näkevät heilurin olevan menossa toiseen suuntaan. Vasemmistoliitto on lähenemässä uudestaan perustamisaikansa ideoita. Punavihreys, projektit, kansanliike-ajatus ovat nousussa.

Alkuvaiheessa monet vanhat aktiivit ja järjestöihmiset tunsivat itsensä kuokkavieraiksi, ikään kuin heitä ei kaivattaisi vaan että tärkeitä olivat enää kaiken maailman nuoret kouhot ja vihreät. Vanhat puolueosastot eivät olleet automaattisesti Vasemmistoliiton jäseniä, vaan sitä piti erikseen anoa. Moni vanha toveri piti sitä nöyryytyksenä ja jättäytyi sivuun.

”Takinkääntäjä ja petturi”

Kevät 1995 oli käännekohta Vasemmistoliiton kehityksessä. Puolue sai voiton eduskuntavaaleissa, 11,3 prosenttia äänistä, ja siitä tuli hallituspuolue.

Viialainen oli pohjustanut hallitukseen menoa johdonmukaisesti muun muassa tekemällä vaalien alla Vasemmistoliitolle oman kymmenen miljardin säästöohjelman – silloin vaalikamppailussa kilpailtiin valtiontalouden supistuksilla. Myös Andersson oli vähitellen kypsynyt sille kannalle, että puolueen pitää pyrkiä hallitusvastuuseen. Syyskuussa 1994 hän sanoi Viikkolehden saunahaastattelussa, että agitaation aika on ohi ja nyt pyritään tosissaan päättäjäksi. Se oli puheenjohtajalta uudenlainen avaus.

Taustalla oli myös edellisen vuoden presidentinvaali, jossa Andersson oli Vasemmistoliiton ehdokkaana jäänyt alle neljän prosentin kannatukseen. Se oli pettymys ja antoi syytä ajatella.

– Olimme olleet niin kauan hallituksen ulkopuolella, että meillä oli vakava marginalisoitumisen ja uskottavuuskriisin vaara. Olin kyllästynyt retoriikkaan ja aina oikeassa olemisen positioon. Se ei johtanut mihinkään, Andersson sanoo.

Hän myöntää muuttaneensa näkemyksiään hyvinkin radikaalisti.

– En tiedä, onko niin että valta korruptoi. Mutta sain turpiin monelta entiseltä ns. ystävältä. Olin takinkääntäjä ja petturi ja millä nauloilla minut nyt ristille ripustettiin.

Andersson rupesi arvioimaan uudella tavalla myös Euroopan unionia. Enää ei kelvannut vanha ajatustottumus, jonka mukaan kaikki vähänkään läntiseltä haiskahtava on suurpääoman etu ja automaattisesti tuomittavaa. Se oli kylmän sodan ajattelutapa.

Andersson kävi polemiikkia muun muassa Aarne Saarisen kanssa, joka korosti Euroopan unionin merkitystä rauhan takeena. Andersson on joutunut toteamaan vanhan kommunistiveteraanin ajattelun päteväksi.

Vasemmistoliitto siis meni hallitukseen mutta ei kovin tyylikkäästi. Se vietiin sinne kuin vastaanhangoitteleva nauta.

Kun asiaa käsiteltiin eduskuntaryhmän kokouksessa, puntit olivat aivan tasan. Andersson kuiskasi vieressään istuneelle Viialaiselle, ettei tästä mitään tule. Hän ajatteli jo ehdottaa eduskuntaryhmän ja Vasemmistoliiton valtuuston yhteiskokoukselle, jonka oli määrä kokoontua myöhemmin, ettei mentäisi hallitukseen.

Viialainen patisti Anderssonia puhumaan hallitukseen menon puolesta, kuten etukäteen oli sovittu.

Yhteiskokous, jolle ratkaisu kuului, päätti pitkän keskustelun jälkeen lopulta hyväksyä neuvotellun ohjelman. Pohjoisen piireistä saatiin tukea, kun Viialainen keksi ehdottaa kainuulaista ensimmäisen kauden kansanedustajaa Terttu Huttu-Juntusta toiseksi sosiaaliministeriksi. Hyvä ministeri hänestä tulikin.

Vasemmistoliiton meno hallitukseen oli täpärällä myös Sdp:ssä. Pääministeriksi tullut Paavo Lipponen piti Vasemmistoliittoa riskinä ja epäili, ettei siitä olisi kantamaan vastuuta.

Sdp:n puoluesihteeri Markku Hyvärinen oli vasemmistoliittolaisten mielestä ratkaiseva henkilö, joka sai demarit sille kannalle, että otetaan Vasemmistoliitto mukaan.

Aktiivisia olivat myös ammattiyhdistysliikkeen demarit. Ay-liikkeessä vasemmistopuolueiden välit olivat muuttuneet hyvin yhteistyöhenkisiksi ja ay-liikkeen kannalta oli enemmän kuin luontevaa, että molemmat vasemmistopuolueet ovat hallituksessa.

”Pannaan prosessi liikkeelle…”

Politiikan tutkija Sakari Hänninen oli yksi ideanikkareista kun Vasemmistoliittoa tehtiin. Hän puhui paljon Käkelän ja Hokkasen kanssa, kirjoitti kolumneja Kansan Uutisiin, piti puheenvuoroja ja touhusi siellä täällä.

Vasemmistoliiton perusideat, sellaisina kuin hän ne näki, Hänninen määrittelee lyhyesti. Ensinnäkin pitää ajaa tasa-arvoa eri muodoissa. Toiseksi täytyy puhua vaikeassa sosiaalisessa asemassa olevien puolesta. Ja kolmanneksi tulee antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, jotka kirkko asettaa, eli esittää sekulaari tulkinta hyvän elämisen tavoista.

Vasemmistoliiton luominen oli Hänniselle mielenkiintoinen kokeilu.

– Oli kiinnostavaa olla mukana ihan politiikan tutkijanakin. Minua kiinnosti se tietty poliittinen pelivara, kun aukesi mahdollisuus saada omia ideoita esille poliittisella areenalla.

Kukaan ei piirtänyt täsmällistä mallia siitä, millaiseksi todellisuus eli uusi puolue pitäisi puristaa.

– Olen entistä enemmän sitä mieltä, ettei politiikka tapahdu niin, että piirretään malli. Pikemmin pitäisi arvostaa jatkuvaa muuntumista ja pelivaraa. Pannaan prosessi liikkeelle, katsotaan millaisia tilanteita se avaa ja miten niihin voi tarttua.

Vasemmistoliiton perustaminen oli ylimenovaihe, ja liikkeen taustavoimat eli puolueet ja ay-liike olivat aika hiljaa. Areena jäi muiden käyttöön. Pian perinteiset tahot tulivat Hännisen mukaan taas paikalle asioita hoitelemaan.

Hänninen jäi sivuun Vasemmistoliiton aktiivivaikuttamisesta varsin pian, mikä oli hänen alkuperäinen tarkoituksensakin. Sivusta seuranneena hän kiittelee yllättävän suurta muutosta, joka Vasemmistoliiton näkyvässä politiikassa ja johdossa on tapahtunut.

Poliittisena taidonnäytteenä hän pitää sitä, että Vasemmistoliitto on vakiinnuttanut kannatuksensa nykytasolle.

Hänninen on nykyisin Jyväskylän yliopistossa politiikan tutkimuksen professori. Hän haluaa vaikuttaa heikossa sosiaalisessa asemassa olevien asioissa. Niissä kirkon nälkäryhmä, diakoniatyö tai Punainen risti saattavat hänen mielestään olla kiinnostavampia tahoja kuin puolueet tai eduskunta.

Mahdollisuuksien maailmassa

Vasemmistoliitolla on ollut hyvä herra- ja rouvaonni. Claes Andersson oli mies paikallaan. Kasvona hän puhutteli myös kansandemokraattisen liikkeen ulkopuolisia. Ministerinäkin hän säilytti boheemin ilmeensä ja roikotti mukanaan Marimekko-kassiaan.

Pelkkää hyvää sanottavaa on myös nykyisestä puheenjohtajasta Suvi-Anne Siimeksestä. Hän on Vasemmistoliitolle sama kuin Nokia Suomelle, kuuluu yksi luonnehdinta. Puoluesihteeri Ralf Sundin laskelmissa Vasemmistoliiton Siimes-lisä viime eduskuntavaalien tuloksessa oli parin prosentin luokkaa.

Reijo Käkelä kieltää sukulaisuutensa nykyiseen Vasemmistoliittoon, mutta Siimeksestä hänkin löytää paljon kiitoksen aihetta – Siimes ”tekee hirveän hyvää työtä”.

Monessa suhteessa kymmenvuotias Vasemmistoliitto on loistavassa tilanteessa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Vasemmistoliitto ei enää huutele takakaarteen katsomosta vaan on itse pelikentällä. Se on harjoitellut politiikan tekoa hallituksessa viisi vuotta, ja on oppinut. Oma porukka on hyväksynyt linjan. Vastahanka on vähentynyt. Viime eduskuntavaaleissa tapahtui äänestäjäkunnassa toivottu muutos: se nuoreni ja naisistui ja joukossa on aikaisempaa enemmän toimihenkilöitä.

Yhteistyösuhde demareiden kanssa on aito ja toimiva sekä politiikassa että ammattiyhdistysliikkeessä.

– Ja ensimmäisen kerran maassa on presidentti, joka on meidän kaveri. Olemme ennenkin olleet valitsemassa presidenttejä, mutta ennen ei ole ollut sellaista, joka soittaa meille ja sanoo ajatelleensa tällaista tai tuollaista. Silläkin on merkitystä.

Yhtä helppo on luetella tekijöitä, jotka heikentävät kymmenvuotiaan ennustetta. Yksi ongelma on se, että Siimes on kärjessä liian yksin. Kuinka monta vaalikautta hän jaksaa? Riittäisikö hänellä motivaatiota toimia oppositiopuolueen rivikansanedustajana, jos sellainen tilanne tulisi? Hän saattaa hyvin kuvitella itselleen myös toisenlaisen elämän.

Puolueen sisällä on edelleen joukko, jolle nykyinen vaikuttamiseen tähtäävä linja ei kelpaa. Eduskuntaryhmän ”kolkkokolmikko” – Esko-Juhani Tennilä, Veijo Puhjo ja Mikko Kuoppa – istuu ryhmän kokouksissa ovensuussa ulospäin vilkuillen.

Yksi ongelma on ammattiyhdistysliikkeen ja puolueen suhde. Se on nykyisin hyvä ja monen mielestä jo liiankin läheinen. Ay-liikkeen sananvalta molemmissa vasemmistopuolueissa on suuri muun muassa taloudellisen tuen ansiosta. Se ohjastaa liiaksi vasemmiston hevosta.

– Korporaatioiden vankina pelaaminen pakottaa kieltämään tosiasioita muun muassa talouskehityksen ja työttömyyden suhteen.

Ensin tulee ”ei”

Suvi-Anne Siimeksen haave on, että Vasemmistoliitosta tulisi vielä rohkeampi puolue, joka on häpeämättömästi heikomman puolella.

Hänen mielestään tavoitteeksi pitää asettaa nousu keskikastista ylöspäin, takaisin suurten puolueiden joukkoon, jotta taas voitaisiin puhua neljästä suuresta, kuten Vasemmistoliiton edeltäjien aikana.

– Toivon, että meitä meitä erottaisi muista puolueista entistä selvimmin se, että uskomme argumentin voimaan. Se mitä tehdään täytyy perustella avoimesti ja rehellisesti.

Vasemmistoliiton taakkana on Siimeksen mukaan edelleen vanha refleksi – ensin tulee ”ei”, jo ennen kuin kuullaan perustelut.

Siimeksen mielestä rohkeutta on nähdä maailma sellaisena kuin se on ja toimia siitä lähtien. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita perinteisestä poliittisesta osallistumisesta, mutta he ovat entistä koulutetumpia ja fiksumpia. Puolueen täytyy kunnioittaa poliittista kansalaista.

– Unelmista on paljon toteutumatta, mutta sitä varten me täällä olemme, että ne toteutuisivat.