WSOY

Ruotsalaisen trillerikomeetan teos tuo häiritsevällä tavalla mieleen Alistair MacLeanin seikkailukirjat.

Pascal Engmanin toinen teos Polttava maa on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit jätti.

Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.

Miksi en kuitenkaan huuda hurraata? Kirjassa häiritsee kaksi asiaa.

Ensimmäinen on henkilökuvaus. Henkilöt ovat Polttavassa maassa vain hyviä tai pahoja. Entinen eliittisotilas Nicolas sieppaa miljonäärejä kaverinsa Ivanin kanssa. Vaikka Nicolas on ihmisryöstäjä, hän on hyvä ja Ivan taas äärimmäisen paha, ja tunari kaiken lisäksi.

Kirjan ja tästä alkavan sarjan varsinainen päähenkilö on hyllytetty poliisi Vanessa Frank. Hän on tyypillinen trillerien poliisihahmo. Hankala, mutta edellä pomojaan ja valmis uhraamaan itsensä, että oikeus toteutuisi.

ILMOITUS

Polttavassa maassa myöhemmin esiin tulevat rikollishahmot ovat sadisteja, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä.

Henkilökuvaus tuo mieleen Alistair MacLeanin 1960–1980-luvun kirjat. MacLeania markkinoitiin aikoinaan televisiossakin jännityksen maailmanmestarina. Seikkailukirjojen ahmijalle hän olikin sitä, mutta aikuisena MacLeanin kirjoja en ole pystynyt lukemaan edes nostalgiamielessä. Yksi syy on juuri henkilöt, joilla on vain yksi ääriominaisuus asteikolla hyvä – paha.

Ikävä kyllä Polttava maa toi toisellakin tavalla mieleen MacLeanin, ja se on samalla toinen kirjassa häiritsevä asia. MacLeanin sankarit pystyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ylivoimaista vihollista vastaan. Jännitystä ei oikeastaan synny, koska lukija tietää, ettei sankarille käy kuinkaan.

Toivottavasti en nyt spoilaa, mutta Polttavan maan kiihkeäksi vyörytykseksi tarkoitettu loppu on niin macleanilainen, että se enemmän haukotuttaa kuin saa sydämen sykkimään tiheämmin.

Patriooteissa Engman käsitteli äärioikeistoa ja vihapuhetta. Hän on suurten ja tärkeiden teemojen mies. Sitä pitää kunnioittaa. Polttavan maan jälkeen on kuitenkin kysyttävä itseltään, oliko Patriootitkaan niin loistava kuin väitin. Vai ylistinkö sitä siksi, että aihe on tärkeä ja sen käsittely oman agendani mukainen?

Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme yhden vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.

Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole kirjailijana kunnianhimoisten teemojen tasolla. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.

Pascal Engman; Polttava maa. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY, 557 sivua.