Hgin kaupunginteatteri/Stefan Bremer

Kari Heiskanen tähyää 1940-luvun tapahtumiin valvontakomission suunnasta. Ždanov öykkäröi, Paasikivi tuhahtelee ja Kekkonen laskelmoi. Näytelmästä ei kuitenkaan heru uutta tulkintaa vaaran vuosiin.

Valvontakomissio ja hotelli Torni ovat yhdistelmä, joka voi yhä nostaa vä ristyksiä varttuneemmassa kansassa. Vuosina 1944–47 Suomea luotsasi tämä korkein poliittinen oikeus, keulassaan Kremlin isännän luottomies Andrei Ždanov, monen legendan ja tositiedon lähde.

Toisin kuin meillä yleensä, Kari Heiskanen on kirjoittanut ja ohjannut uuden Stalinin suloinen ruoska -näytelmän ikään kuin valvontakomission ja venäläisten silmin. Että millaisena tämä Suomi, juuri kukistettu ja rauhaan pakotettu takamaa, näyttäytyi imperiumin näkövinkkelistä? Eipä lainkaan pöllömpi vinkkeli, vaihteeksi.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä puolella nähdään pääosissa Ždanov (Sixten Lundberg) ja pääavustajansa Pavel Orlov (Jari Pehkonen), suomalaisista J. K. Paasikivi (Pekka Huotari), Urho Kekkonen (Petja Lähde), Hertta Kuusinen (Merja Larivaara) ja Yrjö Leino (Risto Kaskilahti). Joachim Wigelius on videoitu Mannerheimiksi.

Tyylilajiksi valikoituu farssiin päin kallistuva komedia. Tausta ja tapauskulut ovat tietenkin totista totta, käsittelytapa sen sijaan ei. Heiskanen on monin kohdin huojentanut raskaita aihealueita jopa operettimaisin vedoin. Ždanov on karkean pinnallisuuden mestari, Orlov huvittuneen kyynisyyden, pökkelömäinen Paasikivi lähinnä tuohtuu ja töksähtelee, Kekkonen laskelmoi, Kuusinen julistaa megafonina. Hahmot on pitkälle tyypitelty.

On pari kiintoisaa sivuroolia. Petja Lähteen luoma Georgi Malenkov säväyttää vaitonaisen hyytävänä miehenä, samaten Merja Larivaara kumarana turvallisuuspalvelun virkailijana. Heistä säteilee painavaa neuvostouhkaa, eivät edes valvontakomission päälliköt ole vailla omia valvojiaan. Herra se on herrallakin, myös Ždanovilla, vaikka lähitoverit puhuttelevat häntä ”teidän Ylhäisyydeksenne”.

ILMOITUS

Antti Mattila lavastaa näyttämön selkeästi. Etu- ja takalavan rajaaminen toisistaan on mainio oivallus. Musiikki, äänet ja valot toimivat tehokkaasti, myös taustan aikalaiskuvitus ja (sopivan niukka) videointi. Hyvä, että Mannerheim esiintyy vain videoseinällä, syrjässähän hän syksyn 1944 jälkeenkin oli.

Esitys juoksee moitteetta, sanailu puree, näyttelijät ovat ammattitaitoisia ja esillepano komea. Sujuvakaan meno ei silti saa peitettyä näytelmää vaivaavaa kummallista valjuutta. Lopussa on tunne, että jotakin elementtiä jäätiin nyt paitsi… Lopun nousu tai romahdus, ratkaisu, johtopäätökset? Vaikea sanoa mikä, mutta jokin draamallinen pala.

Myönnettäköön, että poistuin ensi-illasta jotenkin vaillinaisissa tunnelmissa. Historiassahan ei loppua ole, mutta historiaperustaisessa näytelmässä sellaista kyllä kaivataan. Esityksessä on monia vetovoimaisia kohtauksia, mutta en usko, että kirjailija-ohjaaja Heiskanen tahallaan olisi halunnut jättää lopuksi voimaan näin ontonsävyistä olotilaa.

On kuin hotelli Torni jäisi ilmaan keinumaan.

Stalinin suloinen ruoska. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.