Muusikko Juan Carlos Pino on osallistunut Chilen poliittisiin liikkeisiin 1960-luvulta saakka. Hän selvisi hengissä kidutuskeskuksesta sotilasdiktatuurin aikana ja joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan. Viime kuukausina hän on viettänyt pitkät ajat Chilen pääkaupungin kaduilla vaatimassa kotimaahansa perusteellisia poliittisia ja taloudellisia muutoksia.
– Haluamme julkisia palveluja ja ihmisarvon palauttamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla: työelämässä, koulutuksessa, terveydenhuollossa ja vanhusten kohtelussa, hän sanoo puhelimessa Santiagosta.
Neljä kuukautta Chilen kansannousun alkamisen jälkeen maa on edelleen sekaisin. Koulut ja yliopistot ovat jo avanneet ovensa, mutta suurimmissa kaupungeissa torit täyttyvät mielenosoittajista etenkin perjantaisin.
Chile on ollut uusliberalistisen politiikan laboratorio.
Juan Carlos Pino suuntaa kohti Santiagon kuuluisinta aukiota, Plaza Italiaa. Pino kuitenkin puhuu Plaza Dignidadista, Ihmisarvon aukiosta. Mielenosoittajat nimesivät paikan uudestaan, jotta nimi kuvastaisi heidän päämääriään.
Torin laidoille on rakennettu ”eturintama”, jossa osa mielenosoittajista yrittää pitää poliisit poissa torilta, jotta kansa saa rauhassa soittaa musiikkia, syödä eväitään ja puhua politiikkaa. Politiikkaa pohditaan kaikille avoimissa kansankokouksissa, joihin on otettu mallia Latinalaisen Amerikan itsenäisyystaistelujen aikaisista kokoontumisista.
Eturintamalaisilla on aseinaan polttopulloja, kiviä ja kepakoita. Aika ajoin syntyy rähinöitä mellakkapoliisin kanssa, joka on käyttänyt äärimmäisen kovia otteita mielenosoittajia vastaan. Useat kymmenet ovat menettäneet henkensä mielenosoituksissa.
Eriarvoisuus rassaa
Chilen kansannousu alkoi viime lokakuussa näennäisesti siitä, että pääkaupungin Santiagon metrolippujen hintaa aiottiin korottaa 30 pesolla eli muutamalla prosentilla. Mutta todellinen syy levottomuuksiin oli jossain aivan muualla.
Chileläiset ovat väsyneet epäoikeudenmukaiseen yhteiskuntajärjestelmäänsä, jossa rikkaat rikastuvat, mutta keskiluokka pystyy tuskin maksamaan terveydenhoidosta tai lastensa koulusta koituvat kustannukset.
Chilestä on tullut viime vuosikymmenien hyvän talouskasvun seurauksena korkean keskitulon maa. Silti minimipalkka on muutama sata euroa, eikä suuri osa väestöstä kykene maksamaan yksityisten palvelujen alati nousevia hintoja. Perheet ovat joutuneet velkakierteeseen.
Kansa on myös lopen kyllästynyt poliitikkoihin ja poliittisiin puolueisiin. Niinpä kansannousulla ei ole johtajia, on vain kirjava joukko eri alan järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka haluavat muutosta.
Talous diktatuurin perintöä
1970-luvun alussa chileläiset rakensivat demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin Salvador Allenden johdolla sosialistista yhteiskuntaa. Tätä ehti jatkua vain kolme vuotta, kun syyskuun 11. päivä 1973 sotilaat ottivat vallan; presidentinpalatsia pommitettiin, tankit vyöryivät kaduille ja presidentti Allende teki itsemurhan.
Seurasi 17 vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasdiktatuuri, jonka aikana tuhannet ihmiset murhattiin, kymmeniä tuhansia kidutettiin ja sadat tuhannet lähtivät maanpakoon.
Juan Carlos Pino oli yksi monista, jotka joutuivat kärsimään sotilasdiktatuurin aikaisesta valtionterrorismista.
Hän oli vastarintaliikkeeseen kuulumisen vuoksi kuukausikaupalla kadonneena, kunnes perhe sai tietää hänen olevan Santiagon pahamaineisimmassa kidutuskeskuksessa Villa Grimaldissa. Sieltä ei kovinkaan moni vanki päässyt ulos elävänä. Mutta Pino pääsi, ja vuonna 1981 hän lähti maanpakoon Pariisiin.
Viime vuodet Pino on käynyt oikeutta Chilen valtiota vastaan ja joutunut kohtaamaan kiduttajiaan kasvoista kasvoihin. Chilessä on käynnissä lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa kidutuksen uhrit vaativat korvauksia ihmisoikeuksiensa loukkaamisesta.
Poliittinen kriisi on syvin diktatuurin ajan jälkeen.
Oikeudenkäynnit etenevät äärimmäisen hitaasti, mutta joissakin tapauksissa oikeus on tuominnut kiduttajia vankilaan ja valtion maksamaan korvauksia uhreille.
Perustuslain uudistaminen
Pinochetin johdolla Chilen talous rakennettiin niin sanottujen Chicagon poikien näkemysten mukaiseen uusliberalistiseen kuosiin. Uusliberalismi merkitsee taloutta, jossa valtiolla on mahdollisimman pieni rooli niin että kaikki yhteiskunnallinen toiminta lopulta siirtyy yksityisiin käsiin.
Chile on ollut uusliberalistisen politiikan laboratorio: koulutus, terveydenhuolto, eläkkeet ja jopa kalavedet ja juomavesi on yksityistetty. Rahasta on tullut ihmisarvon mitta.
Vaikka demokratia palasi Chileen jo 30 vuotta sitten, maassa on voimassa edelleen Pinochetin aikainen perustuslaki vuodelta 1980. Mielenosoittajien mielestä diktatuurin laatimalta perustuslailta puuttuu laillinen pohja demokraattisessa yhteiskunnassa.
Perustuslakiin on tehty muutamia muutoksia vuosikymmenten varrella, mutta yksityisiin palveluihin perustuva yhteiskuntamalli on edelleen kirjoitettuna sen pykäliin. Muutoksiin tarvitaan jopa neljän viidesosan kannatus parlamentissa, eikä sellainen ole ollut mahdollinen vahvasti kahtia jakautuneessa maassa.
Niinpä uudistuksiin ei ole kyetty, vaikka Chilessä on viime vuosikymmeninä istunut useampikin vasemmistolainen presidentti.
Tällä hetkellä Chilen oikeistolaisella presidentillä, monimiljonääri Sebastian Piñeralla on käsissään syvin poliittinen kriisi sitten Chilen diktatuurin. Hän peruutti metrolippujen hinnankorotuksen heti tuoreeltaan, mutta se ei rauhoittanut kansalaisia.
Useimmat ovat hyvin tyytymättömiä presidentin toimintaan. Tammikuun puolivälin mielipidetiedustelun mukaan vaivaiset kuusi prosenttia chileläisistä hyväksyy Piñeran toimet presidenttinä.
Lähes ainoa, mitä presidentti on tehnyt tilanteen rauhoittamiseksi, on lupaus huhtikuussa pidettävästä kansanäänestyksestä. Ihmiset saavat sanoa mielipiteensä, haluavatko he perustuslain muutosta sekä siitä, millä tavalla muutos pitäisi tehdä. Vaihtoehdot ovat, että kaikki uuden perustuslain laatijat valitaan kansan keskuudesta, tai sitten puolet heistä muodostuisi kongressin jäsenistä.
Pidätettyjen julma kohtelu
Mielenosoittajien vaatima yhteiskunnallinen muutos siis tulee tuskastuttavan hitaasti, eikä tällä hetkellä ole näkyvissä sitä, milloin chileläinen yhteiskunta palaa normaaliuomiin.
Poliisiväkivalta on tuonut monelle mieleen vuoden 1973 ahdistavat tapahtumat, sillä ihmiset kertovat kiinni otettujen julmasta kohtelusta lähes kuin diktatuurin aikana. Ihmisiä on hakattu, raiskattu, jopa tapon yrityksiä on tullut Chileä seuraavien ihmisoikeusjärjestöjen tietoon. Uutena ilmiönä sadat ihmiset ovat menettäneet toisen silmänsä poliisin ammuttua heitä kumiluodeilla kasvoihin lähietäisyydeltä.
Tammikuun lopussa Chilen syyttäjänvirasto kertoi, että yli 5 500 ihmistä oli tehnyt valituksen heihin kohdistuneista ihmisoikeuksien rikkomuksista, joukossa oli toista sataa kidutustapausta.
Mutta väkivallan pelkokaan ei saa ihmisiä pysymään poissa kaduilta.
– Pysymme kaduilla niin kauan, kunnes muutos tulee, sanoo Juan Carlos Pino ja valmistautuu kitaroineen lähtemään Santiagon kaduille.