Kuulun sodan jälkeisen ajan suuriin ikäluokkiin. Sodan jälkeen alkoi kasvun ja uuden tulevaisuuden aika. Amerikansuomalaisten joululahjoiksi meille sotainvalidiperheille lähettämät puujunatkin korvautuivat pian oman tuotantomme peltileluilla ja ”pehmeät” joululahjatkin alkoivat lisääntyä. Silloinhan tarvittiin talvisin enemmän kuin nykyään villavaatetta pitämään pakkaset loitolla.

Koulujen kesälomat ja itse kesätkin tuntuivat pidemmiltä. Kahvilaivat saapuivat satamaan ja ainakin jouluna syötiin kuivattuja etelän hedelmiä ja taateleita.

Pääsin oppikouluun ja näin Paul Ankan livenä Linnanmäellä 50-luvun lopulla. Elvis, Beatles, Kennedyn murha, Vietnamin sota, oma asevelvollisuus, siirtyminen työelämään olivat 60-luvun kokemuksiani. Tulevaisuuden näkymät tarjosivat vaatimattomistakin lähtökohdista lähteneelle monenlaisia mahdollisuuksia lisää, kun ruotsinlaivoilla seilasi Tukholmaan. Iso maailma avartui näin kertaheitolla lisää!

Ihmettelen, mihin ihmisten tulevaisuuden usko on kadonnut.

Kansakuntana Suomi on menestynyt hienosti, mutta kun kuuntelee ihmisten ajatusten vaihtoa tulevaisuudesta, päällimmäisenä on vain pelkoa erilaisten saavutusten menettämisestä ja uusien uhkien tuomaa näköalattomuutta. Ei näytä olevan mitään tavoittelemisen arvoista. Pelot kohdistuvat yhä hektisempään elämänrytmiin, ilmastonmuutokseen ja maahanmuuttoon, mikä sekin on osaltaan seurausta maapallon lämpötilan aiheuttamista muutoksista.

Kun nyt yli seitsemänkymppisenä ajattelen kaikkea kokemaani, ihmettelen mihin ihmisten tulevaisuuden usko on kadonnut. Elämme kauemmin ja rikkaammin kuin koskaan. Meillä on kaikki tarvittavat tekniikat ja tietämys, miten nämä uhat pitkällä tähtäyksellä hoidetaan. Olennaisin kysymys onkin se, onko meillä yhteistä tahtoa, kärsivällisyyttä ja solidaarisuutta toteuttaa ne.

Planeettamme pelastaminen lastenlapsillemme on vielä mahdollista, kunhan uskallamme muuttaa elintapojamme ja käsityksiämme maapallon sietokyvystä!

Tauno Hovirinta
Turku