Lauri Hannus

Viime viikon KU:ssa (5/2020) puitiin tapaa, jolla vasemmistoryhmä etsii seuraajaa eläkkeelle siirtyvälle Matti Huutolalle. Hyvä niin, sillä eri liittojen sisäpiiriläisistä koostettu etsijäryhmä sopii todella huonosti sekä demokratiaan yleensä että erityisesti vasemmistoryhmän toiminnalliseen herättelyyn.

Demokratiasta samassa lehdessä oli jo Mira-Veera Auerin, PAM:in hallituksen varapuheenjohtajan, topakka palaute, jossa huomiota kiinnitettiin naisten, nuorten ja luonnollisten päätöksentekoelinten, kuten valtuustoryhmän roolin, sivuuttamiseen.

Mutta muitakin ongelmia on. Samalla tavalla kuin on olemassa kaverikapitalismia, on olemassa myös kaveriunionismia. Molemmat ovat esimerkkejä poliittisesta korruptiosta, suljetun sisäpiirin keskinäisestä (piilo)poliittisesta vaihdannasta.

On olemassa kaverikapitalismia, mutta myös kaveriunionismia.

Mistä pitäisi puhua?

Viime kädessä kukin ryhmä joutuu vastaamaan kysymykseen, miksi olemme olemassa. Jos tätä kysymystä ei käsitellä osana ryhmän nokkamiehen valintaa, ryhmän perustehtävä hämärtyy ja lopulta poliittinen ohjaus voi tulla mistä tahansa, myös ryhmän ulkopuolelta.

Juuri näin on viimeisten 20 vuoden aikana käynyt myös SAK:n vasemmistoryhmälle. Sen olemassaolon oikeutus perustellaan nykyään lähinnä hallinnollisilla syillä, kuten päätöksenteon sujuvuudella ja kyvyllä kontrolloida sujuvaa päätöksentekoa haittaavaa toisinajattelua.

ILMOITUS

Hallinnollinen lähestymistapa ei tietenkään rajoitu vain SAK:n vasemmistoryhmään. Kilpailukykysopimuksen myötä sopijoiden keskinäiseen luottamukseen perustuva hyväveli-menettely on kotiutunut maan tavaksi koko ay-liikkeessä. Eikä vain Suomessa.

Ajatellaan, että mitä vähemmän sopimisen poliittisista reunaehdoista väännetään, sitä helpompi sopia. Itse en muista yhtään asiaa, jossa ay-vasemmisto olisi kyseenalaistanut niitä ”itsestäänselvyyksiä”, joiden varaan sopiminen on tällä vuosituhannella perustunut.

Miksi tämä on ongelma?

Siksi, että sopimisen poliittiset reunaehdot määrittelevät lopulta myös sopimisen suunnan ja sisällön. Jos ay-liikkeellä ja sen ryhmillä ei ole tähän asiaan mitään sanomista, sopimisen poliittiset reunaehdot asettaa joku muu. Itsestäänselvyyksistä ammentava porukka ei siihen kykene.

Itse näen kaksi vaihtoehtoa.

Ay-liike joko jatkaa valitsemallaan tiellä ja lopettaa kaiken poliittisen toiminnan, myös poliittiset ryhmät. Johtajat valitaan etsintäpartioiden esityksestä, ilman vaihtoehtoja, ilman julkilausuttuja poliittisia tavoitteita ja niistä käytävää keskustelua.

Tai sitten ay-liike hankkii itselleen valtakirjan työehtosopimisen reunaehtojen asettajana. Sellaisen valtakirjan voi tietysti lunastaa vain aidosti demokraattisessa prosessissa, vuorovaikutuksessa jäsenistön ja keskustelua organisoivien ryhmien kanssa.

Itse suosittelen jälkimmäistä vaihtoehtoa. Jotta se voisi toteutua, myös ay-vasemmiston johtotehtäviin pitäisi olla aina ehdolla useampia ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä.

Erkki Laukkanen
Mäntsälä