Kun Erkki Tuomiojan muistelmien neljä osa, Poliittiset päiväkirjat 2001–2002, ilmestyi, ajattelin ihaillen sitä uskomatonta ahkeruutta, jota Tuomioja osoittaa kirjatessaan päivittäin muistiin kokouksiaan ja tapaamisiaan. Lukijan kannalta kiinnostavinta ovat tietysti hänen ihmisiin ja asioihin liittyvät kommenttinsa. Niitä onkin runsaasti ryydittämässä muuten luettelomaiseksi jäävää tekstiä.
Tuomioja kertoo aloittaneensa päiväkirjan pitämisen vuonna 1974, koska ”havaitsi jo varhain historiantutkijanakin”, miten epäluotettava ihmisen muisti on. Hän halusi siksi varata itselleen ja muillekin mahdollisuuden käyttää muistiinpanoja tutkimustyön alkuperäisaineistona. Vielä kymmenen vuotta sitten hän ei ollut ajatellut päiväkirjoja julkaistaviksi, vaan jätettäviksi Kansallisarkistoon.
Niin tai näin. Voimme joka tapauksessa olettaa, että Tuomiojalla on ollut ja on mielessään kirjoittaa joskus myös poliittiset muistelmansa. Niitä kirjoittaessaan hän joutuu tukeutumaan paljon muuhunkin aineistoon kuin omiin päiväkirjamerkintöihinsä saadakseen tekstistä lukijaystävällisen. En ole ainoa ihminen, joka odottaa hänen poliittisia muistelmiaan jännityksellä.
Kyse ei ole muistelmista
Mutta päiväkirjoissa, joiden julkaiseminen epäilemättä jatkuu, ei ole kysymys muistelmista. Mikä saa ihmiset ostamaan ja lukemaan Tuomiojan päiväkirjoja? Ne tiettävästi myyvät hyvin. Julkaisun muoto on kuitenkin melko harvinainen. Lähinnä tulevat mieleen Paasikiven päiväkirjat.
On helppo ymmärtää, että Tuomioja kiinnostaa hänen monia äänestäjiään, varsinkin kun hän on alusta lähtien ollut SDP:n sisällä radikaaliksi mielletty ja kiistelty hahmo. Joillakin paikkakunnilla Tuomiojan äänestäminen on juuri siksi vaatinut demarilta siviilirohkeutta. Mutta kiinnostanee hän niitäkin demareita, jotka ovat pitäneet häntä liian radikaalina. Tuomiojan ulkoministerikausien jälkeen häneen kohdistuneissa kauhistelevissa asenteissa on varmasti tapahtunut lientymistä, koska hänen toimintaansa ulkoministerinä on pidetty jopa yli puoluerajojen erittäin menestyksellisenä.
Jos Tuomioja kiinnostaa demareita, niin kiinnostaa hän muitakin aktiivisia kansalaisia, sillä hänen poliittinen uransa on ollut huikea. Hänestä tuli kansanedustaja vuonna 1970, jonka jälkeen hän toimi koko kahdeksankymmentäluvun Helsingin apulaiskaupunginjohtajana. Palattuaan eduskuntaan vuonna 1991 hän on ollut mm. eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kauppa- ja teollisuusministeri sekä kahteen otteeseen, vuodet 2000–2007 ja 2011–2015, ulkoministeri. Meriittilista on melkoinen. Ei ihme, jos ihmisiä kiinnostaa, mitä hän on kaikilla näillä näköalapaikoillaan nähnyt ja kokenut.
Syy nokitteluun jää auki
Vuoden 2002 puoluekokouksen alla Tuomioja haastoi SDP:n istuvan puheenjohtajan Paavo Lipposen. Jo vuoden 2001 päiväkirjamerkinnöistä selviää, että Tuomioja ei vain halunnut itse puheenjohtajaksi, vaan että hän selvästi oli ollut hyvin kriittinen Lipposen toimintaa kohtaan puheenjohtajana ja halusi juuri sen vuoksi syrjäyttää tämän. Tieto miesten molemminpuolisesta antipatiasta tihkui lehdistöönkin, joten moni nyt julkaistujen vuosien 2001–2002 päiväkirjojen lukija varmaankin etsii miesten riidan, oikeammin sanottuna heidän keskinäisen nokittelunsa, substanssia eli sitä mistä perimmältään on ollut kysymys.
Yksi Tuomiojan tragedia on, että hän oli aktiivisesti lobbannut Ahtisaaren valintaa presidentiksi.
Päiväkirjamerkinnöistä on kuitenkin turha hakea substanssia sanan syvällisessä mielessä, vaikka joistakin sen aineksista kirjaukset antavat vihjeitä. Saamme siis jäädä odottelemaan politiikan tutkijoiden analyysia tuosta ruusujen sodasta. Kysymys kuuluu, minkälaisia ovat olleet ne todelliset ideologiset ja poliittiset erot niissä demarileireissä, joiden symbolihahmoiksi Lipponen ja Tuomioja nousivat?
Tärkeän eron on arveltu liittyneen miesten asenteisiin Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskeneessa julkisessa ja puolueen sisäisessä keskustelussa, mielipiteenmuodostuksessa ja päätöksenteossa. Päiväkirjoista käy ilmi, että Tuomioja epäili Lipposen ryhtyneen kannattamaan Nato-jäsenyyttä, jota suurin osa demareiden kannattajista silloin vastusti (ja vastustaa edelleen). Mitään varsinaista näyttöä Lipposen ryhtymisestä Nato-jäsenyyden lobbariksi Tuomioja ei esitä. Hänellä oli vain niin sanottuja ounasteluja.
Tuomiojan asenne viisautta
Asia itsessään, kuten muistetaan, oli kuuma peruna noina vuosina. Monet demaritkin olivat sitä mieltä, että Neuvostoliiton hajoaminen oli avannut Suomelle ”mahdollisuuksien ikkunan” liittyä Natoon ennen kuin Venäjä voimistuu uudelleen. Kannattaa muistaa, että Martti Ahtisaari, joka toimi Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 1994–2000, ilmaisi virkakautensa jälkeen olevansa tällä kannalla. Yksi Tuomiojan tragedia on, että hän oli aktiivisesti lobannut Ahtisaaren valintaa presidentiksi.
Päiväkirjojen tuoreen neljännen osan alaotsikko on Tunnustan pelänneeni pahinta. Moni tarttunee kirjaan siinä uskossa, että lausahdus liittyi Suomen Nato-jäsenyyden suotavuutta koskeneeseen erimielisyyteen tai sen ounasteluun. Ei liittynyt. Kirjan alkusivuilla käy ilmi, että lausahdus koski Tuomiojan epäluuloa, että Shakespearen Rikhard III Berliner Ensemblessa olisi puuduttavaa katsottavaa, mutta se olikin ollut nautittava produktio.
Vuonna 2002 G. W. Bushin hallinto alkoi 9/11-jälkitunnelmissa valmistella iskua Irakiin. Siinä osoittautui, että USA pyrki käyttämään Natoa oman irrationaalisen sotapolitiikkansa tahdottomana välineenä. Moni vakuuttui, että Tuomiojan kriittinen asenne Suomen Nato-jäsenyyttä kohtaan oli ollut viisautta.
Erkki Tuomioja: Poliittiset päiväkirjat 2001 – 2002. Tunnustan pelänneeni pahinta. Adlibris.2019.