Jussi Joentausta

Politiikassa vastakkainasettelu ja erimielisyys on ajava tekijä, sanoo vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri.

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Joonas Leppänen palasi vuoden alussa tutun aiheen pariin. Hän aloitti vuodenvaihteen jälkeen Sitrassa demokratian kehittämisestä vastaavassa hankkeessa. Uusi työ liippaa paljon Leppäsen väitöskirjaa, jossa hän tutki poliittista teoriaa erimielisyydestä.

Kolmen vuoden pesti puoluesihteerinä antoi aiemman tutkimustyön lisäksi hyvän kuvan demokraattisen järjestelmän ongelmista ja haasteista. Suuri yllätys ei ole, että yksi isoimmista ongelmista on kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon vaalien välissä.

Leppänen nostaa yhtenä aktivoimisesimerkkinä esiin vasemmistoliiton viime eduskuntavaalien ohjelmatyön.

– Teimme vaaliohjelman avoimen keskustelun kautta. Kaikki pääsivät mukaan vaikuttamaan lopputulokseen, ja ne olivat hyvin suosittuja.

Hallitukseen menosta vasemmistoliitto puolestaan järjesti jäsenäänestyksen, jossa kaikki puo-lueen jäsenet pääsivät halutessaan kertomaan kantansa.

ILMOITUS

– Olennaisin juttu huomioida on se, että jokaiseen demokratian muotoon kuuluu oma inkluusio-ekskluusio-mekanismi eli kuka pääsee mukaan ja kuka jätetään ulos.

– Millä tavalla mahdollisimman monta demokratian muotoa pystytään samanaikaisesti ottamaan huomioon päätöksenteossa. Olennainen kysymys ja demokratiassa kaikkia yhdistävä ajatus on, millä tavalla kansalaiset pääsevät vaikuttamaan.

Kukaan ei synny
demokraatiksi

Kun Leppänen oli vasemmistoliiton puoluesihteeri, hän ihmetteli Kansan Uutisten haastattelussa yhdessä SDP:n puoluesihteerin Antton Rönnholmin kanssa Suomessa vallitsevaa niin kutsuttua apoliittisuuden ihannetta. Puolueet ja politiikka on haluttu sulkea monen paikan ulkopuolelle. Esimerkiksi moni kauppakeskus ei halua puolueiden tilaisuuksia.

– Siinä kaikki se, mikä liittyy politiikkaan, saa leiman, että se on vähän mätää ja suhmurointia, Leppänen pohtii apoliittisuuden merkitystä.

Kun tällainen ajattelu yleistyy, vähentää se entisestään halua lähteä mukaan politiikkaan. 200 kansanedustajaa saadaan aina kokoon, mutta kuntapäättäjien kohdalla tilanne voi olla toinen.

– Kuntapäättäjät tekevät valtavasti duunia, mutta heitä ei arvosteta siitä. He tekevät paljon duunia ja saavat valtavasti kiukkua osakseen. Se on järjestelmän ongelma.

”Politiikkaa ajavat erilaiset arvopohjat ja niiden yhteentörmäys on vääjäämätöntä.”

Mutta apoliittisuuden ihanteen suurin riski on siinä, että se vie lopulta koko järjestelmän legitimiteetin.

– Järjestelmän pitää koko ajan lunastaa oma haluttavuutensa. Ei ole mikään selvyys, että järjestelmä säilyy. Vain ihmiset, jotka kannattavat järjestelmää, ylläpitävät demokratiaa.

Leppänen tiivistää, että kukaan ei synny demokraatiksi.

– Pitäisi olla hyvin varhaisessa vaiheessa – esimerkiksi kouluissa – jonkinlainen demokratiakasvatus, jotta jonkinlainen luottamus siihen järjestelmään jatkuu.

Arvopohjien törmäys
vääjäämätöntä

1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella niin sanottu teknokraattinen lähestymistapa politiikkaan yleistyi. Siinä taustalla on epäpolitisoida politiikka. Suomessa tietynlainen huipentuma oli vuonna 2006 Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan slogan ”vastakkainasettelun aika on ohi”.

– Politiikkaa ajavat erilaiset arvopohjat ja niiden yhteentörmäys on vääjäämätöntä, koska olemme eri mieltä. Poliittisuus ja erilaiset arvopohjat on keskustelu, jota pitää jatkuvasti käydä, koska emme tule koskaan olemaan tilanteessa, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla, Leppänen huomauttaa.

Tai sitten jos olemme, voimme lopettaa kokonaan politikoinnin ja mennä vaikka kalaan, hän naurahtaa.

Tosin 2010-luvulla erityisesti oikeisto- mutta myös vasemmistopopulismin nousu eri puolilla Eurooppaa on monella tapaa tuonut ideologiat takaisin.

Äänestäminen hyvin
luokkakohtaista

Yksi vaara koko demokraattiselle järjestelmälle on se, että äänestämistä määrittää entistä enemmän ihmisen sosioekonominen tausta. Mitä koulutetumpi ja paremmin pärjäävä ihminen, sitä todennäköisemmin hän käy äänestämässä. Ja sama pätee toisinpäin: vähemmän koulutetut äänestävät entistä laiskemmin.

Helsingin yliopiston professori Hanna Wass tiivisti vuosi sitten, että äänestämisen suhteen Suomi on luokkayhteiskunta. Alle kolmasosa perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsista äänestää, kun taas ylemmän korkea-asteen suorittaneiden vanhempien lapsista 70 prosenttia äänestää.

Niin sanottujen nukkuvien äänestäjien houkutteleminen ei luonnollisesti ole kovin helppoa.

– Olennainen kysymys on kysyä, millä tavalla ihminen haluaa vaikuttaa. Ja jos ei halua vaikuttaa, miksi ei halua vaikuttaa. Silloin käy mahdollisesti ilmi se, miksi ihminen kokee, ettei voi vaikuttaa, Leppänen pohtii.

Vasemmisto
osaa sparrata

Puolueilta Leppänen peräänkuuluttaa ohjelmatyössä pitkälle tulevaisuuteen katsomista. Tätä toki etenkin vasemmistopuolueissa on tehty. Vasemmistoliitto on aloittamassa oman periaateohjelmansa uusimisen, ja demarit puolestaan ovat tällä puoluekokouskaudella tehneet pitkälle tulevaisuuteen katsovaa tulevaisuustyötä.

– Pitää aina ottaa huomioon, että ongelmat, joihin vastataan, eivät ole vain tämän päivän ongelmia vaan myös huomisen.

Onnistuttiinko omalla puoluesihteerikaudellasi sitten toimimaan näin?

– Sanotaanko näin, että vasemmistoliitossa ollaan aika hyviä tällaisessa sparraavassa keskustelussa.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.