All Over Press/Facundo Arrizabalaga

Margaret Atwoodin dystopiaklassikon jatko-osassa vallantäyteinen ja uskonvarma fundamentalismi kantaa mukanaan oman tuhonsa siemeniä.

Kanadan kirjallisuuden grand old lady, feministi ja ympäristöaktivisti Margaret Atwood (s. 1939) pitää ohjenuoranaan, että hänen synkeät tulevaisuusvisionsa eivät sisällä mitään sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jo koettu.

Orjattaresi-romaani (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1986) kertoo yhtä lailla 1980-luvusta kuin lähitulevaisuudesta. Sen jatko-osa Testamentit resonoi 2010-luvun kanssa minkä ehtii. Taustalla häilyvät Donald Trump, brexit, Isis ja oikeistopopulistit, mutta myös WikiLeaks ja #metoo -kampanja.

Vastakkainasettelun aika on nostanut Bruce Millerin kolmanteen kauteensa ehtineen The Handmaid’s Tale -sarjan (MGM/Hulu 2017-) suosioonsa.

Tytöille opetetaan koulussa kirjontaa, neulomista ja ompelemista.

Testamentit viittoo yhtä lailla menneisyyteen: 1600-luvun puritaaneihin ja 1800-luvun Underground Railroadiin, USA:n etelävaltioiden mustien orjien avustusverkostoon.

Tätien yhteisö

Atwoodin lähitulevaisuudessa kartat on vedetty uusiksi. Fundamentalistikristittyjen Gileadin ydinalueet ovat Kollis-Yhdysvalloissa, Uudessa Englannissa ja itärannikolla. Keskilänsi on radioaktiivista jättömaata, osin ydinasein käydyn toisen sisällissodan jälkeen. Kalifornia ja Texasin tasavalta ovat jotenkuten jaloillaan, mutta eivät halua enää suututtaa uutta maailmanmahtia.

ILMOITUS

Kanadakin vaalii puolueettomuuttaan, vaikka Gileadin Ottawan-lähetystö ja Toronton-konsulaatti syyttävät pohjoista naapuria terroristien suojelusta. Kanadassa toimivat pakolaisia auttava SanctuCare-järjestö ja radikaalimpi Mayday.

Kotona Gileadissa on ankara kastilaitos: synnytysautomaateiksi alistetut orjattaret, kodinhoitaja-martat, vartijat eli enkelit ja perheenpäinä komentajat vaimoineen.

35 vuoden takainen romaani Orjattaresi sujahtaa nimensä mukaisesti valkeissa päähineissä ja punaisissa viitoissa kulkevien kotiorjien nahkoihin. Etenkin Frediläisen eli Junen, jota TV-sarjassa esittää Emmy-palkittu Elisabeth Moss.

Testamentit kipuaa hierarkiassa ylöspäin täteihin asti. He ovat miesvaltaisen, abortit ja seksuaalivähemmistöt kieltäneen yhteiskunnan kätilöitä, kouluttajia, politrukkeja ja harmaita eminenssejä.

Erityisesti tämä pätee TV-sarjan perustajatäti Lydiaan. Ann Dowd on saanut sivuosa-Emmyn hyytävästä roolisuorituksestaan.

Testamenteissa ”ilkeä vanha harpyija” ja ”mehiläiskuningatar” saa huikeasti lisävalaistusta ja -ulottuvuutta. Lydia-täti on entinen liberaali perheoikeuden tuomari. Hänet ajetaan gileadilaisten Jaakobin poikien sotilaskaappauksen myötä stadionille odottamaan kohtaloaan. Kumous kuin kumous alkaa useimmiten koulutetun väestönosan eliminoinnilla.

Lydia on ”kohtalokkaasti koukussa elämään”. Hän välttää uusien vallanpitäjien joukkohirttäjäiset ja kivittäjäiset ryhtymällä opportunistiksi ja uskonsoturiksi.

15 vuotta ensimmäisen romaanin tapahtumien jälkeen Lydian sisällä heräilee kostonjumala. Tätien asuttaman Ardua Hallin valtiattarena hänellä on pääsy maailmankirjallisuuden kiellettyjen klassikoiden äärelle ja sukulinja-arkistoihin. Ne pitävät sisällään tietoja siitä, kuka on kenenkin biologinen jälkeläinen mutkikkaassa orjatar-järjestelmässä.

Kuten monta kertaa ennenkin, painetusta sanasta kasautuu ruutivarasto diktatuurin perustusten alle.

Ote syvenee

Ensimmäisen kirjan ja tv-sarjan kieltämättä jyrkän ja mustavalkoisenkin alkuasetelman jälkeen Testamentit syventää hahmoja kunnolla. Yhteiskuntakuvaus saa lisää vivahteita.

Gileadissa kontrolloidaan paitsi naisten lisääntymistä, myös luku- ja kirjoitustaitoa. Tytöille opetetaan koulussa kirjontaa, neulomista ja ompelemista.

Tämä ei johdu uskonnosta sinänsä. Teokraattisessa valtiossa raamatut pidetään lukkojen takana. Sisältäväthän ne kapinallisia, idealistisia ja utopistisia ajatuksia.

Kaikki kristityt eivät kiltisti toistele Gileadin iskulauseita, kuten ”siunattu olkoon hedelmä” ja ”Herra avatkoon”. Kveekarit eli ”totuuden ystävät” ovat erityisen aktiivisia pakolaisten auttamisessa Kanadan rajan yli turvaan.

Testamenteilla on kertojanääninä Lydia-tädin lisäksi kaksi nuorta naista.

Yläluokkaisen perheen tytär Agnes Jemima välttää sovitun avioliiton ja hankkiutuu tätikokelaaksi. Koulutukseen kuuluu lähetystyö helmityttönä Kanadan suurkaupunkislummeissa, saarnaamassa kodittomille ympäröivän rappioyhteiskunnan turmiollisuutta.

Agnes Jemiman pelastettavaksi osuu katulapsi Jade. Hän sattuu olemaan Maydayn kaksoisagentti ja vastarintaperheen kasvatti, oikealta nimeltään Daisy. Monien äkkikäänteiden ja yllätysten kirjassa tämä on vasta alkua.

Kaksinaismoralistista diktatuuria sisältäpäin, naisten ja lasten kautta kuvatessaan Atwood muistuttaa eurooppalaisia kollegojaan, romaniansaksalaista Herta Mülleria ja valkovenäläistä Svetlana Aleksijevitšiä.

Atwood jakoi vuoden 2019 Booker-palkinnon brittiläisen Bernardine Evariston kanssa. Testamenttien tarina tullaan näkemään aikanaan myös televisiossa.

Margaret Atwood: Testamentit. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Otava 2019. 496 sivua.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.